Aamukahvia 6 PM

Kuulin joitain viikkoja sitten ajatuksen, jonka kirjoitin talteen satunnaisen lapun kulmaan:

Good things comes to those who wait.

Lause pyöri jossain mainoksessa ja mietin pitkään, onko siinä käännetty jokin klassinen sananlasku päälaelleen. Olisiko totuus kuitenkin:

Good things comes to those who act.

En perehtynyt asiaan sen tarkemmin, mutta asia jäi kuitenkin mieleen. Eräänä aamuna junassa lippujen leimauslaitteet olivat rikki ja eräs kunnollisen näköinen työmatkalainen sai raivarin. Noin kymmenen v-sanan ryydittämänä hän ilmoitti konduktöörille, ettei todellakaan aio leimata lippuaan. Hän oli niin päällekäyvä, että konduktööri lähti leikkiin mukaan ja sanoi, ettei tyypin tietenkään tarvitse leimata lippua. Olen itsekin välillä aika höveli kirosanojen suhteen, mutta noinko tässä maailmassa tosiaan pitäisi käyttäytyä? Milloin hiljaiset ja tunnolliset saavat samat myönnytykset kuin öykkärit? (Ymmärrän toki, ettei maailma ole mustavalkoinen ja asiasta kannattaa aina sanoa, mutta tilanne toimikoon esimerkkinä hyökkäävän kovaäänisyyden voimasta. Onneksi on olemassa myös hyvää meteliä.)

Aloitin juuri talvilomani ja sain oikeaan aikaan pienen tauon VR:stä, vaikka kyllä siihenkin liittyi pari muuttujaa. Erään tragikoomisen junasta myöhästymisen seurauksena piti odottaa seuraavaa vähän liian pitkään yöllisellä asemalla. Väsytti, vilutti ja rasitti, mutta onneksi olin ystävän seurassa. Junaa odotellessa opin taas jotain uutta elämän ja arjen lainalaisuuksista, ja sain vinkin uudesta sivuduunista. Seuraavana päivänä nukuin iltapäivään ja kun vihdoin olin raahautunut maito-ostoksille ja saanut käteeni päivän ensimmäisen kahvikupillisen, mietin että kaikella taitaa tosiaan olla jokin tarkoitus. Ilman junasta myöhästymistä tärkeä keskustelu olisi jäänyt käymättä.

VR:ään kyllästymisen lisäksi muutkin talviloman merkit ovat ilmassa: tuntuu orastavalta flunssalta ja aamulla on herätys klo 3.30. Ja mitä teen? Pohdin, tuleeko sitä hyvää odottajille vai toimijoille. Äh, tulkoon sitä kaikille! Suukkoja ystävät!

Mainokset

Varmaa on vain muutos

Viikonloppu ja hullunkurinen elämä. Mitä muuta sitä voisikaan toivoa? Ehkä vähän onnellisuutta ja leppoisaa oloa, mutta mistä senkin sitten tunnistaa, en ole varma.

Aina sitä ajattelee, että nyt on hektistä / kurjaa / elämäni onnellisinta aikaa. Kunnes tulee aika kun hektisyys triplaantuu / vajoaa syvimpään mahdolliseen kuoppaan / ihastuu niin, että sukat pyörivät jaloissa. Mikään ei ole pysyvää, ei mikään muu kuin muutos.

Ikinä ei voi tietää mitä tuleman pitää. Juuri nyt viittaan kaiken hektisyyteen, mutta voisin puhua paljon muustakin:

  • Ikäkriiseistä
    Joskus 25-vuotiaana ajattelin, että olen saavuttanut jonkinlaisen vanhuuden, mutta vähänpä tiesin. Hahhah.
  • Ulkonäöstä
    Sen tajuaa aina vasta myöhemmin, miten kivalta onkaan joskus näyttänyt, vaikka silloin on lähinnä keskittynyt vihaamaan itseään.
  • Noloudesta
    Lähetin ala-asteella ihastukselleni rakkauskirjeen, joka joutui koko koulun käsiin. Luulin, että maailmani loppuu siihen paikkaan, mutta kuten sanottu, vähänpä tiesin. On tässä myöhemminkin tullut häpeän tunteita vastaan.

Juuri nyt on aika, kun kuntosali on kaukainen haave, kulttuuririennot ohikiitäviä Facebook-tapahtumia ja ruoanlaitto mahdollisimman yksinkertaista ja nopeaa. Voisin ajatella, että sinne menivät uudenvuodenlupaukset, mutta en aio vielä luovuttaa, sillä olen ymmärtänyt paremmin elämän kausittaisuuden. Mikään ei ole pysyvää paitsi muutos. Arvaan, että edessä on verkkaisempia aikoja, mutta varmasti myös tila, jossa mietin, että olipa silloin 33-vuotispäivän kynnyksellä helppoa.

IMG_7709

Kuvituksena satunnainen hetki kuluneilta viikoilta. Tässä on ollut paljon kaikenlaista, mutta olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että paljous tarkoittaa elämässäni lähes poikkeuksetta vain hyviä juttuja.

Kerroin teorian ystävälleni lounastreffeillä. Hän ymmärsi: ”On se sitten hyvää tai pahaa, se on mitä se on.” Nauroimme vedet silmissä, millaisia latteuksia sitä voikaan keksiä. Pääsimme pohdinnoissamme kuitenkin pidemmälle. Mikäli mieltä painava asia on sellainen, joka ei vaikuta elämääsi enää viiden vuoden päästä, sen murehtimiseen ei kannata käyttää viittä minuuttia enempää aikaa. Toinen käyttöön tuleva ohje on se, että mikäli tyytymättömyys johonkin kestää kaksi kuukautta, kannattaa ryhtyä muutospuuhiin. Pitää siis antaa asioille edes hetki aikaa, koska aika usein tilanteet järjestyvät itsestään. On hyviä kausia ja huonoja kausia, ja aina edessä on jotain muuta.

Haluaisin kovasti kehittää näitä ajatuksia eteenpäin, mutta juuri nyt ajatukseni ja tarmoni ovat muualla. Iltapesut ovat rauhallisinta aikaa pohtia elämää, mutta silloin on liian myöhä tehdä kaiken selittäviä oivalluksia. Annan siis jälleen itselleni armoa – ehkäpä maaliskuun lopussa on paremmin aikaa keskittyä itsensä kehittämiseen ja kulttuuririentoihin.

Samoihin aikoihin, kun tajusin kaudet – menneet ja tulevat – elämääni ajelehti Portugal. The Man:in Evil Friends -albumi. Kohtalo osoitti sormella yhden kappaleen, joka on jäänyt soimaan päähän.

Just because I lost it doesn’t mean I want it back. Amen! Olen kadottanut nuoruuden, kymmenen vuoden takaisen olemuksen ja aika monta noloa hetkeä. Ja yhtäkään noista en halua takaisin. Katse tulevaisuuteen ja uusiin kausiin. On ne sitten hyviä tai huonoja, ne on mitä on. Sillä mennään!

Ihanaa aurinkopäivää ystävät, puss!

It’s a Long Road

Aika harvoin jään jumittamaan yhteen kappaleeseen, mutta jokin aika sitten löysin ikivanhalta Kula Shakerin K-levyltä helmen, joka tuntuu sopivan tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ainakin se soi tauotta merkittävien tapahtumien taustalla.

Lähdin reilu viikko sitten Milanoon. Kun kone nousi ilmaan, silmäni täyttyivät kyynelistä. Kotiin oli jäänyt eräs suuri huoli, mikä oli huomaamattomasti tehnyt sydämestäni painavan kiven.

It’s a long road, long journey home.

Kun kone laskeutui, luin tekstiviestin, joka muutti kaiken taas hyväksi. Tuli tasapaino ja rauha, ja kivi tuntui taas höyheneltä.

Iloiset terveiset Milanosta!

Muutaman päivän seikkailun jälkeen palasin Milanon lentokentälle. Halasin ystävää ja kurkkua kuristi valtava pala. Kun kone nousi ilmaan, itkin taas. Tällä kertaa ikävää, jota en osannut oikein määritellä. Vieressäni istuva mies katsoi minua kysyvästi, mutten löytänyt sanoja. Oli ikävä ystävää, joka vasta hetki sitten oli ollut lähellä.

It’s a long road, long journey home.

Kone laskeutui Helsinki-Vantaalle ja edessä oli vielä useampi junamatka kotiin. Oli yö ja kaikki tuleva nakutti takaraivossa. Silti tuntui olevan energiaa, onnea ja lämpimiä ajatuksia vaikka muille jakaa. Muutaman tunnin lentomatka oli tasannut ikävän ja  tajusin jälleen, että elämä on hyvää juuri nyt ja juuri tällaisena.

It’s a long road, long journey home.

Viikonloppuna kävelin äidin luo kirpeässä pakkasessa. Lapsuuden kotikadun päässä katsoin eteenpäin ja mietin, mitä kaikkea kyseiseen matkaan on vuosien varrella mahtunutkaan. Hetkiä, jotka voisi huoletta unohtaa ja hetkiä, joita ei halua ikinä unohtaa.

It’s a long road, long journey home.

Kuten koko vuoden alku, myös tämä viikko on tarjonnut parastaan. Eilen ostin kioskilta suurimman mahdollisen aamukahvin ja kävelin töihin läpi heräilevän Helsingin. Väsytti, hymyilytti ja nauratti. Ihana ihmeellinen elämä!

It’s a long road, long journey home.

Hyvinkään parhaat: kello viiden tee

Minun pitäisi selvästi viettää enemmän aikaa Hyvinkäällä, sillä edelleen kaupunki pääsee yllättämään. Vaikka hyvä niin. Olisi tylsää olla perillä kaikesta ja joutua sanomaan, ettei täällä ole mitään uutta ja riemastuttavaa.

Viikko sitten ystäväni auttoivat minua kuljettamaan Ulpun hoitoon ja kertoivat olevansa menossa Teesalonki Sylviaan kello viiden teelle. Lähtisinkö mukaan? ”Olette menossa siis minne?” Olin kyllä kuullut teesalongista, mutta jotenkin olin ajatellut, ettei se kosketa minua. En välitä teestä vaan olen kahvin ystävä – kuten ehkä muistatte, juon helposti pahatkin kahvit. Kello viiden tee ja ystävien seura kuitenkin kiinnosti.

Kello viiden teellä tajusin, miksen ole (aiemmin ollut) teen ystävä. Kun olen flunssainen, upotan ensimmäisen kaapin perukoilta löytämäni teepussin kiehuvaan veteen ja unohdan sen siihen ihan liian pitkäksi aikaa. Ei liene siis ihme, ettei minulla ole erityisen maistuvia kokemuksia teestä.

Mutta teesalonki ja myyjien ammattitaito – voi hyvänen aika sentään! Tee oli haudutettu juuri oikeassa lämpötilassa ja, no, kaikin puolin muutenkin oikein. ”Jaa, että tältä teen kuuluu maistua.” Sain myös vaikuttaa makuihin ja tietenkin molemmat teepannumme (toinen valkoista, toinen vihreää) sisälsivät samppanjan vivahteita. Teepannullisen lisäksi viidentoista euroon hintaan sisältyi teevadillinen erilaisia herkkuja: skonsseja, kolmioleipiä, keksejä ja vapaavalintainen leivonnainen. Pitkältä kuulostavasta listasta huolimatta naposteltavaa ei kuitenkaan ollut yltäkylläisesti vaan juuri sopivasti. Arvaatte varmaan jo? Vahva suositus!

Vierailu teesalongissa meni heittämällä tammikuun parhaimpien juttujen joukkoon. Oli ihana pieni teehetki, vaikka kotona odottikin pakkaamattomat tavarat ja muita velvollisuuksia, jotta seuraavana päivänä pääsin lähtemään Milanoon. Täydellinen pysähdys pienen kiireen keskellä!

Psst. Levylautasella pyörii parhaillaan Arctic Monkeys. Bändi tulee Suomeen! Alex Turner tulee Suomeen (ovatkohan iirikseni muuttuneet sydämiksi, apua)! Ei auta muu kuin heiluttaa Flow’lle valkoista lippua ja painua sekaan juhlimaan. Tule jo kesä!

Sunnuntain matkustajat

Tänään junassa oli koko elämän kirjo.

Oli nainen, joka itki hajonnutta elämäänsä. Sitä, että oli ollut matkalla kohtaamaan menneisyytensä – kaiken sen, mikä joskus oli synonyymi onnellisuudelle – mutta oli joutunutkin palaamaan takaisin, koska haavat olivat vielä vereslihalla.

Oli lapsi, joka olisi tarvinnut enemmän huomiota, keskustelua ja hassuttelua kaverinsa kanssa, mutta luovutti ja uppoutui puhelimeensa. Aivan kuten kaikki muutkin.

Oli vanha aviopari, nainen ja mies, joilta ei löytynyt toisilleen yhtään sanaa. Havainto huolestutti, mutta samalla lohdutti. Ehkä vanhempana kanssani on joku, joka pysyy vierellä, vaikka kaikki olisi jo sanottu. Kaikesta itsenäisyydestä ja jännityshakuisuudesta huolimatta se lienee yksi toiveeni: tavallisuus, arki ja tottuminen.

Oli opiskelijaporukka, jonka huolettomuus, toiveikkuus ja iloisuus melkein pakahdutti sydämeni. Jos kaikki olisikin vielä edessä ja mahdollista. Olisi loputtomasti hetkiä ystävien kanssa, olisi juhlia, jatkoja ja vahva usko siihen, että aikaa on rajaton määrä. Mistään ei tarvitsisi olla vielä varma.

Siellä seassa istuin minä kimaltelevassa takissani, levitin ripsiväriä ja kirjoitin. Kuinka sen olisi ulkopuolinen havainnoinut? Oli nainen, joka – mitä? Oli nainen, joka oli aamulla juonut suklaan makuista kahvia, pohtinut elämän tarkoitusta ja kihartanut hiuksensa, koska töistä huolimatta oli sunnuntai.

Kotimatkalla kuulin pulun kurnutuksen rautatieaseman rakenteissa ja kaikki tuntui taas rauhalliselta – siltä, että kaikessa on jokin järki. Kunnes nousin junaan ja kyydissä olivat kaikki ne, joihin en ollut vielä törmännyt.

Oli teini-ikäinen tyttö, joka huusi puhelimeensa: ”Sun pitää keskittyä vaan muhun, tajuat sä, muhun!” Keskustelu käytiin luonnollisesti kaiuttimessa.

Oli rakastunut pariskunta, joka huokui onnea ja rauhaa.

Sitten olimme me muut kotiinpalaajat. Yksi itki tekstiviestille ja toinen kantoi mukanaan pakastepitsaa. Oli isovanhempia ja yksinäisiä. Junallinen tuntemattomia, oman elämänsä kuningattaria ja kuninkaita. Tajuavatkohan kaikki sen?

Kuva täältä.

Ehkä pitäisi useamminkin matkustaa sunnuntaisin junalla, sillä nämä tunteet eivät matkusta työmatkavuoroilla.

It’s better to burn out than to fade away

Olen tullut siihen tulokseen, että ehdottaisipa minulle nyt melkein mitä tahansa, suostuisin. Tai vähintään nyökyttelisin voimakkaasti. Olen keksinyt itselleni niin paljon kaikkea (älytöntäkin) puuhaa, että kaverini kysyessä kiinnostustani kyykkyhaasteeseen, minun olisi pitänyt tehdä joku ninjatyylinen katoaminen lumihankeen. Sen sijaan silmääkään räpäyttämättä innostus hiipi ääneen ja vastasin tomerasti, että tietenkin olen kiinnostunut, pistä linkkiä vaan tulemaan.

Tämä on tietysti vain todiste siitä, että ihmismieli on valtavan voimakas. Minähän olin viime vuonna hieman alakuloinen, mutta vuodenvaihteessa kyllästyin ja päätin, että tänä vuonna on eri ääni kellossa. Sellainen iloinen ja helisevä ääni. Kyllähän minä tiedän, että aika on jatkuvaa eikä vuodenvaihde oikeasti muuta mitään, mutta osasin kuitenkin asentaa mieleni uudelle taajuudelle ja tässä sitä ollaan, hymyilyttää niin että poskia kihelmöi.

Vuotta ei ole kulunut kuin pari hassua viikkoa, mutta olen ehtinyt jo ratsastamaan, rentoutuskelluntaan, useammalle hölkkälenkille, ruoanlaittopuuhiin ja ystävien seuraan. Kun tähän yhdistää usein aamusta iltaan jatkuvat duunit, niin juuri nyt tuntuu aika hyvältä vain istua sohvalla trikoissa ja villapaidassa. Melkoinen tehostartti, mutta kuten otsikkoon lainasin Neil Youngia, ”it’s better to burn out than to fade away”. Aktiivisuudesta minä pidän, näin on hyvä.

Tulisitko meidän kanssa issikkavaellukselle? Kyllä!

Reilu viikko sitten osallistuin Mintzun tallilla järjestettyyn issikkavaellukseen. Hyvinkäältä tallille on alle puolen tunnin matka, joten sijainti oli juuri sopiva, vaikka varmasti Hyvinkäälläkin järjestetään vastaavia. Oli hauskaa, mutta muistaisinkohan nyt tämän kokemuksen myötä, ettei ratsastus ehkä ole minua varten..? Loppujen lopuksi nimittäin tuntuu aika kuvottavalta olla tilanteessa, johon itsellä ei ole mitään hallintaa. Toisaalta, pitäisi varmaan opetella ratsastamaan, eikä aina vain hypätä tuntemattomaan auttavilla ohjeilla.

Olimme ihastuttavan Sebun kanssa täydellinen pari: mustat vaatteet, valkoinen tukka – valkoiset vaatteet, musta tukka. Kuvat: Noora Lindholm

Meidän on kokeiltava sitä kelluntatankkia! Kyllä!

Kellunta taas oli aavistuksen absurdi kokeilu. Ostimme ystäväni kanssa lahjakortin paikkaan, jossa molemmat pääsivät tunniksi suolavesitankkiin rentoutumaan. Aluksi homma tuntui hieman epämiellyttävällä, mutta pian rentouduin niin, että nukahdin veteen (jälleen yksi todiste elämäni komediallisista piirteistä). Se on kuulemma ihan normaalia, mutta tiedättekö uniset säpsähdykset? Keksitte varmaan mitä niistä seuraa suolavesitankissa – vesi oli ajoittain aika lähellä silmiä. Hahhah, että sellaiset maanantainokoset tällä kertaa.

Meillä on muuten edelleen yksi kerta kelluntaan ja möisimme sen mielellään eteenpäin. 30 euroa, hihkaise jos kiinnostaa!

Sähän alat mun hölkkäkaverikseni! Kyllä!

Mitäpä muuta sitä voisi elvyttää tammikuussa kuin hiipuneen hölkkäharrastuksen? Olin kaverini kanssa lounaalla, kun joidenkin keskustelujen seurauksena hän totesi, että minähän alan hänen hölkkäkaverikseen. Ei tarvitse varmaan erikseen kertoa, mitä vastasin – ja kuinka innostuneella äänellä. Se oli hyvä ja järkevä kyllä. Pelkästään suunnitelma teki minut onnelliseksi, enkä voi tarpeeksi hehkuttaa hölkän jälkeistä tunnetta. Puhdasta euforiaa! En tajunnut aiemmin, kuinka paljon kaipasinkaan hölkkäämistä, joten onneksi Hanna vedit minut takaisin hommaan. Kiitos!

Kyllä, kyllä, kyllä!

Edellä mainittujen juttujen lisäksi teen siis kyykkyjä, kirjoitan päiväkirjaa, luen dekkaria, teen ruokaa kerralla viikoksi, kuuntelen musiikkia ja voisin ahmia Twin Peaksia jaksokaupalla. Ja arvatkaa mitä, rakastan jokaista hetkeä!

Jos olet vanhan Twin Peaksin ystävä, eikä tämä uusi oikein lähde, niin anna sille vielä mahdollisuus. Minäkin olin aluksi ihan pihalla ja hieman pettynyt, mutta nyt kun sarja lähenee loppuaan, olen jakso jaksolta enemmän innoissani. Hävettää tunnustaa, mutta minulla saattoi nousta kyyneleet silmiin, kun Dale Cooper sanoi: ”Minä olen FBI.” Voi taivas, että olen höpsö.

Helmet-musiikkihaasteen kanssa taas päätin tehdä niin, että kuuntelen levyn aina kävelylenkillä. Ensimmäinen viikko meinasi mennä pieleen, mutta niin vain lähdin sunnuntai-iltana ihan liian myöhään kävelylle ja korvissa soi konseptilevy. Älkää siis kummastelko sunnuntai-iltaisin Hyvinkäällä kävelevää mustiinpukeutunutta tyyppiä, minä se vain olen suorittamassa musahaastetta.

Tämä hullunkurinen tammikuu jatkuu ensi viikonloppuna Matkamessuilla, kun olen mukana Hyvinkään osastolla, ja loppukuusta ehkä Italiassa. Katsotaan, mihin kaikkeen tämä uusi ja entistäkin iloisempi asenne minut johdattaa. Paljon iloa ja suukkoja kaikkien tammikuuhun!

Psst. Viimeksi kun julkaisin Izo FitzRoyn biisin, sain kaveriltani vastalahjaksi tämän. Aika sopiva juuri tähän hetkeen! I’m living my life like it’s golden. Pus!

Viikonlopun huumaa

Tulin pikaisesti toivottamaan hyvää viikonloppua ja kertomaan, etten ole eksynyt ja kadonnut uuden vuoden pyörteisiin, vaan käynnissä on aika, hmmm, riemastuttavalla tavalla aktiivinen ajanjakso.

Muistaako kukaan Tulenkantajat-bändiä? Räppiä Rovaniemeltä 2000-luvun alkupuolelta. Edelleen täydellistä! Noh, tänään riensin duunista kotiin ja pukeuduin pikaisesti pakkashölkkää varten. Päässä alkoi soimaan Viikonlopun huumaa ja nauratti tilanteen hullunkurisuus. Katsokaas, villejä ovat nämä perjantai-illat nykyään. Kauniin koltun sijaan puen päälleni teknisen kerraston ja vähän villaa sekä collegea. Reippailun ja lämpimän suihkun jälkeen voisin kaatua suorilta jaloilta sänkyyn, jotta aamulla herään kukonlaulun aikaan taas uusiin seikkailuihin. Olo on tietysti kuin supernaisella, mutta onhan tässä silti tiettyä komiikkaa. Viikonlopun huumaa tosiaan.

Biisi antoi täydellisen rytmin hölkälle ja taidankin siirtää sen Jogging-soittolistalle. Tuli myös mieleen, että tällaisena paluukeikkojen aikana olisi huikeaa, jos vielä joskus pääsisi Tulenkantajien kemuihin. Se ei taida olla mahdollista, mutta aina voi toivoa.

Lupaan kertoa kuulumisia enemmän heti, kun tämä ryntäily edes päiväksi hellittää. Sen verran tosin voin jo spoilata, että mitä ihmeellisempiä puuhia riittää ja iltaisin hymyilyttää. Ihanaa viikonloppua kaikille, vietitte sen sitten miten ikinä – löhöillen tai juhlien. Suukkoja kamut!