Juonipäivityksiä elämään

Tänään työystäväni kertoi lukeneensa aika hyvän oivalluksen: Jos elämäsi olisi elokuva, jaksaisitko katsoa sen loppuun? Vai pitäisikö muuttaa juonta?

Uskomattoman simppeli juttu, mutta enpä ole tullut ajatelleeksi. Jos olette seuranneet blogiani jo pidempään, tiedätte että elämäni on melkoista komediaa. Ei mene viikkoakaan, ettei sattuisi jotain hauskaa tai vähintään tragikoomista. Viihdyn nahoissani, mutten tiedä koukuttaisiko tämä todellisuus tuntikausiksi sohvannurkkaan.

Masinoin tänään elämäni ensimmäistä kertaa onnellisuuslounaan. Hankimme syksyllä parin työkaverin kanssa unelmointiin ja hyvään fiilikseen tähtäävän tehtäväkirjan. Kukaan meistä ei ole oikein saanut tehtäviä alkuun, joten päätimme viettää lounashetken keskittyen kirjan teemoihin. Mikä huikea neronleimaus!

Olen joskus aiemmin kertonut, etten oikein välitä arkisista keskusteluista (vaikka niillekin toki on aikansa ja paikkansa) vaan puhun mielelläni jollain tapaa syvällisiä. Tiesitte varmaan, että ne pahat huoltamokahvitkin maistuvat paremmilta, jos samalla vaihtaa ajatuksia jostain merkityksellisestä – mitä se sitten kenellekin on. Minä puhun mielelläni esimerkiksi onnellisuudesta ja siitä, kuinka elämästä voisi tehdä vielä vähän parempaa.

Kerran itse asiassa aloitin jonkun lounaan viittaamalla maailmankaikkeuden lakeihin. Työystäväni nauroi, että nyt ei ole ihan puolenpäivän juttuja. Niin kai, mutta pääsimme puolituntisen aikana purkamaan huolemme ja ilomme, ja molemmille jäi voimaantunut olo.

Olen jo hiljalleen aloittanut tämän vuoden paketoinnin ja katse on kääntynyt tulevaan. Teen varsinaisen tilinpäätöksen myöhemmin, mutta jo nyt tuntuu hyvältä ja tärkeältä haaveilla. Etenkin tämän päivän sparrailun jälkeen. Minulla on nyt mielessä muutamia juonipäivityksiä elämääni, enkä malta odottaa että pääsen tuumasta toimeen! Jotain aion toki tehdä heti, mutta samaan aikaan odottelen vuodenvaihdetta, koska olen sillä tavalla järjestyksen ystävä. Lupaan palata yksityiskohtiin myöhemmin!

Suosittelen ihan jokaiselle; jos vain tyypit ovat oikeita, niin puhukaa arjenkin keskellä unelmista ja jostain muusta kuin satunnaisista kuulumisista. Siinä on uskomaton voima!

Mainokset

Onni tulee ihmisistä

Joskus ei ole mitään parempaa tai tärkeämpää kuin nauraa ääneen. Kovaa, pitkään ja hervottomasti. En ole ollut naurujoogassa (sitä en jotenkin ymmärrä) vaan kävin katsomassa Will Ferrellin tähdittämän joulukomedian Daddy’s Home 2. Todellinen laaturaina, hehheh. Tulin ihan valtavan onnelliseksi ystävän seurasta ja aivottomasta parituntisesta. Tajusin, ettei aina tarvitse lisätä ymmärrystään maailmasta tai hienostella taideleffoilla (okei, harvoin teen kumpaakaan) vaan joskus on ihan hyvä ripustaa aivot narikkaan. Suosittelen!

Hulvattoman hauskan leffaillan lisäksi olen muutenkin nyt kunnostautunut viettämällä sosiaalista elämää. Oikeastaan joulukuun alku on ollut melkein kaamosterapiaa: tärkeimpien kanssa Tallinnaan, yllätysretkelle metsään ja kiireettömälle brunssille tekemään matkasuunnitelmia. Olen ehtinyt jouluvalmisteluihin äidin kanssa, synttärikahveille lempityyppien seuraan ja kiertelemään muutamia joulumyyjäisiä. Meinaa melkein hengästyttää.

Kyselin joitain kuukausia sitten, josko joku veisi minut metsään. Eräs partiokaveri vastasi huhuiluun ja todellakin vei minut illaksi nuotiolle. Hän oli tuonut meille tarpeet sekä nuotiohodareihin että -munkkeihin ja ilta tuntui laukaisevan kaikki jännitykset ja murheet. En kestä, kuinka hyviä ihmisiä tähän maailmaan mahtuu! Lupaan joskus laittaa hyvän kiertämään ja toteuttaa vastaavan retken jollekin toiselle. 

Niin se vain on, että onni tulee niistä, jotka ovat ympärilläni.

Tänään olin ajatellut ottaa rennosti. Heräsin ilman kelloa ja katselin sängyssä luvattoman pitkään Twin Peaksia. Puolenpäivän aikaan päätin, ettei ehkä sittenkään ole syytä jumittaa kotona ja lähdin ystäväni kanssa Knehtilän tilan joulumarkkinoille. Olen lähes lapsellisen innoissani kaikista tilaisuuksista löytää joulutunnelmaa.

Matkalla kuunneltu jouluradio, joulupukiksi pukeutunut juontaja ja kaikki kauniit jouluvalot pistivät pääni pyörälle ja innostuin jo laittamaan kotiin joulukuusen. Etsin ystävän suositteleman ”Indie Christmas” -soittolistan ja pakkasessa olisi taikinaa joulutorttuihin. Jokin taisi naksahtaa päässä tai sitten vain kyllästyin pimeyteen.

Illaksi minulla on vielä saaristolaisleipää, graavilohta ja kolme katsomatonta jaksoa Twin Peaksia. En muistanut, että pienet yksityiskohdat voivat tehdä näin onnelliseksi!

Epäilen, että kaikki tämä on seurausta siitä, kun päätin olla valittamatta..? Jossain vaiheessa viikolla harhauduin hetkeksi kirjoittamaan jotain ankeahkoa tekstiä, mutta sekin keskeytyi kun ystäväni pyysi minua räppikeikalle. Karma on palannut, BOOM!

Jos joskus erehtyy ajattelemaan, että on yksin, niin eihän se pidä alkuunkaan paikkaansa. Kiitos ystävät ja kamut, olette rakkaita!

Suuri suomalainen valituskerho

Mistä asiasta olet viimeksi valittanut? Helpottiko? Tai muuttuiko asia paremmaksi? Älkää pelästykö, en aio nyt osoitella ketään sormella tai syyllistää, tarvitsen vain marraskuun yliajamalle itselleni hieman mittasuhteita ja todellisuutta. Ollaan päästy marraskuun viimeisiin päiviin, eikä vuoden kammottavin kuukausi ole tänäkään vuonna juuri antanut armoa. Tai siltä ainakin tuntuu – olen niin pimeyden lyttäämä kuin olla ja voi.

Kun päästää itsensä oikein kunnolla vellomaan pimeyteen ja väsymykseen, on vaikea löytää mistään mitään positiivista. Tässä vaiheessa vuotta jo sängystä nouseminen on suoritus, joka vie lähes kaiken päivään tarvittavan energian. Onko siis ihme, että muun muassa viime vuonna aloin tässä vaiheessa elää suklaakonvehdeilla? Ei ole, ei. Tänä vuonna olen malttanut mieleni sokerin kanssa, mutta jostain on saatava virtaa. Tiedän että liikunta auttaisi, mutten saa aivojani sille taajuudelle, että lähtisin iltaisin tuonne kylmään pimeyteen. Huomaattekin varmaan jo – valitettavaa riittäisi aika paljon ja siihen olen tainnut hieman sortuakin. Nyt saa kuitenkin riittää!

Tapasin jokin aika sitten tyypin, jonka elämä oli henkisesti moukaroinut lähes tunnistamattomaksi. Tai niin minulle olisi käynyt, jos olisin kokenut kaikki ne vastoinkäymiset, jotka hän oli ottanut vastaan. Silti hänen silmissään välkkyi toivo, jospa kaikki raskas olisi nyt takana ja edessä odottaisi jotain parempaa. Toivon sitä hänelle koko sydämestäni ja samaan aikaan häpeän omia ajatusratojani. Milloin mikäkin pikkuasia vaivaa ja tekisi mieli heittäytyä siihen todellisuuteen. Nyt saa todellakin riittää!

Omien ajatusten säätäminen on vain joskus kovin vaikeaa. En oikein tiedä, onko epäkohtien etsiminen ja niistä purnaaminen jokin eteenpäin ajava voima vai pelkkää ajanhukkaa. Jostainhan se tulee, että aina pitää valittaa. Vaikka kaikki olisi täydellisesti, jostain kyllä löytyy särö kun oikein etsimällä etsii tai säälittävimmässä tapauksessa sen itse tekee.

Kun tavallisesti iloinen mieleni ajautuu tähän surkeaan moodiin, kuuntelen Cat Powerin Ruin:in. Palautuu asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Vapaaillan johdosta kaivoin esiin yhden viime vuoden parhaista joululahjoista ja kohdistin ajatukseni kirjoittamiseen. Tiedän, että musiikin ja liikunnan ohella tämä tekee minut onnelliseksi (ja jälleen se on todistettu, kun sormet lähes lentävät näppäimistöllä). En aio enää antaa pikkuasioiden vaivata, vaan keskityn siihen, että ihan jokaisessa asiassa on jotain hyvääkin. En ryhdy Ned Flandersiksi, mutta jos nyt vaikka loppuvuoden muistaisi, että on olemassa some people who ain’t got shit to eat.


Yksi kirjoitusharjoitus oli miettiä päivän paras ja huonoin hetki. Ankeinta tänään oli taivaltaa tuolla räntäsateessa, mutta ihaninta tulla kotiin ja täyttää asunto kynttilöillä. Jälleen hyvä esimerkki: eipä olisi tuo paras juttu tuntunut miltään, jos ei olisi ensin hytissyt kotimatkalla.

Kaikki on hyvin. Kaikki on enemmän kuin hyvin. Pimeydestä huolimatta (tai juuri siksi) vaalikaa niitä hyviä juttuja! Suukkoja ystävät!

Salamalähtö syysiltaan

Tulin vain pikaisesti huikkaamaan, että toistaiseksi maailmassa on vain yksi mies, joka saa minut tekemään salamalähdön sohvalta junaan ja hyhmäiseen Helsinkiin. Mark Lanegan.

Torstai-iltana olin asettunut mukavaan asentoon sohvalle ja tietoisesti unohtanut Facebookin muistutukset Mark Laneganin keikasta. Rupattelin ystäväni kanssa puhelimessa – hän oli Montenegrossa, emmekä olleet jutelleet kuukausiin. Mainitsin ohimennen, että voisin vielä lähteä Helsinkiin eräälle keikalle, mutta tuskinpa jaksaisin. Hän kannusti lähtemään (tuntee minut liian hyvin), mutta kiemurtelin vastaan. Oli niin pimeää ja viileää.

Puhelun päätyttyä sain toiselta kaverilta viestin, että törmätäänkö keikalla. ”Nyt taisi tulla viesti kohtalolta, nähdään vaan.” Heitin takin niskaan ja juoksin junaan. Puhelimesta oli akku vähissä, mutta sain jotenkin säädettyä itselleni keikkalipun Facebook-tapahtuman kautta. Treffasin tuntemattoman lipunmyyjän Tavastian edessä ja baaritiskin jonot johdattivat väljemmille vesille yläkertaan. Juuri kun olin saanut käteeni kylmän oluen, Mark Lanegan aloitti ja jo ensimmäisten laulunsanojen myötä kyyneleet nousivat silmiin.

Tuo oli se hetki, jonka takia olen hulluna musiikkiin. Jos jokin asia voi saada tuollaiset tunteet pintaan ilman ennakkovaroitusta, kannattaa aiheeseen tutustua enemmänkin.

Olin koko keikan kuin transsissa. En ottanut yhtäkään kuvaa ja vaikka Tavastialla oli hikisen kuuma, olin koko ajan kananlihalla. Keikan loppupuolella juoksin junaan ja lähetin kaverilleni viestin ”oli hieman klassikko tää meidän näkeminen”. Olin niin Mark Laneganin lumoissa, etten törmännyt kaveriini, mutta olin hurjan kiitollinen että hän sai minut sohvalta kyynelehtimään Tavastian yläkertaan.

Jos ette ole tutustuneet miehen tuotantoon aiemmin, mutta uskallatte rakastua, tsekatkaa tämä:

Olen joskus miettinyt, mikä kappale sopisi parhaiten taustamusiikiksi, kun kävelee talvella halki yöllisen Hyvinkään. En ole keksinyt vielä osuvampaa:

Alun salamalähdöllä viittaan muuten siihen, että olen tehnyt saman kerran ennenkin. Olin voittanut liput Laneganin keikalle ja yleisesti huhuillut tapahtumaan seuraa. Kenestäkään ei ollut kuulunut, joten päätin jättää illan väliin. Olin juuri nukahtanut sohvalle, kun kaverini soitti, että ehkäpä hän voisi lähteä mukaan. Eipä siinä muuta kuin unihiekat silmistä, takki niskaan ja junaan. Se oli yksi niistä illoista, kun aloin yhä vahvemmin uskoa kohtaloon.

Rakkauskirje isälle

Isänpäivä lipesi vähän käsistä, koska tein sunnuntain tuttuun tapaan töitä. En kuitenkaan unohtanut – itse asiassa en enää näin aikuisena unohda tärkeitä merkkipäiviä. Nuorempana olin hövelimpi ja toisaalta myös aika ehdoton. Vaikka olen koko ajan uskonut, ettei kuolema voi olla lopullinen loppu, ajattelin menettäneeni isänpäivät, syntymäpäivät ja muut merkkipäivät. Ikä on selvästi tuonut sisäistä rauhaa ja vakautta, ja olen oppinut pitämään tärkeistä päivistä kiinni.

Nytkin ajoin lauantai-iltana kaatosateessa Rauhannummelle ja juoksin viemään kynttilät perille. Sadevesi valui pitkin kasvoja, mutta kerroin ajatuksissani samat asiat kuin aina:

Toivottavasti siellä on kaikki hyvin, täällä on. Elämä ei ole täydellistä, mutta olisit silti ylpeä. Teen parhaani. Minulla on ikävä sinua.

Isän kuolemasta on kulunut kauan, mutta muistan kyllä, että hän oli paras isä. Häneltä olen perinyt muun muassa nallekarhumaiset kasvot ja kyvyn tulistua nollasta sataan (etenkin autonratissa ja tyhmyyksiä kohdatessani). En haikaile menneisiin, sillä opin jo liian nuorena, ettei joillekin asioille elämässä vain voi mitään. On elettävä mahdollisimman hyvin niiden pelimerkkien kanssa, jotka osuvat kohdalle. Jos elämä ei olisi mennyt kuten se meni, en olisi tällainen kuin olen.

Se ei silti poista ikävää.

Tänään on kuulunut ikäviä uutisia, joten sitäkin suuremmalla syyllä: iso sydän kaikille parhaille isille, oli sitten isänpäivä tai ihan tavallinen maanantai.

Sirpaleista onnea

Minun piti perjantaina julkaista yksi Instagram-kuva. Tämä:

Saate olisi ollut: Kahdeksan tuntia ja sata asiaa. Let’s get this shit done! Koska päivä oli mitä oli, en tietenkään ehtinyt hoitaa juuri sitä asiaa, sitä toissijaista.

Perjantaiaamuna tiesin, että edessä olisi hullu päivä ja vatsaa nipisti. Kun olin lähdössä juoksemaan junaan, tiputin lasilyhdyn ja eteinen peittyi sadoista sirpaleista. Mietin hetken, että saanko raivokohtauksen vai hoidanko homma ihan zenisti. Valitsin zen-mielentilan ja imuroidessa ajattelin, että sirpaleethan tuovat onnea. Mitä siitä, että myöhästyin junasta ja päivän tunnit kutistuivat entisestään.

Illalla päätin unohtaa työt ja arjen, ja keskityin ystävän seuraan. Se oli paras päätös aikoihin! Nukahdin yöjunaan, mutta kohtalo herätti minut Hyvinkään asemalla. Aamulla kun heräsin, ensimmäinen ajatus oli kuinka rakastankaan elämääni. Parasta tässä ja nyt, juuri tällaisena.

Iltapäivällä lähdin uuteen työpaikkaan ja illalla ajoin hautausmaan kautta kotiin. Emmin hieman, onko iltakymmeneltä liian myöhä käydä jättämässä kynttilöitä rakkaille, mutta ei ollenkaan. Hautausmaa oli kauneimmillaan ja vielä kun tasan kymmeneltä kaikki valot sammuivat, oli vain minä ja sadat kynttilät muistamassa tärkeitä. Kauniimpaa hetkeä ja tunnetta saa hakea.

Nyt olen taas ryntäämässä töihin, mutta edelleen tuntuu siltä, että tässä ja nyt on hyvä. Ne sirpaleet taisivat todella tuoda onnen tähän viikonloppuun. Pus pus!

Mainosmusiikkia

Koska tämä blogi on oma leikkikenttäni, voin puuhailla täällä mitä haluan. Mikään ei ole pakollista ja määrittelemäni suuntaviivat voi helposti rikkoa tai ainakin niitä voi huoletta koetella. Siispä vauhdikas sukellus musiikin pariin (vaikka tämä toki on jo tuttuakin tutumpi aihe).

Aina aika ajoin mietin mainoksia. Tarkemmin sitä, kannattavatko tv-mainokset. Takaisiko televisionäkyvyys jonkun tuotteen tai palvelun myyntiä? Saisiko tuhansille euroille oikeasti vastinetta, kun katsooko kukaan enää mainoksia? Minä nimittäin en katso, paitsi joskus vahingossa. Viimeisin kiinnostuksen herättänyt pätkä oli se Suomen kesästä kertova ja luulin pitkään sen mainostavan jotain sääpalvelua. Kysehän kuitenkin oli Lidlin rainasta ja täytyy myöntää, että se oli ihan oivaltava.

Mainosmusiikista sen sijaan olen edes jollain tasolla perillä. En esimerkiksi voi ymmärtää miten The Cure antoi Lullabyn wc-paperimainokseen. Siis oikeasti, WC-PAPERIA, c’mon! Tai Paranoid automainoksessa – olin kuolla nauruun. Siinä vaiheessa kun Nina Simonen Sinnerman soi myöskin automainoksessa, ei jotenkin enää naurattanut. (Itse käytin kappaletta joskus siihen, kun halusin saada sanoilleni erityistä painoarvoa.) Tiedän suhtautuvani musiikkiin usein aika vakavasti, mutten voi mitään ajatukselle, että mainokset jollain tapaa halventavat musiikkia.

Monet suosikkini ovatkin menneet pilalle niiden päädyttyä mainoksiin (toisaalta: minulla on selvästi jonkinlainen käsitystä hyvästä tai ainakin myyvästä musiikista). Garnier on vienyt jo kaksi.

Saatteko mainokset mieleenne pelkän musiikin perusteella?

Omassa sarjassaan ovat kuitenkin farkkumainokset. Jossain vaiheessa merkittävin breikkaus tapahtui, kun pääsi farkkumainokseen. Eivätkös Levi’s-merkin mainokset ole lähes museokamaa? Niiden taustamusiikkia minäkin katson hieman ylöspäin.

Pepe Deluxén kappale on mielettömän hyvä sellaisenaan ja ansaitsee kyllä kaiken mainosnäkyvyyden tuoman glorian. Kappale itse asiassa soi taukoamatta eräissä läksiäisissäni, joten sillä on myös aika paljon tunnearvoa.

Kuten tiedätte, voisin pulista musiikista loputtomiin ja kuvittelen olevani asian suhteen aika jyvällä. Vain yksi euroviisukokemus palautti minut kerran maanpinnalle. Olin varma, että tämä voittaa ja tanssin täysillä mukana, mutta kappale taisi jäädä kilpailun viimeiseksi. Onneksi en ollut ehtinyt perustaa omaa levy-yhtiötä. Huhhuhhuh.

Kertokaa te musiikin takia mieleenpainuneita mainoksia! Mikä on paras? Mikä kauhein?