Ota hitaammin!

Aijaijai! En tiedä kuvittelenko nyt vain, mutta ihan kuin Hyvinkää olisi herännyt Prinsessa Ruususen tapaan sadan vuoden unesta. Meillä on nykyään vaikka mitä hauskaa;  viimeisimpänä Spittin’ Fiyah Soundin 10-vuotiskemut, jotka kruunasi Asa.

Juuri tuollaista olin kaivannut Joensuun ja Kerubin jälkeen, mutten arvannut, että tanssia ja iloa täynnä oleva ilta toteutuisi Hyvinkäällä. Perfect!

Jos joskus tulee tilaisuus pakkautua paikkaan, joka huokuu muistoja viidentoista vuoden takaa, tartu siihen. Jos illan musiikista vastaa Asa, älä todellakaan mieti kahta kertaa. Ilta oli oikea nostalgiatrippi, sillä myös ihmiset olivat samoja kuin vuosia sitten. Harteilla oli vähän enemmän painolastia kuin silloin, mutta samaan aikaan tanssiaskel oli varmempi ja pää enemmän pystyssä kuin aikoinaan.

En kuunnellut Asaa ennen illan keikkaa ja riemu olikin suuri, kun mieleen palautuivat kaikki vanhat herkkupalat. Kyllä on ihminen lahjakas, jos sanat ovat vielä kahdentoista vuodenkin jälkeen lähes kivuliaan ajankohtaisia.

Samana iltana jätin jäähyväiset parhaalle ystävälleni. Olen vetkutellut tilannetta loputtomiin – virallisten läksiäisten jälkeen olen keksinyt tikusta asiaa loputtomiin, jottei tarvitsisi ihan vielä halata viimeistä kertaa. Nyt se kuitenkin tapahtui: lyhyt, mutta sitäkin voimakkaampi rutistus kaatosateessa. Hyvää matkaa P, täällä me muut ollaan ja odotellaan sitä, kun seuraavan kerran halataan jälleennäkemisen riemusta.

Mainokset

Syyskuu

Oli elokuun viimeisen päivän ilta, kun ajoin kaatosateessa kotiin Vihdistä. Kaiuttimessa soi The Velvet Undergroundin Venus in Furs, pyyhkijät hakkasivat tuulilasia kilpaa sateen kanssa ja minä yritin parhaani mukaan varoa vanhan maantien uria, jotka tulvivat vettä. Halusin kotiin kipeämmin kuin aikoihin. Olo oli epätodellinen ja huumaavan tunnelmallinen. Olin melkein varma, että kalenterissa on virhe – ehkäpä syksy oli jo pidemmällä kuin olin luullutkaan.

Seuraavana aamuna ystävältä oli tullut kukonlaulun aikaan viesti, jonka voi lähettää vain sellaiselle, kenet tuntee hyvin. Pidän ihmisistä, jotka ymmärtävät syksyn merkityksen. Samaan aikaan parasta ja kauneinta, mutta toisaalta surullista ja lopullista.

FullSizeRender-3

Viesti julkaistu ystävän luvalla, tietty.

Jos syyskuu ei petä ikinä, niin eipä petä Hyvinkääkään. Olin saanut ilmaisen lipun Red Carpetin festivaaliklubille ja viikon väsymyksestä huolimatta päätin lähteä katsomaan Graciaksen ja Palefacen. Olin puolenyön aikaan liikkeellä yksin, mutta ei mennyt edes viittä minuuttia kun Villatehtaalta löytyi joukko ystäviä. Kuten olen joskus ennenkin sanonut, Hyvinkäältä löytyy aina tuttuja. Nopea keikkailta muuttuikin ihanaksi illanvietoksi kavereiden kanssa ja on pakko myöntää, ettei seuraavaksi aamuksi varattu pyykkitupa ollutkaan maailman paras idea.

Kun festivaaliklubi tuli tsekattua perjantaina, oli lauantaina tietysti käytävä leffassa ja pienellä festivaalikadulla oluella ja hampurilaisella.

IMG_6736

Huonolaatuinen kuva – hyvälaatuinen seurue. Terkkuja ihanasta kaurismäkeläisestä Kinomasta.

Minulle järjestyi valtava kulhollinen popkornia ja paikka, johon olisi voinut nukahtaa turvallisesti rakkaiden lähelle. Koossa oli siis kaikki ainekset täydelliseen leffailtaan ja pysyin kuin pysyinkin hereillä koko Tom of Finlandin ajan.

FullSizeRender-2

Illalla piti vielä hoitaa hieman niitä pyykkivelvollisuuksia, mutta palasin myöhemmin ystävien seuraan. Juuri oikeaan aikaan, sillä sain napattua tämän hetken talteen. Tiedättekö, että kuva karjuu ”no filter, no filter, NO FILTER, just the sky over Hyvinkää”.

Tänään nukuinkin sitten luvattoman pitkään. Sanovat, ettei univelkoja voi oikeasti nukkua takaisin, mutta jostain vain löytyi tarve uinua iltapäivään asti. Päivä on arvatenkin ollut aika vetelä, mutta laitoin huulipunaa ja valtavat korvarenkaat, niin vetelyyskin on tuntunut jotenkin ryhdikkäältä. Olkoon sivuseikka, että päälle unohtui pyjamahousut.

Suukkoja ystävät, saattaa olla niin, että onnellisuus löytyy juuri tästä syyskuusta!

Miksei kukaan kertonut?

Voi Flow minkä teit! Tai oikeastaan te, jotka olitte paikalla, mutta ette vinkanneet minulle, että olisi ehkä sittenkin kannattanut vaivautua Suvilahteen. Olen viikonlopun jälkeen ahminut lähes jokaisen festareista kertovan raportin ja miettinyt, miksen vain mennyt mukaan. Noh, aika yksinkertaisesta syystä: en pitänyt festareiden viime vuodesta. Oli ihan liikaa ihmisiä ja tajusin selkeämmin kuin koskaan olevani klubikeikkojen ystävä. Täysien keikkasalien ystävä kyllä, mutta ahdistavien ihmismassojen ystävä – ei toivoakaan. Siinä on vissi ero. Viime vuoden kurjin hetki oli New Orderin keikka sunnuntaina. Olin hölmösti kuvitellut vain lampsivani paikalle keikan alkuun mennessä. Ehei, sieltä olisi pitänyt varata paikka hyvissä ajoin. Oma vika, tiedän. Ja he soittivat Blue Mondayn (ja monta muuta), kun olin jo hiippaillut häntä koipien välissä kauemmaksi. Hitto sentään, Blue Monday, kappale, jonka takia pukisin paljettimekon Tavastian Lauantaidiscoon. Mikä vääryys! Siispä tänä vuonna murjotin Flow’lle (kuin kuka tahansa kolmekymppinen). Pitäkööt keijuvalonsa, tyylikkäät festarivieraansa, herkkuruokansa ja kokeelliset keikkansa.

Päätin mökkeillä. Tai oikeastaan se oli sattumaa, mutta niin tai näin, minä mökkeilin.

Muistan kuinka viime vuonna hyppäsin töiden jälkeen hiostavaan raitiovaunuun, joka kuljetti Kurviin. Ei ollut kiire, joten festareille harhailtiin Heinähatun ja Siltasen kautta. Ilta oli kaunis ja Iggy Pop täydellinen. Massive Attackin aikaan oli vaikea kulkea, mutta en lannistunut. Join kahvia keijuvalojen alla.

Tänä vuonna samaan aikaan:

Pakkasin muutamia välttämättömyyksiä kestokassiin ja siirryin ulos odottamaan ystävää. Ajoimme mökille vähän pidempää reittiä ja periltä löysimme kaksi auringonpalvojaa. Siirryimme saunan terassille, aivan järven rantaan, ja unohduimme siihen pitkälle yöhön. Uimme läheiselle kalliolle. Ystävä auttoi liukkaimmilla kohdilla, jotta pääsin nousemaan kuivalle kivelle.  Tähyilimme tähtiä. Laitoimme kasvonaamiot ja saunoimme myöhään yöhön. Viimeisten pulahdusten aikaan oli jo pilkkopimeää. Söimme, joimme hyvää punaviintä ja nukahdimme.

Aamulla muut olivat jo heränneet kun venyttelin itseni ulos makuupussista. Tarkoitus oli lähteä kotiin jo lauantaina, mutta ystävät houkuttelivat jäämään vielä yhdeksi yöksi. ”Avataanko kuohuviini?” Avataan vaan. Pelasimme korttia ja vahdimme haukkana salamatutkaa. Koko iltamme oli ajoitettu myrskyn mukaan. Kala ajoissa savustumaan ja saunaan ennen seitsemää. Uimme viimeiset vedot siinä vaiheessa, kun taivas oli jo muuttunut mustaksi ja ukkonen jyrähteli pahaenteisesti. Illaksi hautauduimme isolle sohvalle katsomaan yleisurheilua ja täytyy myöntää, että opin aika paljon uutta. Illan viimeisellä vessareissulla tarvitsi taskulamppua, kun pimeys oli kietonut kaiken alleen.

En olisi voinut toivoa täydellisempää viikonloppua, mutta joku olisi tosiaan voinut vihjata, että Ryan Adams pitäisi nähdä. Miten voi olla, etten tajunnut sitä itse? Oli kuulemma aloittanut tällä (uusi suosikkini):

Miettikää sitä kylmien väreiden määrää?

What can I say?
I didn’t want it to change
But in my mind
It’s all so strange

Luulin, että Robert Smith tietää paljon rakkaudesta, mutta taitaa Ryan Adamskin olla oikeilla jäljillä. Huhhuh.

Psst. En pistä ollenkaan pahakseni, jos jatkossa minulle vain soitettaisiin ja sanottaisiin, että nyt tulet tänne keikalle / festareille / mihin tahansa VÄLITTÖMÄSTI.

Ystävyyden voima

Ohhoh, olen aivan puulla päähän lyöty. Ystäväni yllättivät minut eilen niin, että se korvasi kaikki elämäni pitämättömät yllätysjuhlat. Kerron koko tarinan vähän myöhemmin, koska ensin haluan pohtia hieman asian toista puolta. Sitä, jos kukaan ei koskaan yllättäisi. Jos elämässäni ei olisi noita ihmisiä, jotka halaavat, kuuntelevat, kertovat ja ilahduttavat.

All the lonely people
Where do they all come from?
All the lonely people
Where do they all belong?

Surullinen kuvaus yksinäisyydestä, mutta tuota mietin kun joskus kävelen Aseman koulun ohi välitunnin aikaan. Aina pihalla on joku, joka seisoskelee yksin sivussa. Katsoo mietiskellen niitä, jotka porukoissaan pelaavat, leikkivät ja rupattelevat. Yksinäisyyteen kun vielä yhdistää kiusaamisen, niin järjettömyys on irti. Tiedän, ettei kaikista voi tulla sydänystäviä keskenään – kemiat eivät vain kohtaa – mutta jokaisen kanssa voi tulla toimeen. Aina voi sanoa ystävällisen sanan tai huomioida toisen muuten. Ehkä aikuisiällä on vaikeampi törmätä niihin, joilla ei ole ketään, koska meillä on jo omat sosiaaliset piirimme; ystävät, työkaverit ja harrastusten kautta tutut. Jos nyt kuitenkin tulisi se tilanne, että olisin taas koulun pihalla, niin katsoisin ympärilleni hieman tarkemmin. Voisinko pyytää jonkun mukaan pelaamaan, leikkimään ja rupattelemaan?

Olkoon lauantaisaarna tältä erää tuossa, sillä minun on yksinkertaisesti pakko jakaa se eilinen yllätys. Olin ystäväni kanssa pari yötä Tallinnassa ja lähtöpäivänä kolme ystäväämme vain ilmestyivät kaupunkiin yllättämään meidät. Tapaamiseen liittyi epämääräisiä puheluja, taksimatka paikkaan, josta olimme juuri ehtineet lähteä, piileskelyä puiden takana ja muuta hassua. Yllättäjillä oli jopa oma WhatsApp-ryhmä ”Salamatkustajat”. En voi lopettaa nauramista! Kuulostaa hullulta ja älyttömältä, mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt tuollaista vaivaa vain yllättääkseen minut ja ystäväni. Tavatessamme olin niin häkeltynyt, että ensimmäiset puoli tuntia puhuin hengästyneellä ja kimeällä äänellä toistellen kysymystä: ”Tulitteko tänne todella vain meidän takiamme?”

img_6633

Ja kyllähän he tosiaan tulivat. Nuo hullut, ihanat ja rakkaat. I’m so blessed!

Kulomäki 4.30 a.m.

Kesä on pyrähtänyt puoleen, vaikka tuntuu ettei se oikein ole alkanutkaan. Olen päättänyt, että minun kesäni alkaa täysillä huomenna, kun siirryn ulkoilmaan ja merimaisemaan (säätiedotusten mukaan sateeseen, mutta en anna sen haitata). Pian riennän myös toiselle puolen Suomea ja saatanpa vielä vähän lennähtääkin jonnekin. Katsotaan, mitä käänteitä kohtalo on minulle varannut.

Muutama taianomainen kesäyö on kuitenkin koettu. Ehkä tärkeimpänä oli kipuaminen Hyvinkään korkeimmalle kohdalle, aivan liian pitkän yön päätteeksi. Vietimme iltaa ystävieni kanssa ja yhtäkkiä olikin jo aamu. Pääsin ystäväpariskunnan kyydillä kotiin ja juuri ennen viimeisiä risteyksiä toinen heistä ehdotti, että mentäisiinkin katsomaan auringonnousua Kulomäkeen. Silmät lupsuivat kiinni, mutten halunnut jäädä ulkopuolelle mistään kauniista. Tietysti mennään!

Myös paikalliset poliisit olivat katselemassa maisemia ja vaihdoimme muutaman sanan. Me kapusimme vielä korkeammalle – sille korkeimmalle kohdalle. Tuuli sekoitti hiukset ja väsymys pakotti lihaksia, mutta valvominen ja kiipeäminen olivat tuon hetken arvoisia. Myöhästyimme ihan niistä ensimmäisistä säteistä, mutta ei se mitään, onneksi auringossa on aina taikaa.


Kotimatkalla halusin kuulla Nick Cavea, olen nimittäin rakastunut tähän:

Alkukesästä mietin, että biisi on ehdottomasti syysillan ja punaviinilasillisen soundtrack, mutta yllättävän hyvin se näköjään toimii myös aamuyöllä tyhjässä kaupungissa. Silloin kun vastatuuli on sekoittanut hiukset, moottorin lempeä hurina pakottaa ummistamaan silmät ja auton ikkuna tuntuu sopivan viileältä poskea vasten.

Kyyneleet

Ottakaahan hyvä asento ja kuppi kahvia (minulle tässä vaiheessa kofeiinitonta) tai jotain muuta hyvää – luvassa on pitkä ja polveileva tarina, jonka pää- ja sivuosassa seikkailee Terhi Kokkonen. Merkittävässä roolissa on myös koulun jumppasalin ruma katto.

Olipa tässä eräs pääsiäisilta. Olin juossut paikasta toiseen, mutta ollut myös erittäin läsnä kaikille tärkeille. Kun lopulta pääsin kotiin, ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä ja kyyneleet pyrkivät jatkuvasti silmiin. Ajattelin tapani mukaan, että ei se mitään, kyllä hymykin sieltä vielä joskus tulee. Kaikelle on aikansa.

En ole ikinä pitänyt Scandinavian Music Groupista. En pidä musiikista, johon kaikki samaistuvat ja jonka tahtiin sadat naiset huokailevat: “Oi, tämä kertoo minusta, elämäni on jollain ihmeen kaupalla saatu sanoitettua tähän kappaleeseen.” Kai minä salaa uskon olevani edes hieman erityinen.

Kunnes tapahtui jotain hassua. Toiset uskovat sattumaan ja toiset kohtaloon, minä tuohon jälkimmäiseen. Tein eräänä päivänä vimmatusti töitä kuulokkeet päässä, kun Radio Helsingissä soi Näin minä vihellän matkallani. Jokin siinä sai minut pysähtymään ja kuuntelemaan. “Voi hyvänen aika, näissä sanoissa ja äänissä on elämäni.” Ärsyttää myöntää: en taida sittenkään olla niin erityinen.

Ja siinä minä sitten pääsiäisiltana olin – kirjoittamassa ja kuuntelemassa tuota kappaletta kyyneleet silmissä. Osuvampaa kun ei siinä hetkessä voinut olla.

Ei tunnu missään
Olen matkalla taas
Olen matkalla sinne
Olen matkalla takaisin sinne
Minne kerran toivotit minut

Kun minulta viedään kaikki
Autan kantamaan
Kevyesti nousee askel
Autan kantamaan
Ja kun lopulta kaadun
Teen sen näyttävästi

Näin minä vihellän matkallani
Näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin
Olkoon sitten niin

Biisi on minulle kuvaus siitä, kuinka pitkälle hyvyys ja ystävällisyys voi pahimmillaan viedä. Tekstihän on oikea marttyyritarina. Silti, vaikka totuus vähän itkettääkin, en voisi olla mitään muuta kuin olen. Olkoon vaikka kaikki muut inhottavia ja kovia, minun on pystyttävä katsomaan itseäni silmiin ja voin tehdä sen vain silloin, kun toimin juuri kuten uskon oikeaksi. Usein se on muiden ihmisten huomioon ottamista ja joskus jopa omalla kustannuksella. Eikä se tarkoita mitään kynnysmattohommia, sellaiseen en enää näin aikuisiällä jaksa tuhlata aikaani, mutta kiltteys voittaa aina lopulta ilkeyden – vaikka siitä sitten saisikin vähän siipeensä.

Sanoitukset ovat ylipäänsä vähän haastava aihe, koska lopulta kaikki biisit saa sopimaan itseensä, kun oikein kovasti yrittää. Kannattaakin valita vain oikeasti hyvät ja merkitykselliset kappaleet oman elämänsä soundtrackiksi. Minut saa ravistella hereille, kun tulen kertomaan, että Antti Tuiskun Peto on irti on kuin story of my life. Hehheh.

Kun elämäni oli sanoitettu, sattui toinen hassu sattumus. Eräs sanoi miettineensä päänsä puhki, ketä muistutan. “Ai jotain julkkista, sano sano!” Kaksi päivää hän oli miettinyt, mahdankohan olla Terhi Kokkosen sisko. Kuulemma ääneni ja eleeni olivat olleet juuri kuin hänellä. Otin sen kohteliaisuutena, vaikken olekaan perillä Terhi Kokkosen olemuksesta. Toivottavasti se on viehkeä. Lauluääni ei ole mennyt yksiin, mutta vimmainen suhtautuminen elämään kylläkin. Ja ei, en ole Terhi Kokkosen sisko, jos joku jäi asiaa vielä miettimään.

Sinä pääsiäisiltana pääsin alakulossani niin sanottuun myttyvaiheeseen. Olin juuri saanut taivutettua itseni sohvalle oikein kunnon epäryhdikkääseen myttyyn, kun ovikello soi. Rasti seinään, tällä kertaa se tarkoitti jotain hyvää. Ovesta saapui ensimmäinen ystävä, joka palautti minut todellisuuteen. Ovikello soikin tasaisesti läpi illan ja lopulta istuimme ystävien kanssa olohuoneessani, kaivoimme kitaran esille ja lauloimme kaikkea ihanaa. Nöyrä kiitos täydellisestä ajoituksesta, alakulo ei ole sen jälkeen enää palannut.

Kuvamuistosta kiitos Nooralle.

Päivät rullasivat eteenpäin ja viime torstaina pääsin pitkästä aikaa lähikoululle kuntopiiriin. Jossain vaiheessa makasin selälläni jumppasalin lattialla, tuijotin harvinaisen rumaa kattoa ja mietin, että voi kun voisikin ymmärtää elämää ”as it’s fullest” – täydellisesti sen jokaista yksityiskohtaa ja tuntemusta. Ei tarvitsisi vaivata päätään turhuuksilla. Sitten tajusin, etten ehkä sittenkään toivo sitä – silloinhan olisin todennäköisesti munkkina Tiibetissä (ettehän takerru siihen, ettei se oikeasti olisi mahdollista) enkä teidän ilonanne täällä verkossa.

Sanovat, ettei auta itku markkinoilla. Totta, eihän se mitään auta, mutta kyllä se aika ajoin vähän helpottaa. Puss!

Yamas!

Viimeistään auringolla ja kansallistunteella kyllästetty sunnuntai pyyhkäisi viimeisetkin ärsytyksen rippeet harteiltani ja olen palannut omaksi iloiseksi itsekseni. Huh ja jee! Voisin kai vihdoin hieman röyhistää rintaa ja todeta, että erityistaitoni on positiivisuus. Hiiteen turhat murheet ja valoisalla hymyllä eteenpäin!

Asiaa toki auttoi sekin, että päivä oli varattu ystäville. Me matkailun ja herkkujen rakastajat kokoonnuimme hervottomissa sunnuntaifiiliksissä vasta-avattuun kreikkalaiseen ravintolaan, Yamasiin. Paikalla ei ole Facebook- tai nettisivuja, mutta onneksi Hyvinkää on juuri sen kokoinen kaupunki, että puskaradio on aloittelevien yrittäjien puolella. Ravintola sijaitsee entisen Hiilloksen ja Olive Treen tiloissa ja olimme kaikki yhtä mieltä yrittäjien rohkeudesta – tuntuu nimittäin, ettei Mark Burgerin (kuka muistaa!) jälkeen oikein mikään ruokapaikka ole kiinteistössä menestynyt. Pidämme peukkuja!

Kokosimme siis viime syksyn Kreikan reissuporukan yhteen ja päivällisen tarkoitus oli virkistää ihania makumuistoja. Mitään wow-efektiä ei syntynyt, mutta olimme ihan tyytyväisiä ja palaamme myöhemmin uudelleen. Jo tässä vaiheessa kiittelemme tsatsikia ja ystävällistä palvelua. Ruokaa sai odottaa aika pitkään ja tilausten kanssa riitti säätöä, mutta eipä meillä ollut kiire muualle kuin vaalikahveille. Kerrankin oli aikaa, aikaa ja vielä vähän aikaa.

Aah, nämä tyypit! Pelkkää rakkautta, naurua ja suuria sydämiä.

Mitä keväiseen sunnuntai-iltaan tulee, niin siihen kuuluu vielä yksi kuppi teetä ja uusi ihastukseni Mara Balls. Ajautuuko kukaan muu tästä kappaleesta johonkin erityiseen unelmien ulottuvuuteen? Täydellistä sanon minä!

Yhteenvetona siis kaksi menovinkkiä:
1) Testatkaa Yamas
2) Viettäkää aikaa ystävien kanssa

Suukkoja ystävät!