Kulomäki 4.30 a.m.

Kesä on pyrähtänyt puoleen, vaikka tuntuu ettei se oikein ole alkanutkaan. Olen päättänyt, että minun kesäni alkaa täysillä huomenna, kun siirryn ulkoilmaan ja merimaisemaan (säätiedotusten mukaan sateeseen, mutta en anna sen haitata). Pian riennän myös toiselle puolen Suomea ja saatanpa vielä vähän lennähtääkin jonnekin. Katsotaan, mitä käänteitä kohtalo on minulle varannut.

Muutama taianomainen kesäyö on kuitenkin koettu. Ehkä tärkeimpänä oli kipuaminen Hyvinkään korkeimmalle kohdalle, aivan liian pitkän yön päätteeksi. Vietimme iltaa ystävieni kanssa ja yhtäkkiä olikin jo aamu. Pääsin ystäväpariskunnan kyydillä kotiin ja juuri ennen viimeisiä risteyksiä toinen heistä ehdotti, että mentäisiinkin katsomaan auringonnousua Kulomäkeen. Silmät lupsuivat kiinni, mutten halunnut jäädä ulkopuolelle mistään kauniista. Tietysti mennään!

Myös paikalliset poliisit olivat katselemassa maisemia ja vaihdoimme muutaman sanan. Me kapusimme vielä korkeammalle – sille korkeimmalle kohdalle. Tuuli sekoitti hiukset ja väsymys pakotti lihaksia, mutta valvominen ja kiipeäminen olivat tuon hetken arvoisia. Myöhästyimme ihan niistä ensimmäisistä säteistä, mutta ei se mitään, onneksi auringossa on aina taikaa.


Kotimatkalla halusin kuulla Nick Cavea, olen nimittäin rakastunut tähän:

Alkukesästä mietin, että biisi on ehdottomasti syysillan ja punaviinilasillisen soundtrack, mutta yllättävän hyvin se näköjään toimii myös aamuyöllä tyhjässä kaupungissa. Silloin kun vastatuuli on sekoittanut hiukset, moottorin lempeä hurina pakottaa ummistamaan silmät ja auton ikkuna tuntuu sopivan viileältä poskea vasten.

Kyyneleet

Ottakaahan hyvä asento ja kuppi kahvia (minulle tässä vaiheessa kofeiinitonta) tai jotain muuta hyvää – luvassa on pitkä ja polveileva tarina, jonka pää- ja sivuosassa seikkailee Terhi Kokkonen. Merkittävässä roolissa on myös koulun jumppasalin ruma katto.

Olipa tässä eräs pääsiäisilta. Olin juossut paikasta toiseen, mutta ollut myös erittäin läsnä kaikille tärkeille. Kun lopulta pääsin kotiin, ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä ja kyyneleet pyrkivät jatkuvasti silmiin. Ajattelin tapani mukaan, että ei se mitään, kyllä hymykin sieltä vielä joskus tulee. Kaikelle on aikansa.

En ole ikinä pitänyt Scandinavian Music Groupista. En pidä musiikista, johon kaikki samaistuvat ja jonka tahtiin sadat naiset huokailevat: “Oi, tämä kertoo minusta, elämäni on jollain ihmeen kaupalla saatu sanoitettua tähän kappaleeseen.” Kai minä salaa uskon olevani edes hieman erityinen.

Kunnes tapahtui jotain hassua. Toiset uskovat sattumaan ja toiset kohtaloon, minä tuohon jälkimmäiseen. Tein eräänä päivänä vimmatusti töitä kuulokkeet päässä, kun Radio Helsingissä soi Näin minä vihellän matkallani. Jokin siinä sai minut pysähtymään ja kuuntelemaan. “Voi hyvänen aika, näissä sanoissa ja äänissä on elämäni.” Ärsyttää myöntää: en taida sittenkään olla niin erityinen.

Ja siinä minä sitten pääsiäisiltana olin – kirjoittamassa ja kuuntelemassa tuota kappaletta kyyneleet silmissä. Osuvampaa kun ei siinä hetkessä voinut olla.

Ei tunnu missään
Olen matkalla taas
Olen matkalla sinne
Olen matkalla takaisin sinne
Minne kerran toivotit minut

Kun minulta viedään kaikki
Autan kantamaan
Kevyesti nousee askel
Autan kantamaan
Ja kun lopulta kaadun
Teen sen näyttävästi

Näin minä vihellän matkallani
Näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin
Olkoon sitten niin

Biisi on minulle kuvaus siitä, kuinka pitkälle hyvyys ja ystävällisyys voi pahimmillaan viedä. Tekstihän on oikea marttyyritarina. Silti, vaikka totuus vähän itkettääkin, en voisi olla mitään muuta kuin olen. Olkoon vaikka kaikki muut inhottavia ja kovia, minun on pystyttävä katsomaan itseäni silmiin ja voin tehdä sen vain silloin, kun toimin juuri kuten uskon oikeaksi. Usein se on muiden ihmisten huomioon ottamista ja joskus jopa omalla kustannuksella. Eikä se tarkoita mitään kynnysmattohommia, sellaiseen en enää näin aikuisiällä jaksa tuhlata aikaani, mutta kiltteys voittaa aina lopulta ilkeyden – vaikka siitä sitten saisikin vähän siipeensä.

Sanoitukset ovat ylipäänsä vähän haastava aihe, koska lopulta kaikki biisit saa sopimaan itseensä, kun oikein kovasti yrittää. Kannattaakin valita vain oikeasti hyvät ja merkitykselliset kappaleet oman elämänsä soundtrackiksi. Minut saa ravistella hereille, kun tulen kertomaan, että Antti Tuiskun Peto on irti on kuin story of my life. Hehheh.

Kun elämäni oli sanoitettu, sattui toinen hassu sattumus. Eräs sanoi miettineensä päänsä puhki, ketä muistutan. “Ai jotain julkkista, sano sano!” Kaksi päivää hän oli miettinyt, mahdankohan olla Terhi Kokkosen sisko. Kuulemma ääneni ja eleeni olivat olleet juuri kuin hänellä. Otin sen kohteliaisuutena, vaikken olekaan perillä Terhi Kokkosen olemuksesta. Toivottavasti se on viehkeä. Lauluääni ei ole mennyt yksiin, mutta vimmainen suhtautuminen elämään kylläkin. Ja ei, en ole Terhi Kokkosen sisko, jos joku jäi asiaa vielä miettimään.

Sinä pääsiäisiltana pääsin alakulossani niin sanottuun myttyvaiheeseen. Olin juuri saanut taivutettua itseni sohvalle oikein kunnon epäryhdikkääseen myttyyn, kun ovikello soi. Rasti seinään, tällä kertaa se tarkoitti jotain hyvää. Ovesta saapui ensimmäinen ystävä, joka palautti minut todellisuuteen. Ovikello soikin tasaisesti läpi illan ja lopulta istuimme ystävien kanssa olohuoneessani, kaivoimme kitaran esille ja lauloimme kaikkea ihanaa. Nöyrä kiitos täydellisestä ajoituksesta, alakulo ei ole sen jälkeen enää palannut.

Kuvamuistosta kiitos Nooralle.

Päivät rullasivat eteenpäin ja viime torstaina pääsin pitkästä aikaa lähikoululle kuntopiiriin. Jossain vaiheessa makasin selälläni jumppasalin lattialla, tuijotin harvinaisen rumaa kattoa ja mietin, että voi kun voisikin ymmärtää elämää ”as it’s fullest” – täydellisesti sen jokaista yksityiskohtaa ja tuntemusta. Ei tarvitsisi vaivata päätään turhuuksilla. Sitten tajusin, etten ehkä sittenkään toivo sitä – silloinhan olisin todennäköisesti munkkina Tiibetissä (ettehän takerru siihen, ettei se oikeasti olisi mahdollista) enkä teidän ilonanne täällä verkossa.

Sanovat, ettei auta itku markkinoilla. Totta, eihän se mitään auta, mutta kyllä se aika ajoin vähän helpottaa. Puss!

Yamas!

Viimeistään auringolla ja kansallistunteella kyllästetty sunnuntai pyyhkäisi viimeisetkin ärsytyksen rippeet harteiltani ja olen palannut omaksi iloiseksi itsekseni. Huh ja jee! Voisin kai vihdoin hieman röyhistää rintaa ja todeta, että erityistaitoni on positiivisuus. Hiiteen turhat murheet ja valoisalla hymyllä eteenpäin!

Asiaa toki auttoi sekin, että päivä oli varattu ystäville. Me matkailun ja herkkujen rakastajat kokoonnuimme hervottomissa sunnuntaifiiliksissä vasta-avattuun kreikkalaiseen ravintolaan, Yamasiin. Paikalla ei ole Facebook- tai nettisivuja, mutta onneksi Hyvinkää on juuri sen kokoinen kaupunki, että puskaradio on aloittelevien yrittäjien puolella. Ravintola sijaitsee entisen Hiilloksen ja Olive Treen tiloissa ja olimme kaikki yhtä mieltä yrittäjien rohkeudesta – tuntuu nimittäin, ettei Mark Burgerin (kuka muistaa!) jälkeen oikein mikään ruokapaikka ole kiinteistössä menestynyt. Pidämme peukkuja!

Kokosimme siis viime syksyn Kreikan reissuporukan yhteen ja päivällisen tarkoitus oli virkistää ihania makumuistoja. Mitään wow-efektiä ei syntynyt, mutta olimme ihan tyytyväisiä ja palaamme myöhemmin uudelleen. Jo tässä vaiheessa kiittelemme tsatsikia ja ystävällistä palvelua. Ruokaa sai odottaa aika pitkään ja tilausten kanssa riitti säätöä, mutta eipä meillä ollut kiire muualle kuin vaalikahveille. Kerrankin oli aikaa, aikaa ja vielä vähän aikaa.

Aah, nämä tyypit! Pelkkää rakkautta, naurua ja suuria sydämiä.

Mitä keväiseen sunnuntai-iltaan tulee, niin siihen kuuluu vielä yksi kuppi teetä ja uusi ihastukseni Mara Balls. Ajautuuko kukaan muu tästä kappaleesta johonkin erityiseen unelmien ulottuvuuteen? Täydellistä sanon minä!

Yhteenvetona siis kaksi menovinkkiä:
1) Testatkaa Yamas
2) Viettäkää aikaa ystävien kanssa

Suukkoja ystävät!

 

Baareissa nähdään!

Jihuu! Huomenna on yksi illoista, joka kannattaa ehdottomasti viettää Hyvinkäällä. Kaupungin valtaa perinteinen Kulttuuri Goes Baari -tapahtuma ja lähes jokainen Hyvinkään kuppila pursuaa livemusiikkia. On varmaan sanomattakin selvää, että aion olla mukana menossa.

Tapahtumassa ei nähdä Suomen ykkösartisteja ja hyvä niin. Jokaisesta ravintolasta voi löytää jotain uutta ja ihmeellistä, ja sehän livemusiikissa on parasta – hatarakin bändi tai artisti voi ilman odotuksia toimia uskomattoman hyvin.

Yhden erityisen menovinkin haluan teille kuitenkin antaa. Nähdään klo 23 Blokissa! Siellä esiintyy taitava ja minulle tärkeä muusikko: Jonne Nieminen.

17434481_767529850078716_7270270470541345667_oKuva: Henri Marttila

Joitain vuosia sitten järjestimme Ravintolapäivän tapahtuman ystäväni liiketilassa ja illan hämärtyessä tarjolla oli myös akustinen liveveto. Jonne soitti omia kappaleitaan ja joitain Neil Youngin covereita. Kun tuli Old Manin aika, taisi yksi jos toinenkin olla kyynelissä. Tiedättehän, esitys on täydellinen, jos se saa aikaan kylmiä väreitä.

Olen päässyt mukaan Jonnen ja muiden tärkeiden ”soitellaan huvikseen” -iltoihin, joissa on kuunneltu jopa minun toiveitani (nöyrä kiitos siitä). Arvatkaa miltä kuulostaa akustisilla kitaroilla soitettu Little Black Submarines omassa olohuoneessa? Saattoi tapahtua niin, että pyyhin salaa makuuhuoneen puolella silmäkulmiani. Aah, täydellisiä muistoja (niistä on tämä koti tehty)!

Jonne esiintyi myös 30-vuotisjuhlissani soittaen mm. The White Stripesin Fell In Love With The Girlin. Ei voi parempaa olla, jos itselle omistetuista esityksistä puhutaan.

Tiedän, että on olemassa tuhansia taitavia muusikoita, joten en yritäkään luvata mitään maailmoja mullistavaa, mutta jos valitsette Kulttuuri Goes Baarin tarjonnasta yhden keikan, niin valitkaa tämä. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä huomenna on ohjelmistossa, mutta aion todellakin olla paikalla yllättymässä (ja ehkä pyyhkimässä silmäkulmiani, katsotaan kuinka käy).

Kyllä ne Jonnet vaan jotain tietää – tässä tapauksessa ainakin musiikista. Blokissa nähdään!

Aarrekartta onnellisuuteen

Olisikohan ollut vuoden ensimmäinen viikko, kun istuin ystäväni kanssa työpaikkaruokala-henkisessä ravintolassa ja juttelimme tulevan vuoden lupauksista. Kerroin täällä blogissakin mainitut asiat, mutta lisäsin listaan vielä joitain ajatuksia onnellisuudesta. (Se on teema, jota pohdin loputtomiin.) Keskustelimme ajankäytöstä ja tasapainosta. Siitä, kuinka haluaisin jatkuvasti tehdä jotain merkityksellistä, enkä oikein osaa viettää vapaa-aikaani järkevästi. Tai no, järkevästi toki, mutta voisin käyttää vielä enemmän aikaani juuri onnellisuutta lisääviin juttuihin.

Ruokalassa käydyn keskustelun seurauksena sain kotitehtäväkseni tehdä miellekartan onnelliseksi tekevistä asioista. Niistä, mihin se vapaa-aika pitäisi käyttää. Olen tuumaillut asiaa tosi paljon, mutta varsinainen miellekartta (tai kutsuisin sitä mieluummin aarrekartaksi) on vielä tekemättä.

Perjantaina olin pitkästä aikaa keikalla, Tavastialla katsomassa TEKSTI-TV 666:tta. Jalat olivat viikon jäljiltä väsyneet ja olo muutenkin vähän nuupahtanut. Mutta kun ensimmäiset soinnut lyötiin ilmoille, ihan valtava energia lävisti kehoni. Se oli ihan mieletön tunne. Ihan kuin olisi saanut pitkästä aikaa happea tai noussut jääkylmästä vedestä pintaan. Kaikki aistini terävöityivät ja mieleen syntyi kirkas ajatus siitä, että hitto vie, minulla on ihana elämä. Ehkä sen yksityiskohdat ovat kaukana täydellisestä, mutta kun vain itse päätän, voin tehdä mitä haluan. Voin käyttää aikaani juuri niiden asioiden parissa, jotka tekevät minut onnelliseksi. Eli mitä ihmettä sitä oikein ajoittain synkistelee? Turhaa, täysin turhaa.

Ihanat, energiset ja mukavasti juopuneet Tekstarit.

Lauantaina lähdin vielä työpäivän jälkeen asioille. Oli pimeää ja laitoin Fela Kutin soimaan korvanappeihin. Annoin Zombien palauttaa ajatukseni takaisin onnellisuuteen. Kuti laulaa kappaleessa Nigerian armeijasta, mutta sillä hetkellä minä yhdistin sanat mielessä lymyäviin peikkoihin. Jos ahdistaa tai kiristää, niin vain itse voi komentaa negatiiviset ajatukset taka-alalle – tai muuten toimimaan kuten haluaa. (Uskomatonta, että voin yhdistää poliittisen kannanoton yksittäisen ihmisen negatiivisiin ajatuksiin, mutta sellainen nyt vain olen. Fela Kutin äänimaailmasta tulee ylipäänsä vahvasti sellainen olo, että voisi ottaa ensimmäisen lennon Afrikkaan, pukeutua värikkäisiin ja liehuviin vaatteisiin, ja vain tanssia ja laulaa lopun elämäänsä. Mmmh, onneksi en ole luonteeltani ihan sieltä spontaaneimmasta päästä.)

Päätös onnellisuudesta toimi. Koko viikonloppu oli täynnä hyviä kohtaamisia. Aah – niin hyviä, ettei mitään järkeä! Ilta ystävien kanssa muuttolaatikoiden keskellä (laatikoita ei purettu, riitti kun jokaiselle löytyi tuoli tai muu istumapaikka). Kotimatka satumaisessa lumisateessa. Sunnuntaipitsaa porukassa, jossa jokainen keskustelu meni syvälliseksi ihan silmänräpäyksessä (parempaa ei voi olla). On sanomattakin selvää, että päivät olivat juuri sitä onnelliseksi tekevää vapaa-aikaa.

Jos jollain muuten on kokemusta aarrekartan tekemisestä (eikös se ole joku ihan oikea menetelmä liittyen unelmiin ja sitä kautta onnellisuuteen), niin pidetään teemailta!

Oi aikoja, oi taitoja

Sanotaan, että työelämässä johtajan ympärillä tulisi olla häntä itseään fiksumpia tyyppejä. Niin totta! Johtaja on toivottavasti hyvä johtamaan ja muut oman alansa asiantuntijoita.

Olen soveltanut ajatusta vahingossa omaan elämääni niin, että ystäväni ovat minua taitavampia monella eri alalla. Niin monella, että melkein huimaa. Ja kun nyt arjesta ja ystävyyssuhteista puhutaan, niin kukaan ei ole johtaja (no, ainakaan minä). Porskutetaan vain menemään yhteisen turvaverkkomme suojissa.

Kuva: Outi Lindroos

Ystäväjoukosta löytyy (vähintään) Hyvinkään paras verhoilija. Joskus kun oma elämä, tai ainakin huonekalut, piti koota tyhjästä, hän verhoili minulle maailman kauneimman sohvan. Se oli melkoinen osoitus ystävyydestä ja avusta. Yksi ystävistäni on taas minulle maailman paras hieroja. Kun (aina liian pitkän tauon jälkeen) menen rättiväsyneenä hierontaan, siellä odottaa minua varten koottu soittolista joko valaanlaulua tai elokuvasävelmiä. Ja unettavan tunnin jälkeen juodaan kahvit, vaihdetaan viimeisimmät kuulumiset ja nauretaan kippurassa elämän sattumuksia. Kun keittiössäni sattui vesivahinko, remonttiosaaminen oli tekstiviestin päässä. Eräs on tukipilari graafisessa suunnittelussa ja toiselta saan parhaat kirjasuositukset ja ruokareseptit. Yksi ystävistäni on niin tehokas myyjä, että ostaisin häneltä varmasti pussitettua ilmaa (jos tunnistat itsesi, pyydän, ettet kuitenkaan möisi sitä minulle). Eräs sparraa minua liikkumaan ja toinen on asiantuntija pedagogisissa menetelmissä. On ystävä, joka tietää kaiken, siis ihan kaiken, musiikista ja soittaa kitaralla oikeastaan mitä tahansa. Tietokoneongelmissa osaajia on enemmän kuin tarpeeksi.

Melkoinen kimara lahjakkuuksia! Luonnollisesti jokaisella on mieli ja sydän täyttä timanttia sekä lukemattomia muitakin taitoja, mutta nämä nyt tulivat ensimmäisenä mieleen.

Kuva: Outi Lindroos

Kun käyn mielessäni läpi tätä listaa näistä taitavista ja ihanista ihmisistä, alan väkisinkin miettiä, mikä ihme oma taitoni oikeastaan on. Mitä minulla on vastavuoroisesti tarjota näille maailman parhaille ystäville? Olen surkea missä tahansa kädentaidossa, joten mikä voisi olla erikoisuuteni?

Tein tässä jokin aika sitten erään motivaatiokirjeen, jossa piti kertoa omista parhaista puolista. Ihan hurjan vaikeaa, kun vaatimattomuutta ei viitsinyt lisätä vahvuudeksi. Turhautuneen hiusten haromisen jälkeen tiesin kyllä taitoni ja kirjoitin ne ylös, mutta miksi sen piti tuntua niin nolostuttavalta ylpeilyltä? Nyt haastankin kaikki miettimään rohkeasti omat taitonsa! Minun erityistaitoni ovat puhuminen, kirjoittaminen ja ihmisten kanssa toimiminen. Tietysti taitoja pitää jatkuvasti oppia lisää ja kehittää. Tyytyväisyys tappaa kehittymisen, mutta kyllä itseään saa joskus taputtaa olalle. Missä sinä olet paras?

Kuva: Outi Lindroos

Jäittekö miettimään sitä Hyvinkään parasta verhoilijaa? Tsekatkaa Verhoomo Naakka. Tämä ei ole mainos, tämä on ystävyyttä ja hyvien taitojen esiintuomista.

Aiempaan listaan lisäisin vielä ystävän, joka ottaa pysäyttävän kauniita kuvia. Jutun kuvituksena siis Outin ottamia kuvia. Kiitos kauneudesta!

Hampurilaisjahdissa

Uskoni hyvään karmaan alkaa hiljalleen palautua. Työystäväni sanoi taannoin Tallinnassa, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Niin sen täytyy olla, mutta kerron teille salaisuuden: hyville ihmisille tapahtuu myös ikäviä ja vaikeita asioita. Vaikka niihin me emme tietystikään nyt keskity.

Takaisin siihen karmaan! Jonkun on täytynyt mennä elämässäni ainakin vähän oikeaan suuntaan, kun ympärillä on niin valtavasti hyviä ystäviä. He seuraavat elämääni (kuten minäkin toki heidän) ja ovat aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Viime perjantaina eräs heistä kuljetti minut maailman kauneimmalle joenvarsiterassille tarkoituksena rentoutua taivaallisten hampurilaisten äärellä. Paikasta ei saanut enää ruokaa, mutta saimme retkottaa ilta-auringossa, vaihtaa kuulumisia ja ihailla hiljalleen soljuvaa vettä. Koska hampurilaisia oli saatava, jatkoimme matkaa Hämeenlinnaan automarkettien seasta löytyvään ”dining, bowling and rock’n roll” -paikkaan (apua). Takaosassa keilattiin, vessan oven edessä joku soitti kitaraa ja me saimme ikkunapöydän ja ne taivaalliset hampurilaiset. Lähtiessämme ystäväni sanoi: ”Petra, kai sä tajuat, että tää oli meidän ensimmäinen virallinen date night”, ja maksoi koko lystin. Miten hän tiesi, että kuluneen viikon jälkeen tuo oli täsmälleen se ilta, mitä tarvitsin? Kiitos ihana Maria!


Eilen taas oli vähän sellainen päivä, että päätä olisi voinut hakata halkopinoon, mutta mitä vielä. Kun pääsin kotiin, ystäväni haki minut sille kauan kaivatulle moottoripyöräajelulle. Ei jahdattu hampurilaisia vaan kiidettiin pitkin maanteitä etsien kauneinta auringonsädettä ja huumaavinta tuulenvirettä. Mikä ihana kesäilta! Ja jälleen, ilta oli juuri sitä mikä sai taas vireystason nousemaan normaaliksi. Kiitos Jari!

Tämä jos joku on lavastettu kuva, mutta ilo täysin aitoa.

Nyt lisää kesäiltoja, -öitä ja ystävien kanssa vietettyjä hetkiä! Puss, puss, puss!