2018, hauska tavata!

Oletteko jo kyllästyneet uuteen vuoteen? Toiveisiin, unelmiin ja lupauksiin, joista osa on saattanut jo unohtuakin. Minä alan vasta nyt käynnistyä tähän vuoteen, joten ehkä jaksatte lukea vielä yhden tekstin ”new year, new me” -pohdiskelua..?

beca2be1c6f0903548611230bc675c99

Uudenvuodenaatto oli täynnä hyvää tunnelmaa. Ensin ajattelin, että voisin ollakin vain kotona kissan kanssa tuijottelemassa taivaalle. Kai vuosi vaihtuu ihan hyvissä merkeissä, vaikkei sitä niin kovin juhlisikaan. Kun olin etanoinut tarpeeksi, laitoin reilusti (liikaa?) meikkiä, pukeuduin kimaltavaan mekkoon ja lähdin juhlimaan. Ehkä sitä ehtii tuijotella kissan kanssa taivaalle joskus muulloinkin kuin uudenvuodenaattona.

Meillä oli ystävien kanssa hurjan hauskat juhlat. Valtavat määrät hyvää ruokaa, riittävästi kuohuvaa, kuulumisia ja aikaa. Puoliltaöin lähdimme ulos kadulle katsomaan ilotulituksia ja polttamaan tähtisadetikkuja. Kun vuosi sitten vaihtui, halasimme toisiamme ja kilistelimme kuohuviintä. Mielestäni tuo on uskomattoman ihana ja tunnelmallinen perinne. Vaikka kaikilla on perheet, työt ja kiireet, on aina joskus se ilta kun kokoonnumme yhteen ja olemme tärkeitä vain toisillemme.

Tinojen sijaan meillä oli onnenkeksejä! Omastani tuli täydellisesti minulle sopiva ennustus.

Uudenvuodenaatto on muutenkin taianomainen. Rakastan ilotulitteiden pauketta ja säihkettä. Ei ole varmaan ihmistä, jolla ei olisi yhtään huolta tai murhetta, mutta yhtenä iltana suurin osa meistä lähtee ulos juhlimaan toiveita ja unelmia. Jos ei nyt ajatella kaupallisuutta, niin jokainen taivaalla säihkyvä ilotulite on pieni viesti: kaikki on mahdollista, unelmat käyvät vielä joskus toteen. Uudenvuodenyössä on taikaa.

Juhlien jälkeen, yön pikkutunneilla, saimme ystävieni kanssa kyydin kotiin. Takapenkiltä kuului totuus: ”Siis onhan tää vaan parasta, kun voi itse valita seuran JA musiikin.” Naulan kantaan! Radiossa soi Sash! ja taisin juuri silloin kääntää volyymia kovemmalle. Olisiko uudenvuodentansseja voinut jatkaa vielä vähän?

Vuoden ensimmäinen päivä kului pyjamassa elokuvia katsellen. Ystävä tuli luokseni kahville ja löhöilemään. Tuhosimme sipsipussin, nakkipaketin, pannullisen kahvia ja paistoimme myös vuoden ensimmäiset joulutortut. Ihan vielä ei ollut ryhdistäytymisen aika. Ehkä nyt on ollut riittävän pehmeä lasku uuteen vuoteen ja on aika sanoa ääneen toiveet ja lupaukset.

Valmistauduin uuteen jo hyvissä ajoin. Tilasin netistä treenipäiväkirjan ja bullet journalin. Kun kävin hakemassa paketin R-kioskilta, myyjä koitti kovasti tarjota suklaata kirjojen kaveriksi. En jaksanut selittää, että paketissa on treenipäiväkirja, joten suklaan ostaminen sen kyytipojaksi olisi tyhmyyttä. Totesin vain, että jos nyt ei tällä kertaa. Myyjä oli sinnikäs ja ehdotti, että voisin antaa suklaata lahjaksi, jos ei itselle maistu. ”Nooh, ei se sitten kuitenkaan säily, kiitos vaan.” ”Mutta onhan sulla nyt selkärankaa”, myyjä kannusti. Kyllä, hyytelöstä tehty sellainen. Suklaat jäivät kioskille, joten ehkä siinä selkärangassa jotain pitoa on.

Uuteen vuoteen kuuluu siis treenaaminen ja mitä se olisikaan ilman muistikirjaa. Työystäväni nauroi, että tarvitsen jokaiseen asiaan oman kirjan. Jostain hullunkurisesta syystä niin tosiaan on. Jos asialle ei ole muistikirjaa, onnistumisprosentti on heikko. Siispä päiväkirjan kanssa treenaamaan! Haluan uida, joogata, juosta, jumpata ja käydä kuntosalilla – ihan vain muutamia suosikkilajeja mainitakseni. Lupaan siis liikkua monipuolisesti ja säännöllisesti. Olen surkea laihduttaja, mutta tavoitteeni on, etten ainakaan lihoa.

Ehdin jo ennen vuodenvaihdetta tuumata, että voisin käydä kerran viikossa jossain keikalla, elokuvissa tai muussa kulttuuririennossa. Se on mielestäni hyvä lupaus ja otan sen ehdottomasti ohjelmistooni. Aikataulutus voi joskus olla haastavaa, mutten anna sen olla esteenä.

On ihanaa kun ystävät ja kaverit tietävät täsmälleen, mistä innostun. Sain ennen vuodenvaihdetta ystävältäni vinkin Helmet-musahaasteesta ja tietenkin tartun siihen. Suurkiitos vinkistä! Olen huomannut muutenkin, että erilaiset haasteet trendaavat juuri nyt. Voi valita esimerkiksi retkeilyhaasteen tai David Bowien innostaman lukuhaasteen. Olisi huippua osallistua kaikkeen, mutta ehkäpä tuo musahaaste riittää näin aluksi. Muutenhan olen hermoraunio viimeistään tammikuun puolivälissä.

Jatkan kirjoittamista ja yleistä hyvyyttä. Niistä ei ole mitään syytä luopua. Edelleen on myös tarpeellista kiinnittää huomiota syömiseen. Ruokahävikkiä oli toiveista huolimatta myös viime vuonna, joten nyt joku roti siihen hommaan. Ei enää ruokaa roskiin ja ylipäänsä enemmän itsetehtyä ruokaa. Minusta on kuukausi kuukaudelta tullut laiskempi ruoanlaittaja ja usein duunissa syöty lounas riittää päivän lämpimäksi ateriaksi. Ei enää! On tärkeää syödä riittävästi terveellistä, oikeaa ruokaa.

Aika samanlaistahan tämä on vuodesta toiseen, mutta tällä kertaa olen leikkinyt ajatuksella, että alkaisin käyttää punaista huulipunaa. Mitä sanotte? Se ei ole nyt vielä onnistunut, koska käsi ei ole tarpeeksi karaistunut ja vakaa huulten rajaamiseen junassa. Mutta jos sitten aina kun on aikaa vähän enemmän (meikata jo kotona)?

Siitähän tuli taas melkoinen lista. Työystäviltäni olen saanut myös idean teemavuodesta. Jos yksittäisten lupausten sijaan päättäisikin vuodelle teeman, voimasanan. Minä haluan tietenkin saada kaiken, joten on lupaukset ja teema. Vuoden 2018 teemana onkin hyvinvointi ja ilo. Toivon onnellisuutta ja rakkautta, mutta aavistuksen ankean viime vuoden jälkeen olen päättänyt, että hyvinvointi ja ilo ovat nyt tärkeimmät voimasanat. Niitä kohti siis!

Olen täynnä toiveikkuutta ja vuoden 2018 teemakappaleeksi sopii paremmin kuin hyvin tämä:

Suukkoja ja onnea kaikkien uuteen vuoteen! Pus!

Mainokset

Kadonneet kuvat

Paketoin tässä jo vimmatusti vuotta 2017, hus hus, tehdäänpä tilaa uudelle ja paremmalle. Ei tästä vuodesta nyt sitten toiveista huolimatta tullutkaan mikään aurinkoloma, mutta onneksi aika paljon hyvääkin mahtui mukaan. Kun selaa puhelimen kuvia, niin oikeastaan todella paljon hyvää. Miten se joskus pääseekin unohtumaan?  Tässä iloksenne kimara valokuvia, joista ainakaan suurinta osaa ei ole täällä aiemmin julkaistu. Hyviä hetkiä, joista on syytä olla hurjan kiitollinen!

Joulu on kiittämisen aikaa. Näiden kuvien myötä haluan kiittää kaikkia ystäviäni sydämeni pohjasta. Heitä on paljon – todellisuudessa niin paljon, etteivät kaikki edes ole näissä kuvissa. Jokainen heistä on valtavan rakas ja vähintään painonsa arvosta kultaa. Miten nuo kaikki ihanat ovatkin päätyneet läheisiksi? Elämän suuri mysteeri, josta ei auta kuin olla kiitollinen. Pus pus pus, olette rakkaita. Kiitos kun olette!

Näin tänään tekstin ”Fake a life – take a selfie” ja ihan vain sen takia halusin julkaista tämän kollaasin. Silmiin ulottuva hymy ei läheskään aina ole ollut todellisuutta, mutta näitä hetkiä on kiva ajatella, sillä muistan jokaisen. Hauska (tai no, hauska ja hauska) yksityiskohta on sekin, että olen tainnut ”laihduttaa” koko vuoden, enkä ole muuttunut mihinkään. Kyllä kannatti!

Keikkakollaasi on pieni pettymys – kuvia olisi pitänyt ehdottomasti olla enemmän. Ajattelin ensi vuodeksi sellaista hullua haastetta, että mitä jos kävisikin kerran viikossa keikalla (tai vähintään jossain muussa kulttuuririennossa). Uhka vai mahdollisuus? Taidan ottaa sen mahdollisuutena, sillä edelleen elävä musiikki on parhaiten käytettyä ja erittäin onnelliseksi tekevää aikaa.

Loppuun satunnaisia hetkiä, jotka vielä kerran muistuttavat siitä, että elämä on ihanaa. Vitsit mitä hetkiä ja muistoja! Kun oikeasta näkökulmasta katsoo, taidan sittenkin olla aikamoinen Hannu Hanhi.

En suostu vieläkään kehuskelemaan tätä vuotta, mutta ystävät ja pienet hetket ovat olleet kovin tärkeitä ja rakkaita. Niiden ansiosta olen tässä ja nyt, ja hymyilen silmilläni. Pus!

Onni tulee ihmisistä

Joskus ei ole mitään parempaa tai tärkeämpää kuin nauraa ääneen. Kovaa, pitkään ja hervottomasti. En ole ollut naurujoogassa (sitä en jotenkin ymmärrä) vaan kävin katsomassa Will Ferrellin tähdittämän joulukomedian Daddy’s Home 2. Todellinen laaturaina, hehheh. Tulin ihan valtavan onnelliseksi ystävän seurasta ja aivottomasta parituntisesta. Tajusin, ettei aina tarvitse lisätä ymmärrystään maailmasta tai hienostella taideleffoilla (okei, harvoin teen kumpaakaan) vaan joskus on ihan hyvä ripustaa aivot narikkaan. Suosittelen!

Hulvattoman hauskan leffaillan lisäksi olen muutenkin nyt kunnostautunut viettämällä sosiaalista elämää. Oikeastaan joulukuun alku on ollut melkein kaamosterapiaa: tärkeimpien kanssa Tallinnaan, yllätysretkelle metsään ja kiireettömälle brunssille tekemään matkasuunnitelmia. Olen ehtinyt jouluvalmisteluihin äidin kanssa, synttärikahveille lempityyppien seuraan ja kiertelemään muutamia joulumyyjäisiä. Meinaa melkein hengästyttää.

Kyselin joitain kuukausia sitten, josko joku veisi minut metsään. Eräs partiokaveri vastasi huhuiluun ja todellakin vei minut illaksi nuotiolle. Hän oli tuonut meille tarpeet sekä nuotiohodareihin että -munkkeihin ja ilta tuntui laukaisevan kaikki jännitykset ja murheet. En kestä, kuinka hyviä ihmisiä tähän maailmaan mahtuu! Lupaan joskus laittaa hyvän kiertämään ja toteuttaa vastaavan retken jollekin toiselle. 

Niin se vain on, että onni tulee niistä, jotka ovat ympärilläni.

Tänään olin ajatellut ottaa rennosti. Heräsin ilman kelloa ja katselin sängyssä luvattoman pitkään Twin Peaksia. Puolenpäivän aikaan päätin, ettei ehkä sittenkään ole syytä jumittaa kotona ja lähdin ystäväni kanssa Knehtilän tilan joulumarkkinoille. Olen lähes lapsellisen innoissani kaikista tilaisuuksista löytää joulutunnelmaa.

Matkalla kuunneltu jouluradio, joulupukiksi pukeutunut juontaja ja kaikki kauniit jouluvalot pistivät pääni pyörälle ja innostuin jo laittamaan kotiin joulukuusen. Etsin ystävän suositteleman ”Indie Christmas” -soittolistan ja pakkasessa olisi taikinaa joulutorttuihin. Jokin taisi naksahtaa päässä tai sitten vain kyllästyin pimeyteen.

Illaksi minulla on vielä saaristolaisleipää, graavilohta ja kolme katsomatonta jaksoa Twin Peaksia. En muistanut, että pienet yksityiskohdat voivat tehdä näin onnelliseksi!

Epäilen, että kaikki tämä on seurausta siitä, kun päätin olla valittamatta..? Jossain vaiheessa viikolla harhauduin hetkeksi kirjoittamaan jotain ankeahkoa tekstiä, mutta sekin keskeytyi kun ystäväni pyysi minua räppikeikalle. Karma on palannut, BOOM!

Jos joskus erehtyy ajattelemaan, että on yksin, niin eihän se pidä alkuunkaan paikkaansa. Kiitos ystävät ja kamut, olette rakkaita!

Ota hitaammin!

Aijaijai! En tiedä kuvittelenko nyt vain, mutta ihan kuin Hyvinkää olisi herännyt Prinsessa Ruususen tapaan sadan vuoden unesta. Meillä on nykyään vaikka mitä hauskaa;  viimeisimpänä Spittin’ Fiyah Soundin 10-vuotiskemut, jotka kruunasi Asa.

Juuri tuollaista olin kaivannut Joensuun ja Kerubin jälkeen, mutten arvannut, että tanssia ja iloa täynnä oleva ilta toteutuisi Hyvinkäällä. Perfect!

Jos joskus tulee tilaisuus pakkautua paikkaan, joka huokuu muistoja viidentoista vuoden takaa, tartu siihen. Jos illan musiikista vastaa Asa, älä todellakaan mieti kahta kertaa. Ilta oli oikea nostalgiatrippi, sillä myös ihmiset olivat samoja kuin vuosia sitten. Harteilla oli vähän enemmän painolastia kuin silloin, mutta samaan aikaan tanssiaskel oli varmempi ja pää enemmän pystyssä kuin aikoinaan.

En kuunnellut Asaa ennen illan keikkaa ja riemu olikin suuri, kun mieleen palautuivat kaikki vanhat herkkupalat. Kyllä on ihminen lahjakas, jos sanat ovat vielä kahdentoista vuodenkin jälkeen lähes kivuliaan ajankohtaisia.

Samana iltana jätin jäähyväiset parhaalle ystävälleni. Olen vetkutellut tilannetta loputtomiin – virallisten läksiäisten jälkeen olen keksinyt tikusta asiaa loputtomiin, jottei tarvitsisi ihan vielä halata viimeistä kertaa. Nyt se kuitenkin tapahtui: lyhyt, mutta sitäkin voimakkaampi rutistus kaatosateessa. Hyvää matkaa P, täällä me muut ollaan ja odotellaan sitä, kun seuraavan kerran halataan jälleennäkemisen riemusta.

Syyskuu

Oli elokuun viimeisen päivän ilta, kun ajoin kaatosateessa kotiin Vihdistä. Kaiuttimessa soi The Velvet Undergroundin Venus in Furs, pyyhkijät hakkasivat tuulilasia kilpaa sateen kanssa ja minä yritin parhaani mukaan varoa vanhan maantien uria, jotka tulvivat vettä. Halusin kotiin kipeämmin kuin aikoihin. Olo oli epätodellinen ja huumaavan tunnelmallinen. Olin melkein varma, että kalenterissa on virhe – ehkäpä syksy oli jo pidemmällä kuin olin luullutkaan.

Seuraavana aamuna ystävältä oli tullut kukonlaulun aikaan viesti, jonka voi lähettää vain sellaiselle, kenet tuntee hyvin. Pidän ihmisistä, jotka ymmärtävät syksyn merkityksen. Samaan aikaan parasta ja kauneinta, mutta toisaalta surullista ja lopullista.

FullSizeRender-3

Viesti julkaistu ystävän luvalla, tietty.

Jos syyskuu ei petä ikinä, niin eipä petä Hyvinkääkään. Olin saanut ilmaisen lipun Red Carpetin festivaaliklubille ja viikon väsymyksestä huolimatta päätin lähteä katsomaan Graciaksen ja Palefacen. Olin puolenyön aikaan liikkeellä yksin, mutta ei mennyt edes viittä minuuttia kun Villatehtaalta löytyi joukko ystäviä. Kuten olen joskus ennenkin sanonut, Hyvinkäältä löytyy aina tuttuja. Nopea keikkailta muuttuikin ihanaksi illanvietoksi kavereiden kanssa ja on pakko myöntää, ettei seuraavaksi aamuksi varattu pyykkitupa ollutkaan maailman paras idea.

Kun festivaaliklubi tuli tsekattua perjantaina, oli lauantaina tietysti käytävä leffassa ja pienellä festivaalikadulla oluella ja hampurilaisella.

IMG_6736

Huonolaatuinen kuva – hyvälaatuinen seurue. Terkkuja ihanasta kaurismäkeläisestä Kinomasta.

Minulle järjestyi valtava kulhollinen popkornia ja paikka, johon olisi voinut nukahtaa turvallisesti rakkaiden lähelle. Koossa oli siis kaikki ainekset täydelliseen leffailtaan ja pysyin kuin pysyinkin hereillä koko Tom of Finlandin ajan.

FullSizeRender-2

Illalla piti vielä hoitaa hieman niitä pyykkivelvollisuuksia, mutta palasin myöhemmin ystävien seuraan. Juuri oikeaan aikaan, sillä sain napattua tämän hetken talteen. Tiedättekö, että kuva karjuu ”no filter, no filter, NO FILTER, just the sky over Hyvinkää”.

Tänään nukuinkin sitten luvattoman pitkään. Sanovat, ettei univelkoja voi oikeasti nukkua takaisin, mutta jostain vain löytyi tarve uinua iltapäivään asti. Päivä on arvatenkin ollut aika vetelä, mutta laitoin huulipunaa ja valtavat korvarenkaat, niin vetelyyskin on tuntunut jotenkin ryhdikkäältä. Olkoon sivuseikka, että päälle unohtui pyjamahousut.

Suukkoja ystävät, saattaa olla niin, että onnellisuus löytyy juuri tästä syyskuusta!

Miksei kukaan kertonut?

Voi Flow minkä teit! Tai oikeastaan te, jotka olitte paikalla, mutta ette vinkanneet minulle, että olisi ehkä sittenkin kannattanut vaivautua Suvilahteen. Olen viikonlopun jälkeen ahminut lähes jokaisen festareista kertovan raportin ja miettinyt, miksen vain mennyt mukaan. Noh, aika yksinkertaisesta syystä: en pitänyt festareiden viime vuodesta. Oli ihan liikaa ihmisiä ja tajusin selkeämmin kuin koskaan olevani klubikeikkojen ystävä. Täysien keikkasalien ystävä kyllä, mutta ahdistavien ihmismassojen ystävä – ei toivoakaan. Siinä on vissi ero. Viime vuoden kurjin hetki oli New Orderin keikka sunnuntaina. Olin hölmösti kuvitellut vain lampsivani paikalle keikan alkuun mennessä. Ehei, sieltä olisi pitänyt varata paikka hyvissä ajoin. Oma vika, tiedän. Ja he soittivat Blue Mondayn (ja monta muuta), kun olin jo hiippaillut häntä koipien välissä kauemmaksi. Hitto sentään, Blue Monday, kappale, jonka takia pukisin paljettimekon Tavastian Lauantaidiscoon. Mikä vääryys! Siispä tänä vuonna murjotin Flow’lle (kuin kuka tahansa kolmekymppinen). Pitäkööt keijuvalonsa, tyylikkäät festarivieraansa, herkkuruokansa ja kokeelliset keikkansa.

Päätin mökkeillä. Tai oikeastaan se oli sattumaa, mutta niin tai näin, minä mökkeilin.

Muistan kuinka viime vuonna hyppäsin töiden jälkeen hiostavaan raitiovaunuun, joka kuljetti Kurviin. Ei ollut kiire, joten festareille harhailtiin Heinähatun ja Siltasen kautta. Ilta oli kaunis ja Iggy Pop täydellinen. Massive Attackin aikaan oli vaikea kulkea, mutta en lannistunut. Join kahvia keijuvalojen alla.

Tänä vuonna samaan aikaan:

Pakkasin muutamia välttämättömyyksiä kestokassiin ja siirryin ulos odottamaan ystävää. Ajoimme mökille vähän pidempää reittiä ja periltä löysimme kaksi auringonpalvojaa. Siirryimme saunan terassille, aivan järven rantaan, ja unohduimme siihen pitkälle yöhön. Uimme läheiselle kalliolle. Ystävä auttoi liukkaimmilla kohdilla, jotta pääsin nousemaan kuivalle kivelle.  Tähyilimme tähtiä. Laitoimme kasvonaamiot ja saunoimme myöhään yöhön. Viimeisten pulahdusten aikaan oli jo pilkkopimeää. Söimme, joimme hyvää punaviintä ja nukahdimme.

Aamulla muut olivat jo heränneet kun venyttelin itseni ulos makuupussista. Tarkoitus oli lähteä kotiin jo lauantaina, mutta ystävät houkuttelivat jäämään vielä yhdeksi yöksi. ”Avataanko kuohuviini?” Avataan vaan. Pelasimme korttia ja vahdimme haukkana salamatutkaa. Koko iltamme oli ajoitettu myrskyn mukaan. Kala ajoissa savustumaan ja saunaan ennen seitsemää. Uimme viimeiset vedot siinä vaiheessa, kun taivas oli jo muuttunut mustaksi ja ukkonen jyrähteli pahaenteisesti. Illaksi hautauduimme isolle sohvalle katsomaan yleisurheilua ja täytyy myöntää, että opin aika paljon uutta. Illan viimeisellä vessareissulla tarvitsi taskulamppua, kun pimeys oli kietonut kaiken alleen.

En olisi voinut toivoa täydellisempää viikonloppua, mutta joku olisi tosiaan voinut vihjata, että Ryan Adams pitäisi nähdä. Miten voi olla, etten tajunnut sitä itse? Oli kuulemma aloittanut tällä (uusi suosikkini):

Miettikää sitä kylmien väreiden määrää?

What can I say?
I didn’t want it to change
But in my mind
It’s all so strange

Luulin, että Robert Smith tietää paljon rakkaudesta, mutta taitaa Ryan Adamskin olla oikeilla jäljillä. Huhhuh.

Psst. En pistä ollenkaan pahakseni, jos jatkossa minulle vain soitettaisiin ja sanottaisiin, että nyt tulet tänne keikalle / festareille / mihin tahansa VÄLITTÖMÄSTI.

Ystävyyden voima

Ohhoh, olen aivan puulla päähän lyöty. Ystäväni yllättivät minut eilen niin, että se korvasi kaikki elämäni pitämättömät yllätysjuhlat. Kerron koko tarinan vähän myöhemmin, koska ensin haluan pohtia hieman asian toista puolta. Sitä, jos kukaan ei koskaan yllättäisi. Jos elämässäni ei olisi noita ihmisiä, jotka halaavat, kuuntelevat, kertovat ja ilahduttavat.

All the lonely people
Where do they all come from?
All the lonely people
Where do they all belong?

Surullinen kuvaus yksinäisyydestä, mutta tuota mietin kun joskus kävelen Aseman koulun ohi välitunnin aikaan. Aina pihalla on joku, joka seisoskelee yksin sivussa. Katsoo mietiskellen niitä, jotka porukoissaan pelaavat, leikkivät ja rupattelevat. Yksinäisyyteen kun vielä yhdistää kiusaamisen, niin järjettömyys on irti. Tiedän, ettei kaikista voi tulla sydänystäviä keskenään – kemiat eivät vain kohtaa – mutta jokaisen kanssa voi tulla toimeen. Aina voi sanoa ystävällisen sanan tai huomioida toisen muuten. Ehkä aikuisiällä on vaikeampi törmätä niihin, joilla ei ole ketään, koska meillä on jo omat sosiaaliset piirimme; ystävät, työkaverit ja harrastusten kautta tutut. Jos nyt kuitenkin tulisi se tilanne, että olisin taas koulun pihalla, niin katsoisin ympärilleni hieman tarkemmin. Voisinko pyytää jonkun mukaan pelaamaan, leikkimään ja rupattelemaan?

Olkoon lauantaisaarna tältä erää tuossa, sillä minun on yksinkertaisesti pakko jakaa se eilinen yllätys. Olin ystäväni kanssa pari yötä Tallinnassa ja lähtöpäivänä kolme ystäväämme vain ilmestyivät kaupunkiin yllättämään meidät. Tapaamiseen liittyi epämääräisiä puheluja, taksimatka paikkaan, josta olimme juuri ehtineet lähteä, piileskelyä puiden takana ja muuta hassua. Yllättäjillä oli jopa oma WhatsApp-ryhmä ”Salamatkustajat”. En voi lopettaa nauramista! Kuulostaa hullulta ja älyttömältä, mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt tuollaista vaivaa vain yllättääkseen minut ja ystäväni. Tavatessamme olin niin häkeltynyt, että ensimmäiset puoli tuntia puhuin hengästyneellä ja kimeällä äänellä toistellen kysymystä: ”Tulitteko tänne todella vain meidän takiamme?”

img_6633

Ja kyllähän he tosiaan tulivat. Nuo hullut, ihanat ja rakkaat. I’m so blessed!