Totuus karmasta

Haalistunut g-kirjain ranteessa muistuttaa viikonlopun riennoista, hetkistä ja kohtaamisista. Takana on kolme päivää suosikkijuttuja ja vapautta. Nyt uunissa valmistuu siemennäkkäriä (valmis seos, johon lisäsin kaikkia kotoa löytyviä siemeniä), kädessä on höyryävä kahvikuppi, kaiuttimessa soi Allah-Las ja rauhallisuus tuntuu sydämessä asti. Juuri nyt on niin hyvä olla, etten osaa oikein pukea sitä sanoiksi.

Perjantaina lähdimme ystäväni kanssa Riihimäkeen katsomaan Asan keikkaa. Paikalle oli tullut muitakin hyvinkääläisiä ja tietenkin kun toisessa kaupungissa olimme, tunsimme kuuluvamme yhteen. Keikan jälkeen palasimme kaikki yhdessä Hyvinkäälle ja päätimme käydä vielä kuluttamassa yön viimeiset tunnit Medicin Manissa. Tuon illan kulkuun kiteytyy taas rakkaus tähän kaupunkiin – aina jossain on tuttuja, joiden kanssa voi jatkaa juttua siitä mihin se viimeksi jäi. Vaihtaa uusimmat kuulumiset ja mennä astetta syvemmälle. Perjantaiyönä tärkeimpiä aiheita olivat karma, onnellisuus ja se, mitä vielä syötäisiin. Ihmisen perustarpeet ovat lopulta aika yksinkertaisia.

Karmaa pohtiessamme eräs joukosta totesi, että eikös kaiken hyvän seuraukset näe vasta seuraavassa elämässä, jos karman alkulähteisiin on uskominen. En tiedä missä välissä olen keksinyt karman oman version, jossa hyvä seuraa automaattisesti hyvää ja saan sen juuri silloin kun itse haluan. Hölynpölyä. Jatkan toki valitsemallani tiellä, mutta taidan lopettaa täydellisen onnen odottelun.

Eilen vietin illan Helsingissä syntymäpäiväjuhlissa. Kävelin aurinkoon, kun hiukset olivat asettuneet kauniisti, huulipuna oli täydellistä ja päällä kimalteli uusi kolttu. Elämä voisi olla niin monella tapaa erilaista ja olenkin valtavan onnellinen, että saan olla mukana juuri tässä elämässä. Ja vielä pääosassa!

Tämä kappale kuulostaa juuri siltä, miltä minusta tuntuu. Hyvältä. Suukkoja ystävät!

Mainokset

Aamukahvia 6 PM

Kuulin joitain viikkoja sitten ajatuksen, jonka kirjoitin talteen satunnaisen lapun kulmaan:

Good things comes to those who wait.

Lause pyöri jossain mainoksessa ja mietin pitkään, onko siinä käännetty jokin klassinen sananlasku päälaelleen. Olisiko totuus kuitenkin:

Good things comes to those who act.

En perehtynyt asiaan sen tarkemmin, mutta asia jäi kuitenkin mieleen. Eräänä aamuna junassa lippujen leimauslaitteet olivat rikki ja eräs kunnollisen näköinen työmatkalainen sai raivarin. Noin kymmenen v-sanan ryydittämänä hän ilmoitti konduktöörille, ettei todellakaan aio leimata lippuaan. Hän oli niin päällekäyvä, että konduktööri lähti leikkiin mukaan ja sanoi, ettei tyypin tietenkään tarvitse leimata lippua. Olen itsekin välillä aika höveli kirosanojen suhteen, mutta noinko tässä maailmassa tosiaan pitäisi käyttäytyä? Milloin hiljaiset ja tunnolliset saavat samat myönnytykset kuin öykkärit? (Ymmärrän toki, ettei maailma ole mustavalkoinen ja asiasta kannattaa aina sanoa, mutta tilanne toimikoon esimerkkinä hyökkäävän kovaäänisyyden voimasta. Onneksi on olemassa myös hyvää meteliä.)

Aloitin juuri talvilomani ja sain oikeaan aikaan pienen tauon VR:stä, vaikka kyllä siihenkin liittyi pari muuttujaa. Erään tragikoomisen junasta myöhästymisen seurauksena piti odottaa seuraavaa vähän liian pitkään yöllisellä asemalla. Väsytti, vilutti ja rasitti, mutta onneksi olin ystävän seurassa. Junaa odotellessa opin taas jotain uutta elämän ja arjen lainalaisuuksista, ja sain vinkin uudesta sivuduunista. Seuraavana päivänä nukuin iltapäivään ja kun vihdoin olin raahautunut maito-ostoksille ja saanut käteeni päivän ensimmäisen kahvikupillisen, mietin että kaikella taitaa tosiaan olla jokin tarkoitus. Ilman junasta myöhästymistä tärkeä keskustelu olisi jäänyt käymättä.

VR:ään kyllästymisen lisäksi muutkin talviloman merkit ovat ilmassa: tuntuu orastavalta flunssalta ja aamulla on herätys klo 3.30. Ja mitä teen? Pohdin, tuleeko sitä hyvää odottajille vai toimijoille. Äh, tulkoon sitä kaikille! Suukkoja ystävät!

It’s a Long Road

Aika harvoin jään jumittamaan yhteen kappaleeseen, mutta jokin aika sitten löysin ikivanhalta Kula Shakerin K-levyltä helmen, joka tuntuu sopivan tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ainakin se soi tauotta merkittävien tapahtumien taustalla.

Lähdin reilu viikko sitten Milanoon. Kun kone nousi ilmaan, silmäni täyttyivät kyynelistä. Kotiin oli jäänyt eräs suuri huoli, mikä oli huomaamattomasti tehnyt sydämestäni painavan kiven.

It’s a long road, long journey home.

Kun kone laskeutui, luin tekstiviestin, joka muutti kaiken taas hyväksi. Tuli tasapaino ja rauha, ja kivi tuntui taas höyheneltä.

Iloiset terveiset Milanosta!

Muutaman päivän seikkailun jälkeen palasin Milanon lentokentälle. Halasin ystävää ja kurkkua kuristi valtava pala. Kun kone nousi ilmaan, itkin taas. Tällä kertaa ikävää, jota en osannut oikein määritellä. Vieressäni istuva mies katsoi minua kysyvästi, mutten löytänyt sanoja. Oli ikävä ystävää, joka vasta hetki sitten oli ollut lähellä.

It’s a long road, long journey home.

Kone laskeutui Helsinki-Vantaalle ja edessä oli vielä useampi junamatka kotiin. Oli yö ja kaikki tuleva nakutti takaraivossa. Silti tuntui olevan energiaa, onnea ja lämpimiä ajatuksia vaikka muille jakaa. Muutaman tunnin lentomatka oli tasannut ikävän ja  tajusin jälleen, että elämä on hyvää juuri nyt ja juuri tällaisena.

It’s a long road, long journey home.

Viikonloppuna kävelin äidin luo kirpeässä pakkasessa. Lapsuuden kotikadun päässä katsoin eteenpäin ja mietin, mitä kaikkea kyseiseen matkaan on vuosien varrella mahtunutkaan. Hetkiä, jotka voisi huoletta unohtaa ja hetkiä, joita ei halua ikinä unohtaa.

It’s a long road, long journey home.

Kuten koko vuoden alku, myös tämä viikko on tarjonnut parastaan. Eilen ostin kioskilta suurimman mahdollisen aamukahvin ja kävelin töihin läpi heräilevän Helsingin. Väsytti, hymyilytti ja nauratti. Ihana ihmeellinen elämä!

It’s a long road, long journey home.

Sunnuntain matkustajat

Tänään junassa oli koko elämän kirjo.

Oli nainen, joka itki hajonnutta elämäänsä. Sitä, että oli ollut matkalla kohtaamaan menneisyytensä – kaiken sen, mikä joskus oli synonyymi onnellisuudelle – mutta oli joutunutkin palaamaan takaisin, koska haavat olivat vielä vereslihalla.

Oli lapsi, joka olisi tarvinnut enemmän huomiota, keskustelua ja hassuttelua kaverinsa kanssa, mutta luovutti ja uppoutui puhelimeensa. Aivan kuten kaikki muutkin.

Oli vanha aviopari, nainen ja mies, joilta ei löytynyt toisilleen yhtään sanaa. Havainto huolestutti, mutta samalla lohdutti. Ehkä vanhempana kanssani on joku, joka pysyy vierellä, vaikka kaikki olisi jo sanottu. Kaikesta itsenäisyydestä ja jännityshakuisuudesta huolimatta se lienee yksi toiveeni: tavallisuus, arki ja tottuminen.

Oli opiskelijaporukka, jonka huolettomuus, toiveikkuus ja iloisuus melkein pakahdutti sydämeni. Jos kaikki olisikin vielä edessä ja mahdollista. Olisi loputtomasti hetkiä ystävien kanssa, olisi juhlia, jatkoja ja vahva usko siihen, että aikaa on rajaton määrä. Mistään ei tarvitsisi olla vielä varma.

Siellä seassa istuin minä kimaltelevassa takissani, levitin ripsiväriä ja kirjoitin. Kuinka sen olisi ulkopuolinen havainnoinut? Oli nainen, joka – mitä? Oli nainen, joka oli aamulla juonut suklaan makuista kahvia, pohtinut elämän tarkoitusta ja kihartanut hiuksensa, koska töistä huolimatta oli sunnuntai.

Kotimatkalla kuulin pulun kurnutuksen rautatieaseman rakenteissa ja kaikki tuntui taas rauhalliselta – siltä, että kaikessa on jokin järki. Kunnes nousin junaan ja kyydissä olivat kaikki ne, joihin en ollut vielä törmännyt.

Oli teini-ikäinen tyttö, joka huusi puhelimeensa: ”Sun pitää keskittyä vaan muhun, tajuat sä, muhun!” Keskustelu käytiin luonnollisesti kaiuttimessa.

Oli rakastunut pariskunta, joka huokui onnea ja rauhaa.

Sitten olimme me muut kotiinpalaajat. Yksi itki tekstiviestille ja toinen kantoi mukanaan pakastepitsaa. Oli isovanhempia ja yksinäisiä. Junallinen tuntemattomia, oman elämänsä kuningattaria ja kuninkaita. Tajuavatkohan kaikki sen?

Kuva täältä.

Ehkä pitäisi useamminkin matkustaa sunnuntaisin junalla, sillä nämä tunteet eivät matkusta työmatkavuoroilla.

It’s better to burn out than to fade away

Olen tullut siihen tulokseen, että ehdottaisipa minulle nyt melkein mitä tahansa, suostuisin. Tai vähintään nyökyttelisin voimakkaasti. Olen keksinyt itselleni niin paljon kaikkea (älytöntäkin) puuhaa, että kaverini kysyessä kiinnostustani kyykkyhaasteeseen, minun olisi pitänyt tehdä joku ninjatyylinen katoaminen lumihankeen. Sen sijaan silmääkään räpäyttämättä innostus hiipi ääneen ja vastasin tomerasti, että tietenkin olen kiinnostunut, pistä linkkiä vaan tulemaan.

Tämä on tietysti vain todiste siitä, että ihmismieli on valtavan voimakas. Minähän olin viime vuonna hieman alakuloinen, mutta vuodenvaihteessa kyllästyin ja päätin, että tänä vuonna on eri ääni kellossa. Sellainen iloinen ja helisevä ääni. Kyllähän minä tiedän, että aika on jatkuvaa eikä vuodenvaihde oikeasti muuta mitään, mutta osasin kuitenkin asentaa mieleni uudelle taajuudelle ja tässä sitä ollaan, hymyilyttää niin että poskia kihelmöi.

Vuotta ei ole kulunut kuin pari hassua viikkoa, mutta olen ehtinyt jo ratsastamaan, rentoutuskelluntaan, useammalle hölkkälenkille, ruoanlaittopuuhiin ja ystävien seuraan. Kun tähän yhdistää usein aamusta iltaan jatkuvat duunit, niin juuri nyt tuntuu aika hyvältä vain istua sohvalla trikoissa ja villapaidassa. Melkoinen tehostartti, mutta kuten otsikkoon lainasin Neil Youngia, ”it’s better to burn out than to fade away”. Aktiivisuudesta minä pidän, näin on hyvä.

Tulisitko meidän kanssa issikkavaellukselle? Kyllä!

Reilu viikko sitten osallistuin Mintzun tallilla järjestettyyn issikkavaellukseen. Hyvinkäältä tallille on alle puolen tunnin matka, joten sijainti oli juuri sopiva, vaikka varmasti Hyvinkäälläkin järjestetään vastaavia. Oli hauskaa, mutta muistaisinkohan nyt tämän kokemuksen myötä, ettei ratsastus ehkä ole minua varten..? Loppujen lopuksi nimittäin tuntuu aika kuvottavalta olla tilanteessa, johon itsellä ei ole mitään hallintaa. Toisaalta, pitäisi varmaan opetella ratsastamaan, eikä aina vain hypätä tuntemattomaan auttavilla ohjeilla.

Olimme ihastuttavan Sebun kanssa täydellinen pari: mustat vaatteet, valkoinen tukka – valkoiset vaatteet, musta tukka. Kuvat: Noora Lindholm

Meidän on kokeiltava sitä kelluntatankkia! Kyllä!

Kellunta taas oli aavistuksen absurdi kokeilu. Ostimme ystäväni kanssa lahjakortin paikkaan, jossa molemmat pääsivät tunniksi suolavesitankkiin rentoutumaan. Aluksi homma tuntui hieman epämiellyttävällä, mutta pian rentouduin niin, että nukahdin veteen (jälleen yksi todiste elämäni komediallisista piirteistä). Se on kuulemma ihan normaalia, mutta tiedättekö uniset säpsähdykset? Keksitte varmaan mitä niistä seuraa suolavesitankissa – vesi oli ajoittain aika lähellä silmiä. Hahhah, että sellaiset maanantainokoset tällä kertaa.

Meillä on muuten edelleen yksi kerta kelluntaan ja möisimme sen mielellään eteenpäin. 30 euroa, hihkaise jos kiinnostaa!

Sähän alat mun hölkkäkaverikseni! Kyllä!

Mitäpä muuta sitä voisi elvyttää tammikuussa kuin hiipuneen hölkkäharrastuksen? Olin kaverini kanssa lounaalla, kun joidenkin keskustelujen seurauksena hän totesi, että minähän alan hänen hölkkäkaverikseen. Ei tarvitse varmaan erikseen kertoa, mitä vastasin – ja kuinka innostuneella äänellä. Se oli hyvä ja järkevä kyllä. Pelkästään suunnitelma teki minut onnelliseksi, enkä voi tarpeeksi hehkuttaa hölkän jälkeistä tunnetta. Puhdasta euforiaa! En tajunnut aiemmin, kuinka paljon kaipasinkaan hölkkäämistä, joten onneksi Hanna vedit minut takaisin hommaan. Kiitos!

Kyllä, kyllä, kyllä!

Edellä mainittujen juttujen lisäksi teen siis kyykkyjä, kirjoitan päiväkirjaa, luen dekkaria, teen ruokaa kerralla viikoksi, kuuntelen musiikkia ja voisin ahmia Twin Peaksia jaksokaupalla. Ja arvatkaa mitä, rakastan jokaista hetkeä!

Jos olet vanhan Twin Peaksin ystävä, eikä tämä uusi oikein lähde, niin anna sille vielä mahdollisuus. Minäkin olin aluksi ihan pihalla ja hieman pettynyt, mutta nyt kun sarja lähenee loppuaan, olen jakso jaksolta enemmän innoissani. Hävettää tunnustaa, mutta minulla saattoi nousta kyyneleet silmiin, kun Dale Cooper sanoi: ”Minä olen FBI.” Voi taivas, että olen höpsö.

Helmet-musiikkihaasteen kanssa taas päätin tehdä niin, että kuuntelen levyn aina kävelylenkillä. Ensimmäinen viikko meinasi mennä pieleen, mutta niin vain lähdin sunnuntai-iltana ihan liian myöhään kävelylle ja korvissa soi konseptilevy. Älkää siis kummastelko sunnuntai-iltaisin Hyvinkäällä kävelevää mustiinpukeutunutta tyyppiä, minä se vain olen suorittamassa musahaastetta.

Tämä hullunkurinen tammikuu jatkuu ensi viikonloppuna Matkamessuilla, kun olen mukana Hyvinkään osastolla, ja loppukuusta ehkä Italiassa. Katsotaan, mihin kaikkeen tämä uusi ja entistäkin iloisempi asenne minut johdattaa. Paljon iloa ja suukkoja kaikkien tammikuuhun!

Psst. Viimeksi kun julkaisin Izo FitzRoyn biisin, sain kaveriltani vastalahjaksi tämän. Aika sopiva juuri tähän hetkeen! I’m living my life like it’s golden. Pus!

Epätodellisten sattumusten sarja

Elämä ympärilläni tuntuu kovin voimakkaalta. Äänet ovat teräviä ja kaikille tuntuu tapahtuvan merkittäviä asioita. Kaikille paitsi minulle – minä taaplaan tavallisten asioiden parissa eteenpäin niin hyvin kuin osaan. Arkipäivä kerrallaan, viikonloppu kerrallaan, ja kas, ollaan kohta jo marraskuussa.

Olen siinä mielessä ”old school” -mimmi, että ajattelen edelleen blogin olevan nettipäiväkirja. En oikein tajua, missä vaiheessa käsite muuttui mainoskuvastoksi (saatan katua tätä toteamusta joskus myöhemmin, mutta menköön) – eihän kukaan päiväkirjalleen hehkuttanut uutuusmeikin ominaisuuksia. Toisaalta, enpä laittaisi nettiin yhtäkään teini-iässä kirjoitettua päiväkirjatekstiä, vaikka joukossa on varmasti ihan hyviäkin oivalluksia. Varmasti on, siis ihan varmasti on.

Siksi keksin kultaisen keskitien: ala-asteen päiväkirja, jonka teksti (rakas päiväkirja, tänään olin koulussa ja matikan tunnilla oli kivaa) onkin iän ja kokemusten rikastuttamaa. Siispä kuulumisia oikein pitkän kaavan mukaan! Lopussa on muuten pari kysymystä, joten kannattaa kahlata sinne asti.

Tähän syksyyn on mahtunut naurua, totuuden nimissä hieman kyyneleitä, uusia kokemuksia, hulluja juttuja ja paljon tavallista arkea. Sen verran laiskoja arki-iltoja, että on ollut aikaa ajatella, mutta riittävästi kiirettä, etteivät ajatukset ole olleet vaivaksi.

Kävin elämäni ensimmäistä kertaa ilmajoogassa ja rakastuin lajiin sen kummempia ajattelematta. Olin kankea, jännittynyt ja hieman hervoton, mutta onnistuin kuin onnistuinkin lähes kaikissa liikkeissä. Kun tunnin päätteeksi olin käpertyneenä liinan sisään ja sai ajatuksissaan kehua itseään päivän suorituksesta, tunsin ihan valtavaa onnistumista. Olen itse itseni pahin kriitikko, mutta niin minäkin vain uskaltauduin kyyhkyseen.

Olen kironnut sadetta loputtomiin. Eräänä aamuna hyppäsin Pasilassa raitiovaunuun ja tajusin jo ensimmäisessä risteyksessä, että pieleen meni. Satoi niin paljon, etten jaksanut säätää yhtään enempää ja luovutin väärälle reitille. Toivoin salaa, että puikahtaisimme jossain kohtaa Helsinginkadulle, mutta Karhupuiston kohdalla tajusin totuuden. Kallion kierros on ihan kiva vaikkapa lauantai-iltana, mutta ei niinkään keskiviikkoaamuna kun töissä olisi voinut olla jo puoli tuntia sitten. Just sayin’. Vielä Lasipalatsilta onnistuin valitsemaan väärin ja huristelin Töölöön vähän turhan monen mutkan kautta. Bravo huolettomuudelle! Ehdin tosin matkan aikana kuunnella Magpie Toesin EP:n läpi ainakin kolme kertaa, joten sinänsä hyvin käytettyä luppoaikaa.

Viime viikonloppuna olinkin sitten ratsastamassa! Jälleen yksi aavistuksen vinksahtanut päähänpisto, mutta varsin hauska sellainen. Ajoimme ystäväni kanssa halki Kirkkonummen syysmaiseman ja kuvittelimme olevamme jossain 1900-luvun alkuun sijoittuvassa draamaelokuvassa. Päädyimme hevostalleille ja kolmen tunnin elämyspäivään, jossa ohjattiin ja hoidettiin hevosia, ja lopuksi tietysti ratsastettiin. Kaikkeen minäkin ryhdyn. Ratsastaminen oli ensikertalaiselle valtavan jännittävää ja saattoi käydä niin, että hevonen ohjasi enemmän minua kuin minä sitä. Pääsin myös kokeilemaan laukkaa. Kysyin ohjaajalta, miltä se tuntuu. Hän vastasi, että se on pehmeämpää kuin ravi (jota olin ehtinyt kokeilla jo useamman kerran), vähän kuin liitämistä. ”Joo, kokeillaan vaan, kuulostaa tosi hauskalta.” Ja niin minä rytkyin hevosen selässä kuin mikäkin räsynukke. En ehkä itse osaisi kuvailla laukkaa liitämiseksi, hehheh.

En voi katsoa tuota ratsastuskuvaa nauramatta. Oliko minulla tosiaan koko ajan tuo kypärä silmillä?

Tänään tapahtui kummia. Kotimatkalla Töölöntorilta puikahti eteeni kaksi poikaa, jotka olivat aamulla kulkeneet edelläni Pasilassa. Mietin pääni puhki, mitä Matrixissa tapahtuikaan, kun joku koki déjà-vu:n. Oliko se niin, että jokin todellisuudessa muuttui? Tai jokin todellisuuden taustalla muuttui? Niin tai näin, jotain muutoksia kuitenkin tapahtui? Ehkäpä siis minullekin tapahtuu jotain suurta ja merkittävää, kuka tietää!

Syksy on ollut tänä vuonna vähän tavallista haastavampi, mutta osaan edelleen  hymyillä sydämestäni – silmilläni. Tätä ääneen pohtiessani ystäväni muistutti, että syksy on lempivuodenaikani ja oikeasti rakastan sitä, kun kaikki ei ole ihan helppoa. Naulan kantaan! Niin oudolta kuin se varmasti kuulostaakin, taidan olla onnellisimmillani (tai ainakin eniten oma itseni) silloin kun olen ihan hitusen onneton. Paino sanalla hitusen, sillä en missään nimessä toivo mitään suuria ja raastavia murheita. Ainoastaan pieniä haasteita, jotka päivittäin sitten muistuttavat hymyilemisen tärkeydestä. Siitä, että suuressa kuvassa asiat ovat paremmin kuin hyvin.

Syksyisin tunteet ovat voimakkaimmillaan, mutta niin sen pitää ollakin. Elämä on parasta silloin kun se tuntuu!

Ja loppuun lupaamani kaksi kysymystä (asiasta toiseen, humpsis vaan):

  1. Veisitkö minut metsäretkelle? Luulen, että kaipaisin nyt puiden huminaa, syksyn värejä ja nokipannukahveja.
  2. Suosittelisitko minulle jotain superjännittävää dekkaria? Haluaisin hautautua sadeiltoina sohvalle ja lukea myöhempään kuin pitäisi. Jotain sellaista, mikä nostaa niskavillat pystyyn.

Syyssuukkoja ystävät!

Psst. Tajusin välittömästi tekstin julkaistuani, että kyllähän minullekin tapahtuu vaikka ja mitä. Vai että pelkkää tavallista arkea, höpö höpö.

Miksei kukaan kertonut?

Voi Flow minkä teit! Tai oikeastaan te, jotka olitte paikalla, mutta ette vinkanneet minulle, että olisi ehkä sittenkin kannattanut vaivautua Suvilahteen. Olen viikonlopun jälkeen ahminut lähes jokaisen festareista kertovan raportin ja miettinyt, miksen vain mennyt mukaan. Noh, aika yksinkertaisesta syystä: en pitänyt festareiden viime vuodesta. Oli ihan liikaa ihmisiä ja tajusin selkeämmin kuin koskaan olevani klubikeikkojen ystävä. Täysien keikkasalien ystävä kyllä, mutta ahdistavien ihmismassojen ystävä – ei toivoakaan. Siinä on vissi ero. Viime vuoden kurjin hetki oli New Orderin keikka sunnuntaina. Olin hölmösti kuvitellut vain lampsivani paikalle keikan alkuun mennessä. Ehei, sieltä olisi pitänyt varata paikka hyvissä ajoin. Oma vika, tiedän. Ja he soittivat Blue Mondayn (ja monta muuta), kun olin jo hiippaillut häntä koipien välissä kauemmaksi. Hitto sentään, Blue Monday, kappale, jonka takia pukisin paljettimekon Tavastian Lauantaidiscoon. Mikä vääryys! Siispä tänä vuonna murjotin Flow’lle (kuin kuka tahansa kolmekymppinen). Pitäkööt keijuvalonsa, tyylikkäät festarivieraansa, herkkuruokansa ja kokeelliset keikkansa.

Päätin mökkeillä. Tai oikeastaan se oli sattumaa, mutta niin tai näin, minä mökkeilin.

Muistan kuinka viime vuonna hyppäsin töiden jälkeen hiostavaan raitiovaunuun, joka kuljetti Kurviin. Ei ollut kiire, joten festareille harhailtiin Heinähatun ja Siltasen kautta. Ilta oli kaunis ja Iggy Pop täydellinen. Massive Attackin aikaan oli vaikea kulkea, mutta en lannistunut. Join kahvia keijuvalojen alla.

Tänä vuonna samaan aikaan:

Pakkasin muutamia välttämättömyyksiä kestokassiin ja siirryin ulos odottamaan ystävää. Ajoimme mökille vähän pidempää reittiä ja periltä löysimme kaksi auringonpalvojaa. Siirryimme saunan terassille, aivan järven rantaan, ja unohduimme siihen pitkälle yöhön. Uimme läheiselle kalliolle. Ystävä auttoi liukkaimmilla kohdilla, jotta pääsin nousemaan kuivalle kivelle.  Tähyilimme tähtiä. Laitoimme kasvonaamiot ja saunoimme myöhään yöhön. Viimeisten pulahdusten aikaan oli jo pilkkopimeää. Söimme, joimme hyvää punaviintä ja nukahdimme.

Aamulla muut olivat jo heränneet kun venyttelin itseni ulos makuupussista. Tarkoitus oli lähteä kotiin jo lauantaina, mutta ystävät houkuttelivat jäämään vielä yhdeksi yöksi. ”Avataanko kuohuviini?” Avataan vaan. Pelasimme korttia ja vahdimme haukkana salamatutkaa. Koko iltamme oli ajoitettu myrskyn mukaan. Kala ajoissa savustumaan ja saunaan ennen seitsemää. Uimme viimeiset vedot siinä vaiheessa, kun taivas oli jo muuttunut mustaksi ja ukkonen jyrähteli pahaenteisesti. Illaksi hautauduimme isolle sohvalle katsomaan yleisurheilua ja täytyy myöntää, että opin aika paljon uutta. Illan viimeisellä vessareissulla tarvitsi taskulamppua, kun pimeys oli kietonut kaiken alleen.

En olisi voinut toivoa täydellisempää viikonloppua, mutta joku olisi tosiaan voinut vihjata, että Ryan Adams pitäisi nähdä. Miten voi olla, etten tajunnut sitä itse? Oli kuulemma aloittanut tällä (uusi suosikkini):

Miettikää sitä kylmien väreiden määrää?

What can I say?
I didn’t want it to change
But in my mind
It’s all so strange

Luulin, että Robert Smith tietää paljon rakkaudesta, mutta taitaa Ryan Adamskin olla oikeilla jäljillä. Huhhuh.

Psst. En pistä ollenkaan pahakseni, jos jatkossa minulle vain soitettaisiin ja sanottaisiin, että nyt tulet tänne keikalle / festareille / mihin tahansa VÄLITTÖMÄSTI.