Kohtaamisia ennen kesää

Onkohan siellä näytön toisella puolella enää ketään? Tiedän, ettei pitäisi selitellä tai pahoitella hiljaisuutta, mutten voi itselleni mitään. En ole kadonnut tai edes kyllästynyt, kevät vain kaikessa yksinkertaisuudessaan vei kaikki mehut ja piti priorisoida muita asioita kuin kirjoittamista. Ja, no, asensin Netflixin.

Summaan kuulumiseni parin tärkeän kohtaamisen ja musiikin kautta, kuinkas muutenkaan. Jonain hetkenä on tehnyt mieli vain seilata viikoksi höyhensaarille tai kadottaa kalenteri junaan, mutta musiikista on löytynyt ihmeellistä lisävirtaa. Tiesinhän minä sen, aina lopulta musiikki tsemppaa, helpottaa ja kohentaa mieltä.

Oli ehkä huhtikuu, kun kävelin töihin ja kuuntelin Litku Klemettiä. Olin uppoutunut sanoihin ja merkityksiin, kun erään palvelutalon terassilla istui elämää nähnyt Matti Pellonpään näköinen heppu aamusavukkeella ja katseemme kohtasivat. Sekunniksi hetki pysähtyi, kun hymyilimme ja sanoimme toisillemme huomenta. Korvanapeista kuului: ”Nyt helvetin iso pato murtuu ja kaikki ne, jotka horjuu, hukkuu.” Uskon, että se pieni hetki muutti jotain ja tajusin, ettei nyt olekaan aika horjua. Kaikki on ihan hyvin niin kauan kuin ihmiset hymyilevät ja toivottavat toisilleen huomenta. Kyseisen kohtaamisen jälkeen olenkin hymyillyt Pellonpäälle aina hänet nähdessäni – hän (yhdistettynä Litku Klemettiin) saattoi tajuamattaan muuttaa minussa jotain, niin hullulta kuin se kuulostaakin.

Viime viikolla tulin eräästä työseminaarista kotiin aika myöhäisellä junalla. Viereeni istui mies, joka kysyi eihän minua haittaa jos hän kuuntelee jotain puhelimestaan. – Ei haittaa, kiva kun kysyit. Olin juuri kaivanut repustani pienen mustan kirjan ja ryhtynyt kirjoituspuuhiin, kun mies pahoitteli puhumaansa puhelua. – Ai, en mä tavallaan edes huomannut, ei häirinnyt yhtään. Mies kysyi, mitä kirjoitan, työjuttuja vai päiväkirjaa. –  Tavallaan päiväkirjaa, ajatuksia vain. Mies oli vaikuttuneen oloinen – eihän kukaan enää kirjoita (no, todellisuudessa varmaan aika monikin, muttei ehkä repaleiseen muistikirjaan). Annoin kirjoittamisen olla ja kysyin, mihin hän tallentaa sellaiset ajatukset, joita siteerataan sadan vuoden päästä. Kysymykseni yllätti hänet, enkä oikein itsekään tajua mistä se pullahti. Keskustelu jatkui Hyvinkäälle asti ja vaihdoimme vielä käyntikortteja, kun selvisi että olemme vähän samantapaisella alalla. Taas yksi kohtaaminen, joka muistutti siitä, että ihmisille kannattaa aina antaa mahdollisuus. Olisin voinut valita korvanapit ja kirjoittamisen, mutta annoin kuitenkin juttutuokiolle mahdollisuuden ja se päättyi oikein hyvin.

Kesälomaan minut taas saatteli Jukka Nousiainen. Juuri tällaista lohtua tarvitsin viimeisiin ”maailma valmiiksi” -päiviin. Kiitos!

Eräs kysyi minulta toukokuussa, että millaisia kesälomasuunnitelmia minulla on. Menin paniikkiin – ei mitään! En ollut uhrannut ajatustakaan kesälle, sillä vielä vappunahan satoi lunta. En voi oikein vieläkään tajuta, että nyt vietetään juhannusviikkoa. Parin viime viikon ajan olen ajatellut, että pitäisi tehdä jokin lista kesäpuuhista, mutta alitajuisesti en ole saanut sitä aikaiseksi. Ehkä mitään kesälomasuunnitelmia ei tarvitse olla? Tästä kesästä ja lomasta tulkoon sellainen, että voin jokaisena aamuna vasta päättää, mitä päivä tuo tullessaan. Aion kokeilla, vaikka se on minulle uutta, ihmeellistä ja vähän pelottavaakin.

No jaa, voisin minä kesäloman aikana vähän kirjoittaa. Puss!

Postikortti Kreikasta

Eikös olekin enemmän sääntö kuin poikkeus, että reissusta lähetetyt postikortit saapuvat perille vasta sitten, kun lähettäjä on unohtanut edes käyneensä missään? Silloin kun rusketus on kadonnut ja hattarainen lomapää on taas ahdettu täyteen arkea ja rutiineja. Siihen nähden minä olen ajoissa, sillä lento laskeutui Suomeen vasta eilen ja olen edelleen lomatunnelmissa. Matkatavarat lojuvat ympäri asuntoa ja minä haahuilen kahvikupin kanssa niiden seassa.

Aurinkoa symboloiva kuvituskuva kotoa – lomatunnelmissa nimittäin unohtui myös valokuvaus.

Terveiset Kreikasta! Vietin viikon äidin ja kummilasten kanssa all inclusive -paratiisissa Kreetalla. En ollut tajunnutkaan, että voi olla tila, jossa ei tunne nälkää tai janoa, kun kaikki on niin älyttömän yltäkylläistä. Aika hullua, mutta samaan aikaan melkoisen rentouttavaa. Etenkin, kun paratiisissa toimi netti vain yhdessä huoneessa (ja sielläkin aika takkuillen) eli kaikki suunnitellut ”nämä hoidan lomani aikana” -jutut jäi pakon edessä tekemättä.

Vaikka aurinko ja itse miksatut shandyt pehmittivät mukavasti kierroksilla käyvät aivot, niin joitain oivalluksia toki tein. Eräänä aamuna valmistauduin taas yhteen aurinkopäivään ja pukeuduin bikineihin. Vessan peili tuntui armottomalta ja oma mieli hiilihankoa heiluttevalta pirulta. Miten tuo vatsa on edelleen tuossa ja miten se noin pömpöttääkin? Voi tuota käsivartta, pitääkö siinäkin olla ylimääräistä? Täytyy heti Suomessa ryhtyä taas juoksemaan ja kuntoilemaan.

Myöhemmin luin nettihuoneessa päivän uutisia ja sain tietää Chris Cornellin kuolemasta. Tieto lamaannutti ja häpesin omaa turhamaisuuttani. Voit nimittäin olla yksi maailman komeimmista, karismaattisimmista ja lahjakkaimmista ihmisistä, ja silti sisältä täysin hajalla tai sekaisin. Pitää siis iloita elämästä niin kauan kuin onnellisuutta riittää – ei keskittyä epäolennaisuuksiin kuten pömpöttävään vatsaan.

Tarinoita ja huomiota matkalta olisi enemmänkin, mutta palaan niihin ehkä myöhemmin. Nyt allekirjoitan postikorttini kauneimmalla tribuutilla Chris Cornellille (katsokaa omalla vastuulla – minä aloin itkeä jo ensimmäisen säkeistön aikana). Suukkoja ystävät, muistakaa että mieli on tärkeämpi kuin yksikään ulkonäköseikka!

Kun unista tuli todellisuutta

Helsinkiin oli laskeutunut tänään outo valo. Se tuntui aavistuksen keväältä, mutta eihän se voi olla mahdollista.

Vuodenvaihteesta asti olen nähnyt outoja unia. Sellaisia, joissa kuuromykät rupattelevat iloisesti, koomapotilaat pistävät tanssiksi ja minä osallistun uimakisoihin piraija-altaassa. En pidä niistä, mutta joka aamu herään epätavallisen levänneenä. On käynnissä jokin hyvin outo ajanjakso.

Tänään tuntui kuin kotimatkakin olisi ollut unta. Oli se outo valo. Jehovan todistajat kurkistivat pylvään takaa, kuin yllättääkseen. Lapset höykyttivät toisiaan ja nauroivat hyväntahtoisesti. En jaksanut katsoa taakseni, mutta kuulin oikean vireen. Pelokkaan hihityksen kyllä tunnistaa – oikeastaan sen tuntee iholla.

Konduktööri kuulutti kuin sirkustirehtööri tai epävireinen huutokauppameklari. Odotin jonkun kaivavan laukustaan jänisräikän ja kuplivaa koko vaunulle. Viereen istui poika, joka kumartui välittömästi kaksin kerroin puhelimensa ylle. Sellaisia me nykyään olemme.

Joltain oli palanut puolet kehosta, mutta hän hymyili. Silloin huokaisin helpotuksesta; kaikki on sittenkin ihan hyvin.

Niin milloin ne Twin Peaksin uudet jaksot taas alkavatkaan?

Vihanhallintaa

Pakkanen ja VR peittosivat tänään hyvän ja seesteisen mieleni. Eipä siihen montaa päivää mennyt.

Mielen järkkyminen alkoi sillä kun taivalsin töistä rautatieasemalle. Vaikka kuinka yritän, en vain saa itseäni tajuamaan sitä, ettei ihan kaikissa olosuhteissa ole pakko kävellä (toisaalta hyvä niin, sillä joulun aikana tuli syötyä melkoinen määrä Brunbergin tryffeleitä). Kylmä viima kietoi otteeseensa edestä, takaa ja molemmilta sivuilta. Kun pääsin perille, koko kehoni oli tunnoton ja naama jäätynyt yhteen ilmeeseen. Sain vaivoin sen verran liikkuvuutta niskaani, että näin aikatauluista junani olevan peruttu. Voi hyvänen aika sitä kiukun määrää – siinä unohtuivat hetkessä kaikki maailman muut ongelmat. Minä. Olisin. Vain. Halunnut. Kotiin.

Nieleskelin orastavan raivoni ja löysin asematunnelista kirjakaupan, jossa oli rauhoittavaa odottaa seuraavaa junaa. Miten muuten voikin olla, että 30 minuuttia tuntuu tietyissä tilanteissa ikuisuudelta?

Koitan edelleen tyynnyttää mieltäni. Juon kofeiinitonta kahvia ja katselen kauniita kuvia pakkasesta.

Olin saavuttanut zeniläisen mielentilan, kun pääsin vihdoin istumaan lämpimään (ja täyteen) junaan. Kun oli aika lähteä liikkeelle, tulikin kuulutus teknisestä viasta ja pahaenteinen tieto siitä, ettei korjaukseen kuluvaa aikaa ole ennustettavissa. Mitä VR:ään tulee, niin se jos jokin on kuin kuoleman suudelma. Kiukku ja viha palasivat kahta kauheampina. Olisin halunnut purskahtaa lohduttomaan itkuun. Minä. Haluaisin. Vain. Kotiin. NYT.

Onneksi sain vihani hallittua, sillä lopulta juna lähti liikkeelle vain viitisen minuuttia aikataulusta myöhässä. Olisi ollut aavistuksen noloa kehittää asiasta draamaa.

Olen tällaisina pakkaspäivinä niin epämukavuusalueellani kuin olla ja voi. On liian kylmä ja aivan liian heppoisia vaatteita. Sanovat muuten, että pakkanen vain kiristyy. Voisiko joku tulla ilmaamaan patterini ja lainata pilkkihaalaria? Vain noista toisenkin toiveen toteutuminen lisäisi juuri nyt onnellisuuttani noin sadalla prosentilla.

Suukkoja ystävät – kun päivät ovat kylmiä, lämpimällä sydämellä on tavallistakin enemmän merkitystä.

Maanantain monet eri kasvot

Maanantai. Olin unohtanut kuinka vaikea arkiviikon ensimmäinen päivä voikaan olla. Kun on vain töissä päivät läpeensä, ei mikään päivä erotu rasittavuudellaan, mutta vapaan viikonlopun jälkeen – huhhuh. Viikonloppuduuneilla on puolensa ja paikkansa.

Olen kuullut, ettei pitäisi liikaa kiillottaa omaa arkeaan. No tässä minä olen juuri heränneenä, oikea aamun aurinko.

Eipä siinä, laitoin The Soundtrack Of Our Livesin soimaan ja annoin palaa. Laittakaahan tekin (niin pääsette paremmin päiväni tunnelmaan)!

Welcome to the future, Welcome to the future
Get into the new speed, Get into the enemy

Junamatkalla olin saanut meikkiä naamaan ja hiukset edes jollain lailla ojennukseen. Saattoi jo vähän hymyillä.

Welcome to the future, Straight into the future

Ja mitä ihmettä! Kun on keskittynyt vain luovimaan maanantain läpi, juhlitaankin omaa 10-vuotistaiteilijajuhlaa (oma sanavalintani). Päivä nousi välittömästi aivan uudelle tasolle! Onneksi olin aamulla päättänyt taltioida itselleni juuri tämän maanantain.

Pääsin ajoissa töistä ja kannoin kevyin mielin painavahkon kukkapaketin kotiin. Sieltä paljastui valtava kimppu upeita ruusuja. Kiitos, kiitos, kiitos! Rakastan juhlapäiviä ja tänään opin rakastamaan myös näitä satunnaisia maanantaipäiviä. Aina saattaa törmätä yllätyksiin.

Koska maito oli loppu, sai hakea lähikahvilasta ison lattekahvin (ja kaupasta naistenlehtiä). Ihana vapaa juhlailta!

Jotta tämän maanantain muistaisi muustakin kuin kymmenen vuotta kestäneestä työurasta, kirjoitin iltasella viestin eräälle tatuoijalle. Katsotaan kuinka käy! Pelottaa, jännittää ja yököttää, mutta samaan aikaan vatsaa nipistelee myös hyvällä tavalla.

Welcome to the future, Welcome to the future
Talking about the old times, Scared about the new times

Tämän päivän fiiliksiä ja biisiä voi hyvin soveltaa myös huomiseen. Olen nimittäin kuullut, että tiistaitkin osaavat välillä olla vähän armottomia. Puss ja tervetuloa upeaan tulevaisuuteen, se on tässä ja nyt!

Eroon päättämättömyydestä! Eiku…

Vesa Keskinen kertoi eräässä Tuurin kyläkauppias -sarjan jaksossa hänellä olevan, sanotaan nyt vaikka 50 eri luonteenpiirrettä, joita hän järjestäen kehittää. En nyt muista kuinka asia ihan tarkalleen ottaen meni, mutta jotenkin noin. Ajatus oli hämmentävä ja samaan aikaan niin nerokas, että vitsailimme ystäväni kanssa perustavamme blogin, jonka jokaisessa kirjoituksessa työstettäisiin yhtä luonteenpiirrettä. Blogia ei ikinä perustettu, mutta nyt pääsen kuitenkin pureutumaan yhteen luonteenpiirteeseen: päättämättömyyteen.

Olen aika monessa asiassa ihan valtavan päättämätön. Vatvon vaihtoehtoja loputtomiin ja olen arka lyömään asioita lukkoon. Mitä jos ruoho on sittenkin vihreämpää aidan toisella puolen? Mitä jos ei olekaan? Voisiko joku nyt vain päättää puolestani?

Sain tänä kesänä rauhan, kun eräs ystäväni sanoi, että tee nyt vain päätös, niin voit lakata ajattelemasta asiaa. Touché! Naurettavan yksinkertainen neuvo, mutta sillä valahti melkoinen kivikasa hartioilta (vaikka päätettävä asia olikin siinä tilanteessa ihan pikkujuttu). Päätös. Mikä vaikuttava ja hyvänmakuinen sana.

Nyt aion kehittää päättämättömyyttäni ja vain päättää asioista. Kuinka paljon ajatuskapasiteettia sillä vapautuukaan!

Kirjoittelin tämän tekstin 36 asteen helteessä hiekkarannalla. Kreikan paahtava aurinko on sulattanut aivot, mutta juuri nyt vaikeimpia päätöksiä ovatkin parhaan rannan, ruoan, juoman tai kevyimmän kesämekon valitseminen. Onneksi edes joskus elämä on juuri näin helppoa.


Lomariemua täynnä olevasta kuvasta kiitos Suville!

Puss puss ja helteisiä terkkuja!

Psst. Ei voi mennä kovin pahasti pieleen, kun aloittaa tekstin viittaamalla Vesa Keskiseen.

Kun kaikki on jo nähty

Niin mitä sitten tapahtuu?

Katselin joskus keväällä vähän aikaa Temptation Island Suomea (ei takerruta nyt tähän arveluttavaan yksityiskohtaan), kun yksi sarjan päähenkilöistä makasi juovuksissa uima-altaalla ja sammalsi, että hän on elämässään nähnyt kaiken, mikään ei enää yllätä. Mitä se oikeasti tarkoittaa? Voisiko joku tällainen kaiken nähnyt tyyppi kertoa asiasta hieman tarkemmin?

Minä olen nähnyt kevään ja kesän aikana mm. seuraavaa:

  • Näin miehen, jonka takki oli olkapäiltä linnunjätöksissä, kädessään pussillinen auringonkukansiemeniä. Asioilla saattoi olla jokin yhteys.
  • Olen nyt jo useampaan kertaan junassa nähnyt (ja kuullut) miehen, joka kertoo itselleen ääneen joko Raamattua tai jotain sekopäistä väkivaltatarinaa. Epäilen hänen olevan täysin harmiton, mutten varsinaisesti haluaisi törmätä heppuun jollain pimeällä kujalla.
  • Näin hauskan Turbojugend-tyypin kävelemässä kohti auringonnousua. Valkoinen seilorilakki keikkui pään päällä, valkoiset leveälahkeiset housut lepattivat aamutuulessa ja farkkutakki kinnasi niin, että epäilin sen tuottavan jo hengitysvaikeuksia.
  • Bonuksena kerrottakoon vielä muutaman vuoden takaisesta matkastani Pariisiin. Olin menossa erääseen seminaariin ja matkustin yksin. En ollut ikinä käynyt Pariisissa, mutta sujuvasti löysin lentokentältä oikeaan junaan ja pakkauduin laukkuineni penkkiin. Luonnollisestikaan en puhu tai ymmärrä sanaakaan ranskaa. Ei mennyt kauaakaan kun junavaunuun nousi tyyppi, joka käyttäytyi todella ahdistavasti. Poltteli tupakkaa vaunussa ja tuntui haastavan riitaa ihan jokaisen kanssa. En oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä, kun en tajunnut mistä hän puhui. En viitsinyt nousta pois, koska minulla ei ollut aavistustakaan missä oikeastaan olin (ja määränpääkin oli vain piste tulostetussa kartassa). Ei auttanut muu kuin ottaa hyvin zeniläinen suhtautumistapa asiaan ja antaa asioiden rullata omalla painollaan. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, pääsin perille ja sovin treffaavani muut suomalaiset jollain metroasemalla. Heitin kamat huoneeseen ja lähdin juoksujalkaa johonkin. Kiireessä tietysti kompastuin ja lensin oikein kunnon kaaressa hiekkakasaan. Hymyilin huolestuneille ranskalaisille, että ei tässä mitään, kaikki hyvin, ja jatkoin juoksuani. Lopulta pääsin perille ja näin hiekkaisen olemukseni heijastuksena ikkunasta. Ei muuta kuin ravintolaillalliselle! En ole taatusti nähnyt kaikkea, mutta pariisilaisen maa-aineksen olen nähnyt hyvin läheltä.

Olen vihoviimeinen arvostelemaan muita, sillä ihan joka aamu ällistyn nähdessäni itseni kylpyhuoneen peilistä tukka harottaen ja unihiekat silmissä. Jotenkin vain haluaisin aina tietää ohikulkevien ihmisten tarinat. Mitä junakulkijat ajattelevat juuri ennen nukahtamista? Mihin lintumies vie auringonkukansiemenet? Mistä Turbojugend-tyyppi oli tulossa, jostain maailmaa järisyttäneistä juhlistako?

Koska elämäni on ihan jatkuvaa huonoa komediaa, edellä mainitut kohtaamiset voisi hyvin kertoa vaikkapa sadalla. Joten palatakseni alkuun, kertoisiko joku missä vaiheessa voi oikeasti sanoa nähneensä kaiken (jos jätetään sodat ja muut kauheudet nyt tämän aiheen ulkopuolelle)?

Jään nyt Turbonegron tahdissa miettimään tätä asiaa hieman lisää. Puss, puss!