Elämä on nytku, ei sitku

Uskomatonta kuinka elämä rullailee eteenpäin. Hurina kuuluu korvanappien läpi ja maisemat vaihtuvat betonista vihreisiin metsiin ja pysäyttäviin järvinäkymiin, uhkaavan tummista pilvistä siniseen taivaaseen. Istun linja-autossa matkalla Tampereelta Hyvinkäälle ja vain hengitän. Autojonoissa kaikki ovat matkalla johonkin, tärkeiden luokse tai muualle, kunhan vain pääsisi perille. En osaa vielä sanoa, milloin itse olen perillä. Tuntuukohan siltä ikinä?

Alkuviikko pääsi yllättämään. Ihan sillä yksinkertaisella tajuamisella, että elämä tosiaan rullailee eteenpäin, eikä pysähdy. Takana oli ihan mielettömän kiva viikonloppu ja hyvien hetkien ikävä oli aika kova. Päätin kuitenkin hypätä elämän kyytiin, vaikka siipi olikin vähän maassa. Kai se vain on mentävä eteenpäin, pysyttävä imussa.

Maanantai-iltana juostiin ystävän kanssa intervalliharjoitus. Neljä kilometriä tuosta noin vaan (ja välillä aika kovillakin sykkeillä), vaikka muistan todella elävästi, kun vielä alkuvuodesta pelkkien alamäkien hölkkäily tuntui haastavalta. Toukokuussa juostiin kymppi ja nyt ilmeisesti ihan tosissaan harjoitellaan puolimaratonille. Odotan, että ennemmin tai myöhemmin herään jostain kummallisesta koko kevään jatkuneesta unesta.

Tiistai-iltana pääsin mukaan eräällä mökillä järjestettyyn illanviettoon. Kävin ensimmäistä kertaa ikinä savusaunassa ja heitin talviturkin Näsijärveen. Mökkikisailujen ja grilliherkkujen jälkeen tanssittiin ilta-auringossa lempibiisejä (minä olin tietenkin toivonut dj:ltä Daft Punkin Get Luckyn). Hauskan illan päätteeksi nukahdin tähän maisemaan:

En yksinkertaisesti voi olla muuta kuin kiitollinen kaikesta tästä onnesta!
Tänään kirjoitin itselleni muutaman onnellisuuteen liittyvän muistiinpanon. Yksi oli, että kuuntele hyvää musiikkia ja tanssi. En tiedä teenkö tuon jo tänään, mutta ehkäpä ohje voisi olla ihan jokaiseen päivään?

Nyt olen matkalla vielä villiyrttiretkelle! Rehellisyyden nimessä on sanottava, etten maanantaina ihan tarkkaan muistanut, millainen viikko olisikaan edessä. Kuten sanottu, en osaa olla muuta kuin kiitollinen tästä kaikesta.

Tänään eräs kaveri oli tehnyt Facebook-päivityksen ajan kulumisesta ja siitä, että elämä on nyt eikä ”sitten kun”. Se on kuulkaa juuri niin! Osallistukaa hulluihin juttuihin, tanssikaa, juhlikaa ja nauttikaa, sillä tämä hetki ei toistu enää ikinä.

Kotimatkalla korvanapeissa soi Gorillazin Dirty Harry, pitkästä aikaa. Äänet kuulostavat ihan eteenpäin rullailevalta elämältä, kuinkas sattuikaan.

Ehkä loppuviikon voisi lepäillä. Suukkoja!

Mainokset

Etsintäkuulutus!

Uuh! Olen niin kesähuumassa kuin olla ja voi! Kuljen erilaisissa mekoissa (mustissa, mutta mekoissa yhtä kaikki), nautin auringosta – yritän olla kaiken mahdollisen ajan ulkona, teen pyöräretkiä huvikseni ja ostin jopa pinkit kimaltelevat bikinit. Hulluutta, täyttä hulluutta.

Kesä tuli etuajassa ja aion ottaa jokaisesta aurinkopäivästä kaiken irti. Vaikka töitä on juhannukseen asti, voi käydä syömässä lounaan ulkona, tehdä pienen kävelylenkin merenrantaan ennen iltakokousta ja aikataulujen osuessa jäädä töiden jälkeen puistojumppaan. Mielessä on myös kaikenlaisia pikkumurheita, mutta jos elämäni raamit ovat nyt tässä, niin kaikkihan on täydellisesti. On syytä olla onnellinen.

Etsin kuumeisesti soundtrackia tälle ilolle – jotain kihelmöivän hyvää kesäbiisiä. Toistaiseksi ykkösenä keikkuu tämä:

Olen heikkona torviin (tai vähintään niiden kuuloisiin ääniin) ja siihen, että voisin hyvin tanssia tämän tahtiin rantakalliolla. Rakastan biisin tempoa. Plussaa tulee myös siitä, etten kerrankin kiinnitä huomiota sanoihin, kun en niitä tahdo ymmärtää (vaikka videoon ne ovatkin käännetty). Kuuntelemalla hoksaan vain ”aurinko paistaa” ja ”talvi tulee pian”. Eikös siinä ole ihan riittävä sanoma kesäbiisille? Mikähän siinä muuten on, että juuri tuollaiset lainit ovat jääneet kouluajoilta mieleen? Noillahan pääsen kerrassaan pitkälle, kun on aika rupatella toisella kotimaisella.

Nyt muuten naurattaa, kun luen nuo sanat englanniksi. Kysehän onkin jälleen kerran erobiisistä, jossa toivotaan, että talvi tulisi pian ja hiljentäisi tämän kaupungin. ”Valheesi ovat niin täynnä reikiä, että aurinko paistaa niistä läpi.” Hehheh. Ehkä jatkan etsintöjäni, jotta löytäisin vieläkin osuvamman kesäbiisin.

Etsintäkuulutetaan siis parhaat kesäbiisit! Mikä sopisi tämän täydellisen toukokuun tunnusmusiikiksi? 

Totuus karmasta

Haalistunut g-kirjain ranteessa muistuttaa viikonlopun riennoista, hetkistä ja kohtaamisista. Takana on kolme päivää suosikkijuttuja ja vapautta. Nyt uunissa valmistuu siemennäkkäriä (valmis seos, johon lisäsin kaikkia kotoa löytyviä siemeniä), kädessä on höyryävä kahvikuppi, kaiuttimessa soi Allah-Las ja rauhallisuus tuntuu sydämessä asti. Juuri nyt on niin hyvä olla, etten osaa oikein pukea sitä sanoiksi.

Perjantaina lähdimme ystäväni kanssa Riihimäkeen katsomaan Asan keikkaa. Paikalle oli tullut muitakin hyvinkääläisiä ja tietenkin kun toisessa kaupungissa olimme, tunsimme kuuluvamme yhteen. Keikan jälkeen palasimme kaikki yhdessä Hyvinkäälle ja päätimme käydä vielä kuluttamassa yön viimeiset tunnit Medicin Manissa. Tuon illan kulkuun kiteytyy taas rakkaus tähän kaupunkiin – aina jossain on tuttuja, joiden kanssa voi jatkaa juttua siitä mihin se viimeksi jäi. Vaihtaa uusimmat kuulumiset ja mennä astetta syvemmälle. Perjantaiyönä tärkeimpiä aiheita olivat karma, onnellisuus ja se, mitä vielä syötäisiin. Ihmisen perustarpeet ovat lopulta aika yksinkertaisia.

Karmaa pohtiessamme eräs joukosta totesi, että eikös kaiken hyvän seuraukset näe vasta seuraavassa elämässä, jos karman alkulähteisiin on uskominen. En tiedä missä välissä olen keksinyt karman oman version, jossa hyvä seuraa automaattisesti hyvää ja saan sen juuri silloin kun itse haluan. Hölynpölyä. Jatkan toki valitsemallani tiellä, mutta taidan lopettaa täydellisen onnen odottelun.

Eilen vietin illan Helsingissä syntymäpäiväjuhlissa. Kävelin aurinkoon, kun hiukset olivat asettuneet kauniisti, huulipuna oli täydellistä ja päällä kimalteli uusi kolttu. Elämä voisi olla niin monella tapaa erilaista ja olenkin valtavan onnellinen, että saan olla mukana juuri tässä elämässä. Ja vielä pääosassa!

Tämä kappale kuulostaa juuri siltä, miltä minusta tuntuu. Hyvältä. Suukkoja ystävät!

Aamukahvia 6 PM

Kuulin joitain viikkoja sitten ajatuksen, jonka kirjoitin talteen satunnaisen lapun kulmaan:

Good things comes to those who wait.

Lause pyöri jossain mainoksessa ja mietin pitkään, onko siinä käännetty jokin klassinen sananlasku päälaelleen. Olisiko totuus kuitenkin:

Good things comes to those who act.

En perehtynyt asiaan sen tarkemmin, mutta asia jäi kuitenkin mieleen. Eräänä aamuna junassa lippujen leimauslaitteet olivat rikki ja eräs kunnollisen näköinen työmatkalainen sai raivarin. Noin kymmenen v-sanan ryydittämänä hän ilmoitti konduktöörille, ettei todellakaan aio leimata lippuaan. Hän oli niin päällekäyvä, että konduktööri lähti leikkiin mukaan ja sanoi, ettei tyypin tietenkään tarvitse leimata lippua. Olen itsekin välillä aika höveli kirosanojen suhteen, mutta noinko tässä maailmassa tosiaan pitäisi käyttäytyä? Milloin hiljaiset ja tunnolliset saavat samat myönnytykset kuin öykkärit? (Ymmärrän toki, ettei maailma ole mustavalkoinen ja asiasta kannattaa aina sanoa, mutta tilanne toimikoon esimerkkinä hyökkäävän kovaäänisyyden voimasta. Onneksi on olemassa myös hyvää meteliä.)

Aloitin juuri talvilomani ja sain oikeaan aikaan pienen tauon VR:stä, vaikka kyllä siihenkin liittyi pari muuttujaa. Erään tragikoomisen junasta myöhästymisen seurauksena piti odottaa seuraavaa vähän liian pitkään yöllisellä asemalla. Väsytti, vilutti ja rasitti, mutta onneksi olin ystävän seurassa. Junaa odotellessa opin taas jotain uutta elämän ja arjen lainalaisuuksista, ja sain vinkin uudesta sivuduunista. Seuraavana päivänä nukuin iltapäivään ja kun vihdoin olin raahautunut maito-ostoksille ja saanut käteeni päivän ensimmäisen kahvikupillisen, mietin että kaikella taitaa tosiaan olla jokin tarkoitus. Ilman junasta myöhästymistä tärkeä keskustelu olisi jäänyt käymättä.

VR:ään kyllästymisen lisäksi muutkin talviloman merkit ovat ilmassa: tuntuu orastavalta flunssalta ja aamulla on herätys klo 3.30. Ja mitä teen? Pohdin, tuleeko sitä hyvää odottajille vai toimijoille. Äh, tulkoon sitä kaikille! Suukkoja ystävät!

It’s a Long Road

Aika harvoin jään jumittamaan yhteen kappaleeseen, mutta jokin aika sitten löysin ikivanhalta Kula Shakerin K-levyltä helmen, joka tuntuu sopivan tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ainakin se soi tauotta merkittävien tapahtumien taustalla.

Lähdin reilu viikko sitten Milanoon. Kun kone nousi ilmaan, silmäni täyttyivät kyynelistä. Kotiin oli jäänyt eräs suuri huoli, mikä oli huomaamattomasti tehnyt sydämestäni painavan kiven.

It’s a long road, long journey home.

Kun kone laskeutui, luin tekstiviestin, joka muutti kaiken taas hyväksi. Tuli tasapaino ja rauha, ja kivi tuntui taas höyheneltä.

Iloiset terveiset Milanosta!

Muutaman päivän seikkailun jälkeen palasin Milanon lentokentälle. Halasin ystävää ja kurkkua kuristi valtava pala. Kun kone nousi ilmaan, itkin taas. Tällä kertaa ikävää, jota en osannut oikein määritellä. Vieressäni istuva mies katsoi minua kysyvästi, mutten löytänyt sanoja. Oli ikävä ystävää, joka vasta hetki sitten oli ollut lähellä.

It’s a long road, long journey home.

Kone laskeutui Helsinki-Vantaalle ja edessä oli vielä useampi junamatka kotiin. Oli yö ja kaikki tuleva nakutti takaraivossa. Silti tuntui olevan energiaa, onnea ja lämpimiä ajatuksia vaikka muille jakaa. Muutaman tunnin lentomatka oli tasannut ikävän ja  tajusin jälleen, että elämä on hyvää juuri nyt ja juuri tällaisena.

It’s a long road, long journey home.

Viikonloppuna kävelin äidin luo kirpeässä pakkasessa. Lapsuuden kotikadun päässä katsoin eteenpäin ja mietin, mitä kaikkea kyseiseen matkaan on vuosien varrella mahtunutkaan. Hetkiä, jotka voisi huoletta unohtaa ja hetkiä, joita ei halua ikinä unohtaa.

It’s a long road, long journey home.

Kuten koko vuoden alku, myös tämä viikko on tarjonnut parastaan. Eilen ostin kioskilta suurimman mahdollisen aamukahvin ja kävelin töihin läpi heräilevän Helsingin. Väsytti, hymyilytti ja nauratti. Ihana ihmeellinen elämä!

It’s a long road, long journey home.

Sunnuntain matkustajat

Tänään junassa oli koko elämän kirjo.

Oli nainen, joka itki hajonnutta elämäänsä. Sitä, että oli ollut matkalla kohtaamaan menneisyytensä – kaiken sen, mikä joskus oli synonyymi onnellisuudelle – mutta oli joutunutkin palaamaan takaisin, koska haavat olivat vielä vereslihalla.

Oli lapsi, joka olisi tarvinnut enemmän huomiota, keskustelua ja hassuttelua kaverinsa kanssa, mutta luovutti ja uppoutui puhelimeensa. Aivan kuten kaikki muutkin.

Oli vanha aviopari, nainen ja mies, joilta ei löytynyt toisilleen yhtään sanaa. Havainto huolestutti, mutta samalla lohdutti. Ehkä vanhempana kanssani on joku, joka pysyy vierellä, vaikka kaikki olisi jo sanottu. Kaikesta itsenäisyydestä ja jännityshakuisuudesta huolimatta se lienee yksi toiveeni: tavallisuus, arki ja tottuminen.

Oli opiskelijaporukka, jonka huolettomuus, toiveikkuus ja iloisuus melkein pakahdutti sydämeni. Jos kaikki olisikin vielä edessä ja mahdollista. Olisi loputtomasti hetkiä ystävien kanssa, olisi juhlia, jatkoja ja vahva usko siihen, että aikaa on rajaton määrä. Mistään ei tarvitsisi olla vielä varma.

Siellä seassa istuin minä kimaltelevassa takissani, levitin ripsiväriä ja kirjoitin. Kuinka sen olisi ulkopuolinen havainnoinut? Oli nainen, joka – mitä? Oli nainen, joka oli aamulla juonut suklaan makuista kahvia, pohtinut elämän tarkoitusta ja kihartanut hiuksensa, koska töistä huolimatta oli sunnuntai.

Kotimatkalla kuulin pulun kurnutuksen rautatieaseman rakenteissa ja kaikki tuntui taas rauhalliselta – siltä, että kaikessa on jokin järki. Kunnes nousin junaan ja kyydissä olivat kaikki ne, joihin en ollut vielä törmännyt.

Oli teini-ikäinen tyttö, joka huusi puhelimeensa: ”Sun pitää keskittyä vaan muhun, tajuat sä, muhun!” Keskustelu käytiin luonnollisesti kaiuttimessa.

Oli rakastunut pariskunta, joka huokui onnea ja rauhaa.

Sitten olimme me muut kotiinpalaajat. Yksi itki tekstiviestille ja toinen kantoi mukanaan pakastepitsaa. Oli isovanhempia ja yksinäisiä. Junallinen tuntemattomia, oman elämänsä kuningattaria ja kuninkaita. Tajuavatkohan kaikki sen?

Kuva täältä.

Ehkä pitäisi useamminkin matkustaa sunnuntaisin junalla, sillä nämä tunteet eivät matkusta työmatkavuoroilla.

It’s better to burn out than to fade away

Olen tullut siihen tulokseen, että ehdottaisipa minulle nyt melkein mitä tahansa, suostuisin. Tai vähintään nyökyttelisin voimakkaasti. Olen keksinyt itselleni niin paljon kaikkea (älytöntäkin) puuhaa, että kaverini kysyessä kiinnostustani kyykkyhaasteeseen, minun olisi pitänyt tehdä joku ninjatyylinen katoaminen lumihankeen. Sen sijaan silmääkään räpäyttämättä innostus hiipi ääneen ja vastasin tomerasti, että tietenkin olen kiinnostunut, pistä linkkiä vaan tulemaan.

Tämä on tietysti vain todiste siitä, että ihmismieli on valtavan voimakas. Minähän olin viime vuonna hieman alakuloinen, mutta vuodenvaihteessa kyllästyin ja päätin, että tänä vuonna on eri ääni kellossa. Sellainen iloinen ja helisevä ääni. Kyllähän minä tiedän, että aika on jatkuvaa eikä vuodenvaihde oikeasti muuta mitään, mutta osasin kuitenkin asentaa mieleni uudelle taajuudelle ja tässä sitä ollaan, hymyilyttää niin että poskia kihelmöi.

Vuotta ei ole kulunut kuin pari hassua viikkoa, mutta olen ehtinyt jo ratsastamaan, rentoutuskelluntaan, useammalle hölkkälenkille, ruoanlaittopuuhiin ja ystävien seuraan. Kun tähän yhdistää usein aamusta iltaan jatkuvat duunit, niin juuri nyt tuntuu aika hyvältä vain istua sohvalla trikoissa ja villapaidassa. Melkoinen tehostartti, mutta kuten otsikkoon lainasin Neil Youngia, ”it’s better to burn out than to fade away”. Aktiivisuudesta minä pidän, näin on hyvä.

Tulisitko meidän kanssa issikkavaellukselle? Kyllä!

Reilu viikko sitten osallistuin Mintzun tallilla järjestettyyn issikkavaellukseen. Hyvinkäältä tallille on alle puolen tunnin matka, joten sijainti oli juuri sopiva, vaikka varmasti Hyvinkäälläkin järjestetään vastaavia. Oli hauskaa, mutta muistaisinkohan nyt tämän kokemuksen myötä, ettei ratsastus ehkä ole minua varten..? Loppujen lopuksi nimittäin tuntuu aika kuvottavalta olla tilanteessa, johon itsellä ei ole mitään hallintaa. Toisaalta, pitäisi varmaan opetella ratsastamaan, eikä aina vain hypätä tuntemattomaan auttavilla ohjeilla.

Olimme ihastuttavan Sebun kanssa täydellinen pari: mustat vaatteet, valkoinen tukka – valkoiset vaatteet, musta tukka. Kuvat: Noora Lindholm

Meidän on kokeiltava sitä kelluntatankkia! Kyllä!

Kellunta taas oli aavistuksen absurdi kokeilu. Ostimme ystäväni kanssa lahjakortin paikkaan, jossa molemmat pääsivät tunniksi suolavesitankkiin rentoutumaan. Aluksi homma tuntui hieman epämiellyttävällä, mutta pian rentouduin niin, että nukahdin veteen (jälleen yksi todiste elämäni komediallisista piirteistä). Se on kuulemma ihan normaalia, mutta tiedättekö uniset säpsähdykset? Keksitte varmaan mitä niistä seuraa suolavesitankissa – vesi oli ajoittain aika lähellä silmiä. Hahhah, että sellaiset maanantainokoset tällä kertaa.

Meillä on muuten edelleen yksi kerta kelluntaan ja möisimme sen mielellään eteenpäin. 30 euroa, hihkaise jos kiinnostaa!

Sähän alat mun hölkkäkaverikseni! Kyllä!

Mitäpä muuta sitä voisi elvyttää tammikuussa kuin hiipuneen hölkkäharrastuksen? Olin kaverini kanssa lounaalla, kun joidenkin keskustelujen seurauksena hän totesi, että minähän alan hänen hölkkäkaverikseen. Ei tarvitse varmaan erikseen kertoa, mitä vastasin – ja kuinka innostuneella äänellä. Se oli hyvä ja järkevä kyllä. Pelkästään suunnitelma teki minut onnelliseksi, enkä voi tarpeeksi hehkuttaa hölkän jälkeistä tunnetta. Puhdasta euforiaa! En tajunnut aiemmin, kuinka paljon kaipasinkaan hölkkäämistä, joten onneksi Hanna vedit minut takaisin hommaan. Kiitos!

Kyllä, kyllä, kyllä!

Edellä mainittujen juttujen lisäksi teen siis kyykkyjä, kirjoitan päiväkirjaa, luen dekkaria, teen ruokaa kerralla viikoksi, kuuntelen musiikkia ja voisin ahmia Twin Peaksia jaksokaupalla. Ja arvatkaa mitä, rakastan jokaista hetkeä!

Jos olet vanhan Twin Peaksin ystävä, eikä tämä uusi oikein lähde, niin anna sille vielä mahdollisuus. Minäkin olin aluksi ihan pihalla ja hieman pettynyt, mutta nyt kun sarja lähenee loppuaan, olen jakso jaksolta enemmän innoissani. Hävettää tunnustaa, mutta minulla saattoi nousta kyyneleet silmiin, kun Dale Cooper sanoi: ”Minä olen FBI.” Voi taivas, että olen höpsö.

Helmet-musiikkihaasteen kanssa taas päätin tehdä niin, että kuuntelen levyn aina kävelylenkillä. Ensimmäinen viikko meinasi mennä pieleen, mutta niin vain lähdin sunnuntai-iltana ihan liian myöhään kävelylle ja korvissa soi konseptilevy. Älkää siis kummastelko sunnuntai-iltaisin Hyvinkäällä kävelevää mustiinpukeutunutta tyyppiä, minä se vain olen suorittamassa musahaastetta.

Tämä hullunkurinen tammikuu jatkuu ensi viikonloppuna Matkamessuilla, kun olen mukana Hyvinkään osastolla, ja loppukuusta ehkä Italiassa. Katsotaan, mihin kaikkeen tämä uusi ja entistäkin iloisempi asenne minut johdattaa. Paljon iloa ja suukkoja kaikkien tammikuuhun!

Psst. Viimeksi kun julkaisin Izo FitzRoyn biisin, sain kaveriltani vastalahjaksi tämän. Aika sopiva juuri tähän hetkeen! I’m living my life like it’s golden. Pus!