Miksei kukaan kertonut?

Voi Flow minkä teit! Tai oikeastaan te, jotka olitte paikalla, mutta ette vinkanneet minulle, että olisi ehkä sittenkin kannattanut vaivautua Suvilahteen. Olen viikonlopun jälkeen ahminut lähes jokaisen festareista kertovan raportin ja miettinyt, miksen vain mennyt mukaan. Noh, aika yksinkertaisesta syystä: en pitänyt festareiden viime vuodesta. Oli ihan liikaa ihmisiä ja tajusin selkeämmin kuin koskaan olevani klubikeikkojen ystävä. Täysien keikkasalien ystävä kyllä, mutta ahdistavien ihmismassojen ystävä – ei toivoakaan. Siinä on vissi ero. Viime vuoden kurjin hetki oli New Orderin keikka sunnuntaina. Olin hölmösti kuvitellut vain lampsivani paikalle keikan alkuun mennessä. Ehei, sieltä olisi pitänyt varata paikka hyvissä ajoin. Oma vika, tiedän. Ja he soittivat Blue Mondayn (ja monta muuta), kun olin jo hiippaillut häntä koipien välissä kauemmaksi. Hitto sentään, Blue Monday, kappale, jonka takia pukisin paljettimekon Tavastian Lauantaidiscoon. Mikä vääryys! Siispä tänä vuonna murjotin Flow’lle (kuin kuka tahansa kolmekymppinen). Pitäkööt keijuvalonsa, tyylikkäät festarivieraansa, herkkuruokansa ja kokeelliset keikkansa.

Päätin mökkeillä. Tai oikeastaan se oli sattumaa, mutta niin tai näin, minä mökkeilin.

Muistan kuinka viime vuonna hyppäsin töiden jälkeen hiostavaan raitiovaunuun, joka kuljetti Kurviin. Ei ollut kiire, joten festareille harhailtiin Heinähatun ja Siltasen kautta. Ilta oli kaunis ja Iggy Pop täydellinen. Massive Attackin aikaan oli vaikea kulkea, mutta en lannistunut. Join kahvia keijuvalojen alla.

Tänä vuonna samaan aikaan:

Pakkasin muutamia välttämättömyyksiä kestokassiin ja siirryin ulos odottamaan ystävää. Ajoimme mökille vähän pidempää reittiä ja periltä löysimme kaksi auringonpalvojaa. Siirryimme saunan terassille, aivan järven rantaan, ja unohduimme siihen pitkälle yöhön. Uimme läheiselle kalliolle. Ystävä auttoi liukkaimmilla kohdilla, jotta pääsin nousemaan kuivalle kivelle.  Tähyilimme tähtiä. Laitoimme kasvonaamiot ja saunoimme myöhään yöhön. Viimeisten pulahdusten aikaan oli jo pilkkopimeää. Söimme, joimme hyvää punaviintä ja nukahdimme.

Aamulla muut olivat jo heränneet kun venyttelin itseni ulos makuupussista. Tarkoitus oli lähteä kotiin jo lauantaina, mutta ystävät houkuttelivat jäämään vielä yhdeksi yöksi. ”Avataanko kuohuviini?” Avataan vaan. Pelasimme korttia ja vahdimme haukkana salamatutkaa. Koko iltamme oli ajoitettu myrskyn mukaan. Kala ajoissa savustumaan ja saunaan ennen seitsemää. Uimme viimeiset vedot siinä vaiheessa, kun taivas oli jo muuttunut mustaksi ja ukkonen jyrähteli pahaenteisesti. Illaksi hautauduimme isolle sohvalle katsomaan yleisurheilua ja täytyy myöntää, että opin aika paljon uutta. Illan viimeisellä vessareissulla tarvitsi taskulamppua, kun pimeys oli kietonut kaiken alleen.

En olisi voinut toivoa täydellisempää viikonloppua, mutta joku olisi tosiaan voinut vihjata, että Ryan Adams pitäisi nähdä. Miten voi olla, etten tajunnut sitä itse? Oli kuulemma aloittanut tällä (uusi suosikkini):

Miettikää sitä kylmien väreiden määrää?

What can I say?
I didn’t want it to change
But in my mind
It’s all so strange

Luulin, että Robert Smith tietää paljon rakkaudesta, mutta taitaa Ryan Adamskin olla oikeilla jäljillä. Huhhuh.

Psst. En pistä ollenkaan pahakseni, jos jatkossa minulle vain soitettaisiin ja sanottaisiin, että nyt tulet tänne keikalle / festareille / mihin tahansa VÄLITTÖMÄSTI.

Mainokset

Arki – mitä se oikein olikaan?

Aamu

Herätyskello kuulosti vieraalta. Se herätti hatarasta valveunesta, joka oli täynnä outoja yksityiskohtia. Torkutin melkein puoli tuntia, kunnes muistin, että herätykselle oli syynsä. Paluu arkeen. En ollut muistanut ajastaa kahvia, koska unohduin illalla tuijottamaan Areenasta höpsöä maalaiskomediaa. Ihan liian monta jaksoa, sen tunsin nyt väsyneessä kehossa. Myös kylpyhuoneen peili oli armoton, se heijasti ainoastaan merkkejä huonosti nukutusta yöstä.

Mitkä arkiaamun rutiinini olivatkaan? Hammaspesu, kahvia, suihku. Jokainen teko tuntui vieraalta ja kömpelöltä. Kaikkialla oli hiljaista, kun Ulpukin vielä nukkui. Lotrasin hiuksiin venäläisen kampaajan patistuksesta öljyä, kuivasin ja suoristin. Meikkiä! Sentään sen olin tehnyt, että jo viime viikon ajan opettelin meikkaamaan. Muuten kesän tuoma päivetys ja suuret aurinkolasit olivat riittäneet mainiosti.

Kurkistin VR:n sivuilta juna-aikataulut – ei toivoakaan, että olisin enää muistanut niitä ulkoa. Sukat ja farkut, yök. Olin painellut koko kesän erilaisissa koltuissa, mutta ulkona oli harmaata ja syksyn tuoksua oli ollut jo pidempään ilmassa. Valtava neule, kesän ihanin kirppislöytö. Ajattelin pienen hetken niitä päiviä, kun päälle voisi vetää vielä nahkatakin.

Kotona oli jäänteitä viimeisistä kesäjuhlista. Päivästä ja illasta, kun ikkunat olivat auki kesätuulelle ja vuorotellen vahdimme, ettei Ulpu innostu liikaa tutkimaan ulkoilmaa. Läppärin, työpuhelimen, kalenterin ja muistikirjan pakkaaminen. Evääksi kukkakaalikeittoa ja muutama lihapulla. Farkut tuntuivat puristavan, joten nepalilaiset lounaat ja sushibuffetit saisivat vielä odottaa.

Kuvituksena muisto lomaillasta, kun kävin ystävieni kanssa keräämässä kukkakaaleja (eli eväskeitto on todellista lähiruokaa). Kiitos kuvasta Emmi!

Se mihin tavallisesti menee puolisen tuntia, vei tänään kaksi tuntia. Olin unohtunut lomalle ja tottunut suloiseen aikatauluttomuuteen.

Kotimatkalla

Aamukoomani jatkui tasan tarkkaan Auroran sairaalalle, sillä vastaan alkoi tulla tyhjäkatseisia nuorukaisia kauppakärryineen. Sillä hetkellä muistin, kuinka hyvin kaikki onkaan. Olin matkalla maailman parhaaseen työpaikkaan ja voisin hymyillä aidosti juuri silloin kun itse haluan. Huhhuh, että sitä joskus rypeekin aivan turhaan. Nordenskjöldinkadulla tuuli puhalsi kasvoilta viimeisenkin väsymyksen ja oli ihanaa palata duuniin. Ihanaa, ihanaa, ihanaa!

Kukkakaalikeitto unohtui jääkaappiin, kun lähdimme lounaalla sushille. Kuten tavallisesti, minä sain päättää tulevan syksyn ruokasäännöt. Tarvitsen katsokaas sääntöjä, jotta pysyn ruodussa ja muista se on huvittavaa, mutta varmasti myös hyödyllistä. Päätin, että tarvitsemme pehmeän laskun arkeen ja vielä tänään sai käydä ulkona syömässä. Jatkossa sitten vain kerran viikossa ja eväsruokien on oltava terveellisiä.

Kotimatkalla katsoin kaikkea uusin silmin ja farkut puristivat hieman enemmän. Pehmeä lasku, kirjaimellisesti. Junassa saatoin olla jo täysin varma syksystä ja arjesta, kun katselin kuntonyrkkeilykurssia sillä silmällä. Mitä sanotte, uhka vai mahdollisuus?

Ilta

Pyöräilin oudossa sadesumussa ystävän luo vaihtamaan kukkakaaleja kanttarelleihin. Oli sellainen olo, että tästä(kin) tulee vielä hyvä elokuu ja arki lähtee rullaamaan erinomaisesti. Toinen ystäväni soitti, että lähdetään talvella johonkin lämpimään. Ei tarvinnut kuulkaa enempää suostutella, kun jo myönnyin. Tietysti!

Ihanaa elokuuta ja arkea kaikille! Tiedän, että vielä tulee hellepäiviä ja kesän tuntua, mutta olen niin rakastunut syksyyn jo nyt, etten malttaisi odottaa.

OMG, Pixies!

Kesän järjettömin päähänpisto oli lähteä Hangosta Joensuuhun yhdeksi päiväksi. Meillä jokaisella on oma heikko kohtamme – jokin asia mikä pistää pään vähän pyörälle. Jos ei ole vielä tullut selkeästi ilmi, niin minun heikko kohtani on musiikki. Näemmä voin helposti matkustaa merkityksellisen bändin takia 1082 kilometriä. Ei tehnyt tiukkaakaan, mutta pakko myöntää, etten nyt ihan heti taittaisi matkaa uudelleen.

Sitten kun oli vielä vaarana, että ensimmäistä kertaa Suomessa soittanut Pixies olisi tehnyt niin sanotusti PJ Harveyt. Huh, pyörryttää ajatuskin.

Mutta mitä vielä, keikka oli täydellinen! Ainoastaan Kim Deal ja Holiday Song olisivat tehneet siitä jotain enemmän. Ihan kaikki eivät olleet keikasta yhtä haltioissaan kuin minä – aluksi lavan edustalla oli jopa verrattain vähän katsojia. Joku myös kaipasi tuntemattomalle bändille lavashow’ta, joka koukuttaisi satunnaiset ohikulkijat. ”Ööh, tuota, ihan hyvä oivallus, mutta tässä tapauksessa musiikin on riitettävä. Pixies tuskin järjestää lavalle tulennielentää tai tanssityttöjä.”

Pidän siitä, ettei Pixies turhia koreile. Jos pitäisi olla joku toinen, haluaisin olla Kim Deal. Kiltin ja tavallisen näköinen nainen, joka soitti yhdessä maailman parhaassa bändissä (makuasia, tiedän). Kun osaa jotain, ei tarvitse todistella itseään muuten. Toisaalta voisin olla myös Aija Puurtinen, mutta palataan siihen joskus toiste.

Ennen keikan alkua törmäsin toisen ikisuosikkini, Eläkeläisten, Onni Varikseen. Olen arka pyytämään yhteiskuvia ja epäilin aluksi myös erehdystä. Poro-tatuointi kädessä kuitenkin vahvisti tyypin ja rohkaistuin. Hauska muisto tuolta hullulta reissulta.

Joensuu kohteli minua ja ystäviäni hyvin. Vaikka taistelimme aikaa vastaan, ehdimme menomatkan päälle Kerubiin tanssimaan ja juttelemaan. Jaksoimme aamuun asti ja lyhyiden yöunien jälkeen olimme jo majapaikkamme lähistöllä ihastelemassa lampaita. Pixies räjäytti oman sisäisen pankkini, enkä kadu hetkeäkään vaivannäköä, jonka reissu vaati. Kerrankin näin! Sunnuntai-iltana vielä tanssimme Teatterissa ja maanantaiaamuna lähdimme kotimatkalle. Tehokas miniloma opetti, että asioihin todella kannattaa tarttua, vaikkei tarttuminen aina olisikaan helppoa. Opin myös sen, että rakastan tanssimista. Miten voikin olla, etten tähän ikään mennessä ole sitä ennen hoksannut? Kiitos Ilosaarirock ja ennen kaikkea kiitos Pixies!

Translation if someone from Pixies will check this out: Black Francis, I La La Love You!

Ystävyyden voima

Ohhoh, olen aivan puulla päähän lyöty. Ystäväni yllättivät minut eilen niin, että se korvasi kaikki elämäni pitämättömät yllätysjuhlat. Kerron koko tarinan vähän myöhemmin, koska ensin haluan pohtia hieman asian toista puolta. Sitä, jos kukaan ei koskaan yllättäisi. Jos elämässäni ei olisi noita ihmisiä, jotka halaavat, kuuntelevat, kertovat ja ilahduttavat.

All the lonely people
Where do they all come from?
All the lonely people
Where do they all belong?

Surullinen kuvaus yksinäisyydestä, mutta tuota mietin kun joskus kävelen Aseman koulun ohi välitunnin aikaan. Aina pihalla on joku, joka seisoskelee yksin sivussa. Katsoo mietiskellen niitä, jotka porukoissaan pelaavat, leikkivät ja rupattelevat. Yksinäisyyteen kun vielä yhdistää kiusaamisen, niin järjettömyys on irti. Tiedän, ettei kaikista voi tulla sydänystäviä keskenään – kemiat eivät vain kohtaa – mutta jokaisen kanssa voi tulla toimeen. Aina voi sanoa ystävällisen sanan tai huomioida toisen muuten. Ehkä aikuisiällä on vaikeampi törmätä niihin, joilla ei ole ketään, koska meillä on jo omat sosiaaliset piirimme; ystävät, työkaverit ja harrastusten kautta tutut. Jos nyt kuitenkin tulisi se tilanne, että olisin taas koulun pihalla, niin katsoisin ympärilleni hieman tarkemmin. Voisinko pyytää jonkun mukaan pelaamaan, leikkimään ja rupattelemaan?

Olkoon lauantaisaarna tältä erää tuossa, sillä minun on yksinkertaisesti pakko jakaa se eilinen yllätys. Olin ystäväni kanssa pari yötä Tallinnassa ja lähtöpäivänä kolme ystäväämme vain ilmestyivät kaupunkiin yllättämään meidät. Tapaamiseen liittyi epämääräisiä puheluja, taksimatka paikkaan, josta olimme juuri ehtineet lähteä, piileskelyä puiden takana ja muuta hassua. Yllättäjillä oli jopa oma WhatsApp-ryhmä ”Salamatkustajat”. En voi lopettaa nauramista! Kuulostaa hullulta ja älyttömältä, mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt tuollaista vaivaa vain yllättääkseen minut ja ystäväni. Tavatessamme olin niin häkeltynyt, että ensimmäiset puoli tuntia puhuin hengästyneellä ja kimeällä äänellä toistellen kysymystä: ”Tulitteko tänne todella vain meidän takiamme?”

img_6633

Ja kyllähän he tosiaan tulivat. Nuo hullut, ihanat ja rakkaat. I’m so blessed!

Kohtaamisia ennen kesää

Onkohan siellä näytön toisella puolella enää ketään? Tiedän, ettei pitäisi selitellä tai pahoitella hiljaisuutta, mutten voi itselleni mitään. En ole kadonnut tai edes kyllästynyt, kevät vain kaikessa yksinkertaisuudessaan vei kaikki mehut ja piti priorisoida muita asioita kuin kirjoittamista. Ja, no, asensin Netflixin.

Summaan kuulumiseni parin tärkeän kohtaamisen ja musiikin kautta, kuinkas muutenkaan. Jonain hetkenä on tehnyt mieli vain seilata viikoksi höyhensaarille tai kadottaa kalenteri junaan, mutta musiikista on löytynyt ihmeellistä lisävirtaa. Tiesinhän minä sen, aina lopulta musiikki tsemppaa, helpottaa ja kohentaa mieltä.

Oli ehkä huhtikuu, kun kävelin töihin ja kuuntelin Litku Klemettiä. Olin uppoutunut sanoihin ja merkityksiin, kun erään palvelutalon terassilla istui elämää nähnyt Matti Pellonpään näköinen heppu aamusavukkeella ja katseemme kohtasivat. Sekunniksi hetki pysähtyi, kun hymyilimme ja sanoimme toisillemme huomenta. Korvanapeista kuului: ”Nyt helvetin iso pato murtuu ja kaikki ne, jotka horjuu, hukkuu.” Uskon, että se pieni hetki muutti jotain ja tajusin, ettei nyt olekaan aika horjua. Kaikki on ihan hyvin niin kauan kuin ihmiset hymyilevät ja toivottavat toisilleen huomenta. Kyseisen kohtaamisen jälkeen olenkin hymyillyt Pellonpäälle aina hänet nähdessäni – hän (yhdistettynä Litku Klemettiin) saattoi tajuamattaan muuttaa minussa jotain, niin hullulta kuin se kuulostaakin.

Viime viikolla tulin eräästä työseminaarista kotiin aika myöhäisellä junalla. Viereeni istui mies, joka kysyi eihän minua haittaa jos hän kuuntelee jotain puhelimestaan. – Ei haittaa, kiva kun kysyit. Olin juuri kaivanut repustani pienen mustan kirjan ja ryhtynyt kirjoituspuuhiin, kun mies pahoitteli puhumaansa puhelua. – Ai, en mä tavallaan edes huomannut, ei häirinnyt yhtään. Mies kysyi, mitä kirjoitan, työjuttuja vai päiväkirjaa. –  Tavallaan päiväkirjaa, ajatuksia vain. Mies oli vaikuttuneen oloinen – eihän kukaan enää kirjoita (no, todellisuudessa varmaan aika monikin, muttei ehkä repaleiseen muistikirjaan). Annoin kirjoittamisen olla ja kysyin, mihin hän tallentaa sellaiset ajatukset, joita siteerataan sadan vuoden päästä. Kysymykseni yllätti hänet, enkä oikein itsekään tajua mistä se pullahti. Keskustelu jatkui Hyvinkäälle asti ja vaihdoimme vielä käyntikortteja, kun selvisi että olemme vähän samantapaisella alalla. Taas yksi kohtaaminen, joka muistutti siitä, että ihmisille kannattaa aina antaa mahdollisuus. Olisin voinut valita korvanapit ja kirjoittamisen, mutta annoin kuitenkin juttutuokiolle mahdollisuuden ja se päättyi oikein hyvin.

Kesälomaan minut taas saatteli Jukka Nousiainen. Juuri tällaista lohtua tarvitsin viimeisiin ”maailma valmiiksi” -päiviin. Kiitos!

Eräs kysyi minulta toukokuussa, että millaisia kesälomasuunnitelmia minulla on. Menin paniikkiin – ei mitään! En ollut uhrannut ajatustakaan kesälle, sillä vielä vappunahan satoi lunta. En voi oikein vieläkään tajuta, että nyt vietetään juhannusviikkoa. Parin viime viikon ajan olen ajatellut, että pitäisi tehdä jokin lista kesäpuuhista, mutta alitajuisesti en ole saanut sitä aikaiseksi. Ehkä mitään kesälomasuunnitelmia ei tarvitse olla? Tästä kesästä ja lomasta tulkoon sellainen, että voin jokaisena aamuna vasta päättää, mitä päivä tuo tullessaan. Aion kokeilla, vaikka se on minulle uutta, ihmeellistä ja vähän pelottavaakin.

No jaa, voisin minä kesäloman aikana vähän kirjoittaa. Puss!

Postikortti Kreikasta

Eikös olekin enemmän sääntö kuin poikkeus, että reissusta lähetetyt postikortit saapuvat perille vasta sitten, kun lähettäjä on unohtanut edes käyneensä missään? Silloin kun rusketus on kadonnut ja hattarainen lomapää on taas ahdettu täyteen arkea ja rutiineja. Siihen nähden minä olen ajoissa, sillä lento laskeutui Suomeen vasta eilen ja olen edelleen lomatunnelmissa. Matkatavarat lojuvat ympäri asuntoa ja minä haahuilen kahvikupin kanssa niiden seassa.

Aurinkoa symboloiva kuvituskuva kotoa – lomatunnelmissa nimittäin unohtui myös valokuvaus.

Terveiset Kreikasta! Vietin viikon äidin ja kummilasten kanssa all inclusive -paratiisissa Kreetalla. En ollut tajunnutkaan, että voi olla tila, jossa ei tunne nälkää tai janoa, kun kaikki on niin älyttömän yltäkylläistä. Aika hullua, mutta samaan aikaan melkoisen rentouttavaa. Etenkin, kun paratiisissa toimi netti vain yhdessä huoneessa (ja sielläkin aika takkuillen) eli kaikki suunnitellut ”nämä hoidan lomani aikana” -jutut jäi pakon edessä tekemättä.

Vaikka aurinko ja itse miksatut shandyt pehmittivät mukavasti kierroksilla käyvät aivot, niin joitain oivalluksia toki tein. Eräänä aamuna valmistauduin taas yhteen aurinkopäivään ja pukeuduin bikineihin. Vessan peili tuntui armottomalta ja oma mieli hiilihankoa heiluttevalta pirulta. Miten tuo vatsa on edelleen tuossa ja miten se noin pömpöttääkin? Voi tuota käsivartta, pitääkö siinäkin olla ylimääräistä? Täytyy heti Suomessa ryhtyä taas juoksemaan ja kuntoilemaan.

Myöhemmin luin nettihuoneessa päivän uutisia ja sain tietää Chris Cornellin kuolemasta. Tieto lamaannutti ja häpesin omaa turhamaisuuttani. Voit nimittäin olla yksi maailman komeimmista, karismaattisimmista ja lahjakkaimmista ihmisistä, ja silti sisältä täysin hajalla tai sekaisin. Pitää siis iloita elämästä niin kauan kuin onnellisuutta riittää – ei keskittyä epäolennaisuuksiin kuten pömpöttävään vatsaan.

Tarinoita ja huomiota matkalta olisi enemmänkin, mutta palaan niihin ehkä myöhemmin. Nyt allekirjoitan postikorttini kauneimmalla tribuutilla Chris Cornellille (katsokaa omalla vastuulla – minä aloin itkeä jo ensimmäisen säkeistön aikana). Suukkoja ystävät, muistakaa että mieli on tärkeämpi kuin yksikään ulkonäköseikka!

Kun unista tuli todellisuutta

Helsinkiin oli laskeutunut tänään outo valo. Se tuntui aavistuksen keväältä, mutta eihän se voi olla mahdollista.

Vuodenvaihteesta asti olen nähnyt outoja unia. Sellaisia, joissa kuuromykät rupattelevat iloisesti, koomapotilaat pistävät tanssiksi ja minä osallistun uimakisoihin piraija-altaassa. En pidä niistä, mutta joka aamu herään epätavallisen levänneenä. On käynnissä jokin hyvin outo ajanjakso.

Tänään tuntui kuin kotimatkakin olisi ollut unta. Oli se outo valo. Jehovan todistajat kurkistivat pylvään takaa, kuin yllättääkseen. Lapset höykyttivät toisiaan ja nauroivat hyväntahtoisesti. En jaksanut katsoa taakseni, mutta kuulin oikean vireen. Pelokkaan hihityksen kyllä tunnistaa – oikeastaan sen tuntee iholla.

Konduktööri kuulutti kuin sirkustirehtööri tai epävireinen huutokauppameklari. Odotin jonkun kaivavan laukustaan jänisräikän ja kuplivaa koko vaunulle. Viereen istui poika, joka kumartui välittömästi kaksin kerroin puhelimensa ylle. Sellaisia me nykyään olemme.

Joltain oli palanut puolet kehosta, mutta hän hymyili. Silloin huokaisin helpotuksesta; kaikki on sittenkin ihan hyvin.

Niin milloin ne Twin Peaksin uudet jaksot taas alkavatkaan?