It’s better to burn out than to fade away

Olen tullut siihen tulokseen, että ehdottaisipa minulle nyt melkein mitä tahansa, suostuisin. Tai vähintään nyökyttelisin voimakkaasti. Olen keksinyt itselleni niin paljon kaikkea (älytöntäkin) puuhaa, että kaverini kysyessä kiinnostustani kyykkyhaasteeseen, minun olisi pitänyt tehdä joku ninjatyylinen katoaminen lumihankeen. Sen sijaan silmääkään räpäyttämättä innostus hiipi ääneen ja vastasin tomerasti, että tietenkin olen kiinnostunut, pistä linkkiä vaan tulemaan.

Tämä on tietysti vain todiste siitä, että ihmismieli on valtavan voimakas. Minähän olin viime vuonna hieman alakuloinen, mutta vuodenvaihteessa kyllästyin ja päätin, että tänä vuonna on eri ääni kellossa. Sellainen iloinen ja helisevä ääni. Kyllähän minä tiedän, että aika on jatkuvaa eikä vuodenvaihde oikeasti muuta mitään, mutta osasin kuitenkin asentaa mieleni uudelle taajuudelle ja tässä sitä ollaan, hymyilyttää niin että poskia kihelmöi.

Vuotta ei ole kulunut kuin pari hassua viikkoa, mutta olen ehtinyt jo ratsastamaan, rentoutuskelluntaan, useammalle hölkkälenkille, ruoanlaittopuuhiin ja ystävien seuraan. Kun tähän yhdistää usein aamusta iltaan jatkuvat duunit, niin juuri nyt tuntuu aika hyvältä vain istua sohvalla trikoissa ja villapaidassa. Melkoinen tehostartti, mutta kuten otsikkoon lainasin Neil Youngia, ”it’s better to burn out than to fade away”. Aktiivisuudesta minä pidän, näin on hyvä.

Tulisitko meidän kanssa issikkavaellukselle? Kyllä!

Reilu viikko sitten osallistuin Mintzun tallilla järjestettyyn issikkavaellukseen. Hyvinkäältä tallille on alle puolen tunnin matka, joten sijainti oli juuri sopiva, vaikka varmasti Hyvinkäälläkin järjestetään vastaavia. Oli hauskaa, mutta muistaisinkohan nyt tämän kokemuksen myötä, ettei ratsastus ehkä ole minua varten..? Loppujen lopuksi nimittäin tuntuu aika kuvottavalta olla tilanteessa, johon itsellä ei ole mitään hallintaa. Toisaalta, pitäisi varmaan opetella ratsastamaan, eikä aina vain hypätä tuntemattomaan auttavilla ohjeilla.

Olimme ihastuttavan Sebun kanssa täydellinen pari: mustat vaatteet, valkoinen tukka – valkoiset vaatteet, musta tukka. Kuvat: Noora Lindholm

Meidän on kokeiltava sitä kelluntatankkia! Kyllä!

Kellunta taas oli aavistuksen absurdi kokeilu. Ostimme ystäväni kanssa lahjakortin paikkaan, jossa molemmat pääsivät tunniksi suolavesitankkiin rentoutumaan. Aluksi homma tuntui hieman epämiellyttävällä, mutta pian rentouduin niin, että nukahdin veteen (jälleen yksi todiste elämäni komediallisista piirteistä). Se on kuulemma ihan normaalia, mutta tiedättekö uniset säpsähdykset? Keksitte varmaan mitä niistä seuraa suolavesitankissa – vesi oli ajoittain aika lähellä silmiä. Hahhah, että sellaiset maanantainokoset tällä kertaa.

Meillä on muuten edelleen yksi kerta kelluntaan ja möisimme sen mielellään eteenpäin. 30 euroa, hihkaise jos kiinnostaa!

Sähän alat mun hölkkäkaverikseni! Kyllä!

Mitäpä muuta sitä voisi elvyttää tammikuussa kuin hiipuneen hölkkäharrastuksen? Olin kaverini kanssa lounaalla, kun joidenkin keskustelujen seurauksena hän totesi, että minähän alan hänen hölkkäkaverikseen. Ei tarvitse varmaan erikseen kertoa, mitä vastasin – ja kuinka innostuneella äänellä. Se oli hyvä ja järkevä kyllä. Pelkästään suunnitelma teki minut onnelliseksi, enkä voi tarpeeksi hehkuttaa hölkän jälkeistä tunnetta. Puhdasta euforiaa! En tajunnut aiemmin, kuinka paljon kaipasinkaan hölkkäämistä, joten onneksi Hanna vedit minut takaisin hommaan. Kiitos!

Kyllä, kyllä, kyllä!

Edellä mainittujen juttujen lisäksi teen siis kyykkyjä, kirjoitan päiväkirjaa, luen dekkaria, teen ruokaa kerralla viikoksi, kuuntelen musiikkia ja voisin ahmia Twin Peaksia jaksokaupalla. Ja arvatkaa mitä, rakastan jokaista hetkeä!

Jos olet vanhan Twin Peaksin ystävä, eikä tämä uusi oikein lähde, niin anna sille vielä mahdollisuus. Minäkin olin aluksi ihan pihalla ja hieman pettynyt, mutta nyt kun sarja lähenee loppuaan, olen jakso jaksolta enemmän innoissani. Hävettää tunnustaa, mutta minulla saattoi nousta kyyneleet silmiin, kun Dale Cooper sanoi: ”Minä olen FBI.” Voi taivas, että olen höpsö.

Helmet-musiikkihaasteen kanssa taas päätin tehdä niin, että kuuntelen levyn aina kävelylenkillä. Ensimmäinen viikko meinasi mennä pieleen, mutta niin vain lähdin sunnuntai-iltana ihan liian myöhään kävelylle ja korvissa soi konseptilevy. Älkää siis kummastelko sunnuntai-iltaisin Hyvinkäällä kävelevää mustiinpukeutunutta tyyppiä, minä se vain olen suorittamassa musahaastetta.

Tämä hullunkurinen tammikuu jatkuu ensi viikonloppuna Matkamessuilla, kun olen mukana Hyvinkään osastolla, ja loppukuusta ehkä Italiassa. Katsotaan, mihin kaikkeen tämä uusi ja entistäkin iloisempi asenne minut johdattaa. Paljon iloa ja suukkoja kaikkien tammikuuhun!

Psst. Viimeksi kun julkaisin Izo FitzRoyn biisin, sain kaveriltani vastalahjaksi tämän. Aika sopiva juuri tähän hetkeen! I’m living my life like it’s golden. Pus!

Mainokset

Viikonlopun huumaa

Tulin pikaisesti toivottamaan hyvää viikonloppua ja kertomaan, etten ole eksynyt ja kadonnut uuden vuoden pyörteisiin, vaan käynnissä on aika, hmmm, riemastuttavalla tavalla aktiivinen ajanjakso.

Muistaako kukaan Tulenkantajat-bändiä? Räppiä Rovaniemeltä 2000-luvun alkupuolelta. Edelleen täydellistä! Noh, tänään riensin duunista kotiin ja pukeuduin pikaisesti pakkashölkkää varten. Päässä alkoi soimaan Viikonlopun huumaa ja nauratti tilanteen hullunkurisuus. Katsokaas, villejä ovat nämä perjantai-illat nykyään. Kauniin koltun sijaan puen päälleni teknisen kerraston ja vähän villaa sekä collegea. Reippailun ja lämpimän suihkun jälkeen voisin kaatua suorilta jaloilta sänkyyn, jotta aamulla herään kukonlaulun aikaan taas uusiin seikkailuihin. Olo on tietysti kuin supernaisella, mutta onhan tässä silti tiettyä komiikkaa. Viikonlopun huumaa tosiaan.

Biisi antoi täydellisen rytmin hölkälle ja taidankin siirtää sen Jogging-soittolistalle. Tuli myös mieleen, että tällaisena paluukeikkojen aikana olisi huikeaa, jos vielä joskus pääsisi Tulenkantajien kemuihin. Se ei taida olla mahdollista, mutta aina voi toivoa.

Lupaan kertoa kuulumisia enemmän heti, kun tämä ryntäily edes päiväksi hellittää. Sen verran tosin voin jo spoilata, että mitä ihmeellisempiä puuhia riittää ja iltaisin hymyilyttää. Ihanaa viikonloppua kaikille, vietitte sen sitten miten ikinä – löhöillen tai juhlien. Suukkoja kamut!

Musiikkivuosi 2017

Jos jokin tässä vuodessa on ollut erityisen hyvää, niin musiikki. Ei sillä, että se olisi ikinä huonoa (vaikka luin kyllä jostain tarinan tyypistä, joka lopetti potentiaalisen kumppanin tapailun, koska tämä halusi kuunnella Popedaa – pakko myöntää, hieman samaistuin), mutta muistan kyllä sellaisenkin ajan kun menetin musiikin hetkeksi. En oikein kuunnellut mitään ja sekin vähä mitä kuuntelin, ei herättänyt mitään tunteita. Onneksi aika moni asia on muuttunut tuosta ajanjaksosta ja olen ollut tämän(kin) vuoden aikana äärettömän innoissani musiikista.

Niin paljon kuin haaveilenkin levysoittimesta ja täydellisestä vinyylikokoelmasta, niin olen Spotifyn ystävä. Pidän siitä, että palvelu tuntee minut ja voi jopa antaa pieniä raportteja kuuntelustani. Muistilappuja – niin tykkään ajatella.

Tässä on koonti vuodestani:

Olen hieman yllättynyt noista kärkikappaleista, etenkin ensimmäisestä. Kyseessä on Trainspottingin jatko-osan käynnistävä biisi, joka on kyllä todella hyvä, mutta että kuunnelluin. Hmmm. Se päätyi Jogging-soittolistalle, joka toimii minulla liikkumisen taustamusiikkina. Sellainen juttu vain, että enhän minä ole tänä vuonna juuri liikkunut. Hmmm.

Carmensitaa kuuntelin vappuna ja Higgs Boson Blues on soinut pitkin vuotta. Kesäöinä, syysiltoina ja talviaamuina. Se on siinä mielessä poikkeuksellinen biisi, että olen kuunnellut sen kymmeniä kertoja ja edelleen menen siitä kananlihalle. ”Who cares, who cares what the future brings?” Aah, amen!

Litku Klemetistä ehkä hieman odottamatta tuli tämän vuoden soundtrack. Jostain syystä samaistun kappaleisiin tosi vahvasti. Jääkuningatar, Kimaltava mekko ja Äiti kyllä sä tiedät ovat kaikki kuin pieniä tarinoita elämästäni. Tämän noston kautta haluankin lähettää terveiset rakkaalle äidilleni. Hän kyllä tietää mitä tarkoitan!

Pedestrian at Best on taas muodostunut hassuksi voimalauluksi, joka samaan aikaan huvittaa ja tukevoittaa. Jos olen tarvinnut päivääni kovuutta ja ylimielisyyttä (miksiköhän ihmeessä olen tarvinnut, en kykene muistamaan), olen kuunnellut tätä.

Kärkiartistien joukossa on Jukka Nousiainen, jolta haluan nostaa esiin tämän herkkupalan. Jälleen teksti, joka kolahtaa.

Täällä aina joku kysyy, aina joku hosuu ja häärää
Ei oo missää mitää järkee, ei järjettömyydellä määrää

Aika monta kertaa vuoden aikana olen huokaissut syvään ja miettinyt tuon lainin osuvuutta.

Vuoden aikana on ollut muutamia keikkoja, joiden missaaminen harmittaa. Future Islands (en saanut lippuja), Avain (sama juttu) ja Ryan Adams (murjotin Flow-festivaalille kuin pahainen teini). Näiden menetysten takia haluaisin tähän väliin jättää pienen toiveen ystävilleni. Voisimmeko uudenvuodenyönä tanssia Future Islandsin Spirit-biisiä? Lupaan, ettei uudestaan ja uudestaan, mutta jos edes kerran? Sanoissa on voimaa, taikaa ja toivoa – juuri sitä, mitä jokainen sinä iltana etsii kun kello lyö kaksitoista.

Epäonnisten keikkojen vastapainoksi olin onneksi myös aika monessa mukana. Muiden muassa Mark Laneganin torstaimessussa, Ultra Bran areenakeikalla (ja toki Ilosaarirockissa) ja nyt viimeisimpänä Aksimin kemuissa.

Vielä kerran terkkuja Aksimille, joka järjesti Tavastialla joulun alla huippuhauskat bileet. Kiitos kun sain olla mukana! Illan aikana juhlittiin uutta levyä ja menneitä tuotantoja. Monipuolisen ja energisen illan jälkeen en keksi lämpimämpää ja maanläheisempää isäntää juhlille. En oikein tuntenut biisejä, mutta olin silti eturivissä täysillä mukana koko keikan ajan. Se jos mikä on merkki onnistuneesta illasta, hyvästä musiikista ja parhaasta tunnelmasta.

Lopuksi vielä kiitokset vuoden DJ:lle. Spotify ei suinkaan ole ainoa paikka, josta kuuntelen musiikkia, sillä myös Radio Helsinki on kovassa kulutuksessa. Tänä vuonna minut on hurmannut Fedja Kamari, Veikko Grönroos ja DJ Bunuel. Kaikki biisivalinnat uppoavat ja jokainen lähetys tekee onnelliseksi. Ihanaa, että vielä näin suoratoiston, helppouden ja nopeuden aikana on olemassa radiolähetyksiä, joita odotan. Jos haluatte tulla soittamaan levyjä vaikkapa perinteisiin ystävänpäiväjuhliini, niin olette lämpimästi tervetulleita!

Jotain varmasti unohtui, mutta jatkan mielelläni musiikkivuoden ruodintaa kahvikupillisen äärellä. Tähän aiheeseen olen aina käytettävissä. Pus, pus, pus ja kauniita säveliä kaikille!

Salamalähtö syysiltaan

Tulin vain pikaisesti huikkaamaan, että toistaiseksi maailmassa on vain yksi mies, joka saa minut tekemään salamalähdön sohvalta junaan ja hyhmäiseen Helsinkiin. Mark Lanegan.

Torstai-iltana olin asettunut mukavaan asentoon sohvalle ja tietoisesti unohtanut Facebookin muistutukset Mark Laneganin keikasta. Rupattelin ystäväni kanssa puhelimessa – hän oli Montenegrossa, emmekä olleet jutelleet kuukausiin. Mainitsin ohimennen, että voisin vielä lähteä Helsinkiin eräälle keikalle, mutta tuskinpa jaksaisin. Hän kannusti lähtemään (tuntee minut liian hyvin), mutta kiemurtelin vastaan. Oli niin pimeää ja viileää.

Puhelun päätyttyä sain toiselta kaverilta viestin, että törmätäänkö keikalla. ”Nyt taisi tulla viesti kohtalolta, nähdään vaan.” Heitin takin niskaan ja juoksin junaan. Puhelimesta oli akku vähissä, mutta sain jotenkin säädettyä itselleni keikkalipun Facebook-tapahtuman kautta. Treffasin tuntemattoman lipunmyyjän Tavastian edessä ja baaritiskin jonot johdattivat väljemmille vesille yläkertaan. Juuri kun olin saanut käteeni kylmän oluen, Mark Lanegan aloitti ja jo ensimmäisten laulunsanojen myötä kyyneleet nousivat silmiin.

Tuo oli se hetki, jonka takia olen hulluna musiikkiin. Jos jokin asia voi saada tuollaiset tunteet pintaan ilman ennakkovaroitusta, kannattaa aiheeseen tutustua enemmänkin.

Olin koko keikan kuin transsissa. En ottanut yhtäkään kuvaa ja vaikka Tavastialla oli hikisen kuuma, olin koko ajan kananlihalla. Keikan loppupuolella juoksin junaan ja lähetin kaverilleni viestin ”oli hieman klassikko tää meidän näkeminen”. Olin niin Mark Laneganin lumoissa, etten törmännyt kaveriini, mutta olin hurjan kiitollinen että hän sai minut sohvalta kyynelehtimään Tavastian yläkertaan.

Jos ette ole tutustuneet miehen tuotantoon aiemmin, mutta uskallatte rakastua, tsekatkaa tämä:

Olen joskus miettinyt, mikä kappale sopisi parhaiten taustamusiikiksi, kun kävelee talvella halki yöllisen Hyvinkään. En ole keksinyt vielä osuvampaa:

Alun salamalähdöllä viittaan muuten siihen, että olen tehnyt saman kerran ennenkin. Olin voittanut liput Laneganin keikalle ja yleisesti huhuillut tapahtumaan seuraa. Kenestäkään ei ollut kuulunut, joten päätin jättää illan väliin. Olin juuri nukahtanut sohvalle, kun kaverini soitti, että ehkäpä hän voisi lähteä mukaan. Eipä siinä muuta kuin unihiekat silmistä, takki niskaan ja junaan. Se oli yksi niistä illoista, kun aloin yhä vahvemmin uskoa kohtaloon.

Mainosmusiikkia

Koska tämä blogi on oma leikkikenttäni, voin puuhailla täällä mitä haluan. Mikään ei ole pakollista ja määrittelemäni suuntaviivat voi helposti rikkoa tai ainakin niitä voi huoletta koetella. Siispä vauhdikas sukellus musiikin pariin (vaikka tämä toki on jo tuttuakin tutumpi aihe).

Aina aika ajoin mietin mainoksia. Tarkemmin sitä, kannattavatko tv-mainokset. Takaisiko televisionäkyvyys jonkun tuotteen tai palvelun myyntiä? Saisiko tuhansille euroille oikeasti vastinetta, kun katsooko kukaan enää mainoksia? Minä nimittäin en katso, paitsi joskus vahingossa. Viimeisin kiinnostuksen herättänyt pätkä oli se Suomen kesästä kertova ja luulin pitkään sen mainostavan jotain sääpalvelua. Kysehän kuitenkin oli Lidlin rainasta ja täytyy myöntää, että se oli ihan oivaltava.

Mainosmusiikista sen sijaan olen edes jollain tasolla perillä. En esimerkiksi voi ymmärtää miten The Cure antoi Lullabyn wc-paperimainokseen. Siis oikeasti, WC-PAPERIA, c’mon! Tai Paranoid automainoksessa – olin kuolla nauruun. Siinä vaiheessa kun Nina Simonen Sinnerman soi myöskin automainoksessa, ei jotenkin enää naurattanut. (Itse käytin kappaletta joskus siihen, kun halusin saada sanoilleni erityistä painoarvoa.) Tiedän suhtautuvani musiikkiin usein aika vakavasti, mutten voi mitään ajatukselle, että mainokset jollain tapaa halventavat musiikkia.

Monet suosikkini ovatkin menneet pilalle niiden päädyttyä mainoksiin (toisaalta: minulla on selvästi jonkinlainen käsitystä hyvästä tai ainakin myyvästä musiikista). Garnier on vienyt jo kaksi.

Saatteko mainokset mieleenne pelkän musiikin perusteella?

Omassa sarjassaan ovat kuitenkin farkkumainokset. Jossain vaiheessa merkittävin breikkaus tapahtui, kun pääsi farkkumainokseen. Eivätkös Levi’s-merkin mainokset ole lähes museokamaa? Niiden taustamusiikkia minäkin katson hieman ylöspäin.

Pepe Deluxén kappale on mielettömän hyvä sellaisenaan ja ansaitsee kyllä kaiken mainosnäkyvyyden tuoman glorian. Kappale itse asiassa soi taukoamatta eräissä läksiäisissäni, joten sillä on myös aika paljon tunnearvoa.

Kuten tiedätte, voisin pulista musiikista loputtomiin ja kuvittelen olevani asian suhteen aika jyvällä. Vain yksi euroviisukokemus palautti minut kerran maanpinnalle. Olin varma, että tämä voittaa ja tanssin täysillä mukana, mutta kappale taisi jäädä kilpailun viimeiseksi. Onneksi en ollut ehtinyt perustaa omaa levy-yhtiötä. Huhhuhhuh.

Kertokaa te musiikin takia mieleenpainuneita mainoksia! Mikä on paras? Mikä kauhein?

Viimeinen syysilta

Minulla on vahva tunne siitä, että käsillä on viimeinen syysilta. Tai ainakin yksi viimeisistä. Säätiedotukset huutavat lunta ja jossain mielen perukoilla nakuttaa ajatus talvirenkaista. Siinäkö se tosiaan oli? Paniikki meinaa nousta kurkkuun, kun en ole ollenkaan varma, ehdinkö tehdä tästä vuodesta vielä hyvän – täyttää kaikki toiveet ja odotukset. Vai onko uudenvuodenaatto täällä yhtä nopeasti kuin marraskuu ja minä kirjoitan uutta listaa tulevalle vuodelle? Joskus nuorempana en tajunnut yhtään, kun vanhemmat ihmiset puhuivat siitä kuinka aika rientää. Nytpä tiedän, sillä minusta on tullut se vanhempi ihminen.

Ei huolta. Koska en voi taistella aikaa vastaan (opin jo aikoja sitten, että vuorokauden 24 tuntia eivät ole venytettävissä), lopetan stressaamisen tähän paikkaan. Tulkoon mitä tulee, se voi olla hyvää, vaikkei se olisikaan suunniteltua tai toivottua. Tuohon on tällaisen vanhemman ihmisen vain uskottava.

Syksyn vauhti harmittaa eniten siksi, etten ehtinyt käyttää nahkatakkia ollenkaan niin paljon kuin olisin toivonut (turhamaisuudella on hyvä peittää todelliset harmitukset). Se taisi olla päällä noin viisi kertaa, kunnes luovutin talvitakille. Jo lokakuun alussa otin lämpimimmän takin esiin eräitä ulkotöitä varten ja siitä asti se on ollut helppo napata kiireessä niskaan. On ollut ihanan lämmin ja hyvä, mutta asia saattaa harmittaa sitten tammikuun pakkasissa.

Viime viikolla käytin onneksi yhden illan fiilistellen lokakuun pimeyttä ja viileyttä. Heitin syystakin niskaan ja lähdin ulos hytisemään. Oli hämärää ja pilvet liikkuivat nopeasti – yhtä nopeasti kuin tämä vuosi. Korvanapeissa soi uudestaan ja uudestaan Charlotte Gainsbourg. Ajattelin itsekseni, että olisi ihanaa jos Hyvinkäällä olisi koko kaupungin kattavat kaiuttimet ja koko syksyn soisi tämä:

Voi kuinka kaunis musiikki voikaan tehdä onnelliseksi! Viimeistään nyt katosi huoli tästä vimmatusta ajankulusta. Kaikki järjestyy ja kaiken ehtii – ei kai tärkeät tapahtumat ja teot vuotta katso?

Sunnuntain sävelet

Niinhän siinä kävi, että heti kun ”viimeinen” top vitonen tuli julkaistua, sain loistavan uuden kirjoitustoiveen. Syksyisen villasukkasunnuntai-illan soundtrack! Arvaatte varmaan kuinka innostuin! Mitä musiikkiin tulee, jaan mielelläni ajatuksiani – oikeastaan silloinkin kun niitä ei pyydetä.

No nyt kun kerrankin pyydettiin, niin täältä pesee. Pitäisi listata viisi kappaletta, mutta lavennan tehtävänantoa hieman: kerron suurpiirteisemmin sunnuntain äänistä. Jos nimittäin tunnette minut hyvin, tiedätte, että ajaudun usein sunnuntai-iltaisin hieman syviin vesiin. Kaikki maailman murheet tuntuvat olevan juuri minun sydämelläni ja viikonlopun riemut ovat vain kaukaisia muistoja. Toivo tulevasta viikosta on piiloutunut paksun verhon taakse ja tunnen olevani ansassa. Siksi sunnuntai-illan musiikilla on ihan valtava merkitys, sen on pakko lohduttaa.

1. Amerikkalaiset radiokanavat

Tavallisesti kuuntelen Radio Helsinkiä, mutta jos haluan löytää uutta musiikkia tai nauttia muuten vain tuntemattomasta, kuuntelen netistä jenkkiläisiä radiokanavia. Suosikkini on KCRW ja pidän kovasti myös uusimmasta löydöstäni KEXP:stä. Jostain syystä englanninkieliset välispiikit tuovat levollista mieltä siinä missä hyvät biisitkin.

2. Portishead

Jäin kerran eräiden juhlien jälkeen ystävälleni yöksi. Kun satunnainen juhlaporukka heräili, talon isäntä huokaisi, että nyt tarvitaan Portisheadia. Kyllä siinä tarvittiin pari pitsaakin, mutta Portishead oli juuri oikea musiikkivalinta siihen aamuun. Tuntui, että oli erityislupa loikoilla vielä hetken. Muistakaa valita kappaleet kuitenkin oikein, sillä pahimmillaan kyseinen bändi on uhkaava, maaninen ja ahdistava – se ei sovi sunnuntai-iltaan.

3. Kurt Vile 

Rakastan tätä! Niin paljon, että sydän on vähän sykkyrässä ja lyö unenomaista, lempeää tahtia. Ykköshitti Pretty Pimpin on täydellinen, mutta entä kun koko muukin tuotanto on? Voisin kuunnella herraa loputtomiin, enkä vähiten sunnuntai-iltaisin.

4. J. J. Cale

Olen ennenkin sanonut, että After Midnight ja kuppi kofeiinitonta kahvia rauhoittaa illan kuin illan. Sunnuntaina toimivuus on aivan omaa luokkaansa ja levylautaselle kannattaa valita muutakin Calen tuotantoa.

5. Carpool Karaoke

Jos sitten sunnuntai-iltana juuri ennen nukkumaanmenoa sydäntä vielä puristaa ja pala tuntuu kurkussa, katson pari klippiä Carpool Karaokea. Se saa minut takuuvarmasti hymyilemään ja nukahdan onnellisena.

Tuhat kiitosta toiveesta Anna! Tämä oli helppo ja ennen kaikkea rakas kirjoitusaihe.

Seuraavan kerran kirjoitan taas jotain muuta kuin listoja, joku roti kai näissäkin. Nyt takana on jälleen sen verran hullunkurinen viikko, että tarvitsin tekstille selkeää rakennetta. Ai mitä tässä tapauksessa tarkoittaa hullunkurinen? No muun muassa sitä, että yhtenä iltana olin sauvakävelyllä, toisena katsomassa ruotsinkielistä teatteria (ei pureuduta nyt tuon yksityiskohdan erityiseen hullunkurisuuteen), kolmantena teekutsuilla, neljäntenä imurin varressa ja viidentenä glitterit kasvoilla yöjunassa lukemassa kirjaa. Tänään ajoin aamulla hyväntuulisena töihin ja lauloin täyttä kurkkua ratin takana (muistutan oikeastaan aina ajaessani hyvin paljon Carpool Karaokea, vain sillä poikkeuksella että olen yksin).

Muistakaa antaa itsellenne sunnuntaisin armoa ja hellikää mieltänne vain kauniilla musiikilla. Pus, pus, pus!