Sunnuntain sävelet

Niinhän siinä kävi, että heti kun ”viimeinen” top vitonen tuli julkaistua, sain loistavan uuden kirjoitustoiveen. Syksyisen villasukkasunnuntai-illan soundtrack! Arvaatte varmaan kuinka innostuin! Mitä musiikkiin tulee, jaan mielelläni ajatuksiani – oikeastaan silloinkin kun niitä ei pyydetä.

No nyt kun kerrankin pyydettiin, niin täältä pesee. Pitäisi listata viisi kappaletta, mutta lavennan tehtävänantoa hieman: kerron suurpiirteisemmin sunnuntain äänistä. Jos nimittäin tunnette minut hyvin, tiedätte, että ajaudun usein sunnuntai-iltaisin hieman syviin vesiin. Kaikki maailman murheet tuntuvat olevan juuri minun sydämelläni ja viikonlopun riemut ovat vain kaukaisia muistoja. Toivo tulevasta viikosta on piiloutunut paksun verhon taakse ja tunnen olevani ansassa. Siksi sunnuntai-illan musiikilla on ihan valtava merkitys, sen on pakko lohduttaa.

1. Amerikkalaiset radiokanavat

Tavallisesti kuuntelen Radio Helsinkiä, mutta jos haluan löytää uutta musiikkia tai nauttia muuten vain tuntemattomasta, kuuntelen netistä jenkkiläisiä radiokanavia. Suosikkini on KCRW ja pidän kovasti myös uusimmasta löydöstäni KEXP:stä. Jostain syystä englanninkieliset välispiikit tuovat levollista mieltä siinä missä hyvät biisitkin.

2. Portishead

Jäin kerran eräiden juhlien jälkeen ystävälleni yöksi. Kun satunnainen juhlaporukka heräili, talon isäntä huokaisi, että nyt tarvitaan Portisheadia. Kyllä siinä tarvittiin pari pitsaakin, mutta Portishead oli juuri oikea musiikkivalinta siihen aamuun. Tuntui, että oli erityislupa loikoilla vielä hetken. Muistakaa valita kappaleet kuitenkin oikein, sillä pahimmillaan kyseinen bändi on uhkaava, maaninen ja ahdistava – se ei sovi sunnuntai-iltaan.

3. Kurt Vile 

Rakastan tätä! Niin paljon, että sydän on vähän sykkyrässä ja lyö unenomaista, lempeää tahtia. Ykköshitti Pretty Pimpin on täydellinen, mutta entä kun koko muukin tuotanto on? Voisin kuunnella herraa loputtomiin, enkä vähiten sunnuntai-iltaisin.

4. J. J. Cale

Olen ennenkin sanonut, että After Midnight ja kuppi kofeiinitonta kahvia rauhoittaa illan kuin illan. Sunnuntaina toimivuus on aivan omaa luokkaansa ja levylautaselle kannattaa valita muutakin Calen tuotantoa.

5. Carpool Karaoke

Jos sitten sunnuntai-iltana juuri ennen nukkumaanmenoa sydäntä vielä puristaa ja pala tuntuu kurkussa, katson pari klippiä Carpool Karaokea. Se saa minut takuuvarmasti hymyilemään ja nukahdan onnellisena.

Tuhat kiitosta toiveesta Anna! Tämä oli helppo ja ennen kaikkea rakas kirjoitusaihe.

Seuraavan kerran kirjoitan taas jotain muuta kuin listoja, joku roti kai näissäkin. Nyt takana on jälleen sen verran hullunkurinen viikko, että tarvitsin tekstille selkeää rakennetta. Ai mitä tässä tapauksessa tarkoittaa hullunkurinen? No muun muassa sitä, että yhtenä iltana olin sauvakävelyllä, toisena katsomassa ruotsinkielistä teatteria (ei pureuduta nyt tuon yksityiskohdan erityiseen hullunkurisuuteen), kolmantena teekutsuilla, neljäntenä imurin varressa ja viidentenä glitterit kasvoilla yöjunassa lukemassa kirjaa. Tänään ajoin aamulla hyväntuulisena töihin ja lauloin täyttä kurkkua ratin takana (muistutan oikeastaan aina ajaessani hyvin paljon Carpool Karaokea, vain sillä poikkeuksella että olen yksin).

Muistakaa antaa itsellenne sunnuntaisin armoa ja hellikää mieltänne vain kauniilla musiikilla. Pus, pus, pus!

Mainokset

Ota hitaammin!

Aijaijai! En tiedä kuvittelenko nyt vain, mutta ihan kuin Hyvinkää olisi herännyt Prinsessa Ruususen tapaan sadan vuoden unesta. Meillä on nykyään vaikka mitä hauskaa;  viimeisimpänä Spittin’ Fiyah Soundin 10-vuotiskemut, jotka kruunasi Asa.

Juuri tuollaista olin kaivannut Joensuun ja Kerubin jälkeen, mutten arvannut, että tanssia ja iloa täynnä oleva ilta toteutuisi Hyvinkäällä. Perfect!

Jos joskus tulee tilaisuus pakkautua paikkaan, joka huokuu muistoja viidentoista vuoden takaa, tartu siihen. Jos illan musiikista vastaa Asa, älä todellakaan mieti kahta kertaa. Ilta oli oikea nostalgiatrippi, sillä myös ihmiset olivat samoja kuin vuosia sitten. Harteilla oli vähän enemmän painolastia kuin silloin, mutta samaan aikaan tanssiaskel oli varmempi ja pää enemmän pystyssä kuin aikoinaan.

En kuunnellut Asaa ennen illan keikkaa ja riemu olikin suuri, kun mieleen palautuivat kaikki vanhat herkkupalat. Kyllä on ihminen lahjakas, jos sanat ovat vielä kahdentoista vuodenkin jälkeen lähes kivuliaan ajankohtaisia.

Samana iltana jätin jäähyväiset parhaalle ystävälleni. Olen vetkutellut tilannetta loputtomiin – virallisten läksiäisten jälkeen olen keksinyt tikusta asiaa loputtomiin, jottei tarvitsisi ihan vielä halata viimeistä kertaa. Nyt se kuitenkin tapahtui: lyhyt, mutta sitäkin voimakkaampi rutistus kaatosateessa. Hyvää matkaa P, täällä me muut ollaan ja odotellaan sitä, kun seuraavan kerran halataan jälleennäkemisen riemusta.

Pyöräretkellä

Nyt kun sade ropisee kattoon on hyvä muistella yhtä kaunista syysiltaa, jolloin tein pienen pyöräretken – tour de Hyvinkään, joku voisi sanoa. Sattui olemaan tunti luppoaikaa, ihanan kirpeä syysilma ja riittävästi auringonsäteitä (juuri niin kauniita kuin syyskuussa vain voi olla). Laitoin lämpimästi päälle, musiikkia korviin ja hyppäsin pyörän selkään.

Vanha pyöräni on oikea pommi, mutta palvellut kerran jopa 80 kilometrin pienen vaelluksen, joten sillä on tunnearvoa. Kolme vaihdetta riittää Hyvinkäällä kaikkeen, joten en tarvitse mitään uudempaa ja parempaa.

Suuntasin Vehkojalle ja sieltä Hyvinkään vanhimpaan osaan: Hyvinkäänkylään. Ajoin ohi peltojen, sekalaisten muistojen ja satunnaisten lenkkeilijöiden. Ylemmät voimat ohjasivat musiikkia niin, että ylämäissä tsemppasi muun muassa David Bowien Starman ja kun pääsi laskettelemaan alamäkeen, korvissa soi Beastie Boysin Sabotage.

Kurvailin maaseutuoppilaitoksen pihan läpi nähdäkseni lehmiä ja vanhan kolmostien varressa pysähdyin kuvaamaan ilta-aurinkoa ja Vantaanjokea. Kun voimat alkoivat jossain Koneen tienoilla hiipua, Massive Attackin Unfinished Sympathy antoi uutta toivoa ja virtaa.

Ei Hyvinkää mikään San Francisco ole, mutta sijainti salpausselällä luo ihan mukavasti korkeuseroja. Olinkin loppuillan elämäni tunnossa suorituksestani ja niin täynnä hyvää oloa, ettei mitään järkeä.

Samoihin aikoihin luin Nälkä-nettijulkaisusta Graciaksen haastattelun. Hän sanoi, että haluaisi elää sellaista elämää, josta ei tarvitse ottaa lomaa. Totisesti! Antakaa vähän vielä kauniita syysiltoja, irtonaisia tunteja ja keho, joka jaksaa ärsyttävätkin mäet. Sellaisesta elämästä en kaipaa lomaa.

Syyskuu

Oli elokuun viimeisen päivän ilta, kun ajoin kaatosateessa kotiin Vihdistä. Kaiuttimessa soi The Velvet Undergroundin Venus in Furs, pyyhkijät hakkasivat tuulilasia kilpaa sateen kanssa ja minä yritin parhaani mukaan varoa vanhan maantien uria, jotka tulvivat vettä. Halusin kotiin kipeämmin kuin aikoihin. Olo oli epätodellinen ja huumaavan tunnelmallinen. Olin melkein varma, että kalenterissa on virhe – ehkäpä syksy oli jo pidemmällä kuin olin luullutkaan.

Seuraavana aamuna ystävältä oli tullut kukonlaulun aikaan viesti, jonka voi lähettää vain sellaiselle, kenet tuntee hyvin. Pidän ihmisistä, jotka ymmärtävät syksyn merkityksen. Samaan aikaan parasta ja kauneinta, mutta toisaalta surullista ja lopullista.

FullSizeRender-3

Viesti julkaistu ystävän luvalla, tietty.

Jos syyskuu ei petä ikinä, niin eipä petä Hyvinkääkään. Olin saanut ilmaisen lipun Red Carpetin festivaaliklubille ja viikon väsymyksestä huolimatta päätin lähteä katsomaan Graciaksen ja Palefacen. Olin puolenyön aikaan liikkeellä yksin, mutta ei mennyt edes viittä minuuttia kun Villatehtaalta löytyi joukko ystäviä. Kuten olen joskus ennenkin sanonut, Hyvinkäältä löytyy aina tuttuja. Nopea keikkailta muuttuikin ihanaksi illanvietoksi kavereiden kanssa ja on pakko myöntää, ettei seuraavaksi aamuksi varattu pyykkitupa ollutkaan maailman paras idea.

Kun festivaaliklubi tuli tsekattua perjantaina, oli lauantaina tietysti käytävä leffassa ja pienellä festivaalikadulla oluella ja hampurilaisella.

IMG_6736

Huonolaatuinen kuva – hyvälaatuinen seurue. Terkkuja ihanasta kaurismäkeläisestä Kinomasta.

Minulle järjestyi valtava kulhollinen popkornia ja paikka, johon olisi voinut nukahtaa turvallisesti rakkaiden lähelle. Koossa oli siis kaikki ainekset täydelliseen leffailtaan ja pysyin kuin pysyinkin hereillä koko Tom of Finlandin ajan.

FullSizeRender-2

Illalla piti vielä hoitaa hieman niitä pyykkivelvollisuuksia, mutta palasin myöhemmin ystävien seuraan. Juuri oikeaan aikaan, sillä sain napattua tämän hetken talteen. Tiedättekö, että kuva karjuu ”no filter, no filter, NO FILTER, just the sky over Hyvinkää”.

Tänään nukuinkin sitten luvattoman pitkään. Sanovat, ettei univelkoja voi oikeasti nukkua takaisin, mutta jostain vain löytyi tarve uinua iltapäivään asti. Päivä on arvatenkin ollut aika vetelä, mutta laitoin huulipunaa ja valtavat korvarenkaat, niin vetelyyskin on tuntunut jotenkin ryhdikkäältä. Olkoon sivuseikka, että päälle unohtui pyjamahousut.

Suukkoja ystävät, saattaa olla niin, että onnellisuus löytyy juuri tästä syyskuusta!

Syntymäpäiväjuhlat

Tervetuloa syntymäpäiväjuhliin! Turvasatamani 41 minuuttia Helsinkiin täytti eilen kaksi vuotta. Mikä ihastuttava pieni taapero! Näissä juhlissa ei leikitä aasinhäntää tai pidetä hassuja hattuja (ööh, ei ehkä muidenkaan 2-vuotiaiden kemuissa), mutta kuunnellaan hyvää musiikkia ja puhutaan onnellisuudesta. Laittakaahan alta soimaan kappale, jonka äänimaailma kiteyttää täydellisesti näiden juhlien tunnelman.

On kaksi vuotta siitä, kun epäilevin mielin julkaisin Siltakadun. En tiedä, onko siitä tultu kovinkaan pitkälle, mutta ainakin elettyä elämää on tallessa kahden vuoden ajalta. Hyvinkäällä vietetty aika ei ole lisääntynyt, mutta rakkauteni on vahvistunut. Tuntuu siltä kuin kaupunki olisi parin viime vuoden aikana muuttunut hieman eläväisemmäksi. On tapahtumia, musiikkia, iloisia ihmisiä ja jopa elokuvajuhlat! Eiköhän tästä kaupungista ammenneta taustamaisemaa ajatuksilleni vielä vuosiksi eteenpäin.

Entä minä sitten? En tiedä olenko muuttunut, kasvanut tai kehittynyt – ainakin olen vanhentunut – mutta totta vie olen tarttunut mitä ihmeellisimpiin asioihin ja toisaalta nauttinut arkisistakin jutuista täysillä. Olen antanut flow’n kuljettaa ja välillä törmännyt seinään, mutta aika usein löytänyt myös paratiisin. Olen tehnyt asioita, joita haluan ja taidan juuri nyt olla aika onnellinen.

Synttärikuvituksena harvinaista todistusaineistoa siitä, kuinka nämä kirjoitukset syntyvät. Etsi poikkeamat!

Koska blogin ikuisuusaihe on onnellisuus, haluan jakaa kanssanne muutaman arkisen onnellisuutta lisäävän asian. Kuvitelkaa tämän olevan syntymäpäivävieraille jaettava lahjakassi (mistä ihmeestä sellainenkin tapa tähän maailmaan on putkahtanut). Juuri nyt onnelliseksi tekevät:

Kahvi
En tiedä onnellisempaa hetkeä kuin sen, kun herään aamulla klo 5.45 tuoreen kahvin tuoksuun. Kahvinkeittimeni hajosi viime viikolla ja vielä samana iltana kiiruhdin ostamaan uutta samanlaista – en vain voisi luopua aamun ensimmäisestä kupillisesta. Olen antanut itsestäni todellisen kahvi-ihmisen kuvan, sillä työystäväni toivoi kirjoitusta kahvista. Erinomainen idea, mutta nyt on tunnustettava, etten ymmärrä hienoista kahveista mitään. Tunnuslauseeni on jo vuosia ollut: ”Where the coffee is cheap are the most intense conversations.” Uskon esimerkiksi huoltoasemilla ja kaurismäkeläisiltä tuntuvissa kuppiloissa vietettyihin kahvihetkiin – niihinkin, joissa kuppiin saa ne pari tuntia seisseet jämät. En osaisi olla hienoissa kahviloissa – olen yksinkertaisuuden ystävä.

Kuivashampoo
Jokaisen kiireisen päivän pelastus. Kyllä se kuulkaa lisää onnellisuutta aika tuntuvasti, kun voi kymmenessä sekunnissa suihkaista kuontalon kuntoon ja painella taas seuraaviin seikkailuihin.

Kaverit
Tiedän, että tämä ystävien ylistys alkaa mennä jo liiallisuuksiin, mutta mitä sitä peittelemään. Juuri nyt onnelliseksi tekee se, että minuun pidetään yhteyttä ja aikataulujeni mukaan yritetään järjestää asioita, vaikka kalenterini on näin elokuussa mahdoton. Taitavat olla tosiystäviä.

Keikat
Olen juuri nyt rakastunut musiikkiin enemmän kuin aikoihin. Viimeksi tiistaina maleksin iltakokouksen jälkeen Helsingin keskustaan Mara Ballsin ilmaiskeikalle. Istuin alas, otin juoman ja painoin silmät kiinni, kun yksi tämän hetken sykähdyttävimmistä bändeistä alkoi soittaa. Sen jälkeen olin koko illan hattaraisen onnellisessa tilassa. Kiitos!

Kantarellit
Kunhan saan tämän tekstin julkaistua, siirryn keittiöön paistamaan valtavaa kasaa kantarelleja. Jääkaappi on täynnä sesonkiruokaa ja vietän mielelläni illan viimeiset tunnit sitä valmistaen. Olen löytänyt ihmisen, joka poimii minulle valtavan laatikon sieniä kahdellakympillä ja minulle on lähetetty kantarelleja jopa Kemiöstä asti. Ei ihan lähiruokaa, mutta ilmeisellä rakkaudella toimitettua ruokaa. Mitä jos elämäni karma näkyykin syksyn sienisatona? Minulla taitaa olla kantarellikarma.

Siinä se! Mikä arkinen asia sinut tekee onnelliseksi (ei tarvitse alkaa k-kirjaimella)?

Kaksi vuotta! It’s all good. It’s all damn good!

Psst. Vuosi sitten perustin vuoden ikään selviytyneelle blogille oman Facebook-sivun. Tervetuloa tykkäämään ja seuraamaan!

Miksei kukaan kertonut?

Voi Flow minkä teit! Tai oikeastaan te, jotka olitte paikalla, mutta ette vinkanneet minulle, että olisi ehkä sittenkin kannattanut vaivautua Suvilahteen. Olen viikonlopun jälkeen ahminut lähes jokaisen festareista kertovan raportin ja miettinyt, miksen vain mennyt mukaan. Noh, aika yksinkertaisesta syystä: en pitänyt festareiden viime vuodesta. Oli ihan liikaa ihmisiä ja tajusin selkeämmin kuin koskaan olevani klubikeikkojen ystävä. Täysien keikkasalien ystävä kyllä, mutta ahdistavien ihmismassojen ystävä – ei toivoakaan. Siinä on vissi ero. Viime vuoden kurjin hetki oli New Orderin keikka sunnuntaina. Olin hölmösti kuvitellut vain lampsivani paikalle keikan alkuun mennessä. Ehei, sieltä olisi pitänyt varata paikka hyvissä ajoin. Oma vika, tiedän. Ja he soittivat Blue Mondayn (ja monta muuta), kun olin jo hiippaillut häntä koipien välissä kauemmaksi. Hitto sentään, Blue Monday, kappale, jonka takia pukisin paljettimekon Tavastian Lauantaidiscoon. Mikä vääryys! Siispä tänä vuonna murjotin Flow’lle (kuin kuka tahansa kolmekymppinen). Pitäkööt keijuvalonsa, tyylikkäät festarivieraansa, herkkuruokansa ja kokeelliset keikkansa.

Päätin mökkeillä. Tai oikeastaan se oli sattumaa, mutta niin tai näin, minä mökkeilin.

Muistan kuinka viime vuonna hyppäsin töiden jälkeen hiostavaan raitiovaunuun, joka kuljetti Kurviin. Ei ollut kiire, joten festareille harhailtiin Heinähatun ja Siltasen kautta. Ilta oli kaunis ja Iggy Pop täydellinen. Massive Attackin aikaan oli vaikea kulkea, mutta en lannistunut. Join kahvia keijuvalojen alla.

Tänä vuonna samaan aikaan:

Pakkasin muutamia välttämättömyyksiä kestokassiin ja siirryin ulos odottamaan ystävää. Ajoimme mökille vähän pidempää reittiä ja periltä löysimme kaksi auringonpalvojaa. Siirryimme saunan terassille, aivan järven rantaan, ja unohduimme siihen pitkälle yöhön. Uimme läheiselle kalliolle. Ystävä auttoi liukkaimmilla kohdilla, jotta pääsin nousemaan kuivalle kivelle.  Tähyilimme tähtiä. Laitoimme kasvonaamiot ja saunoimme myöhään yöhön. Viimeisten pulahdusten aikaan oli jo pilkkopimeää. Söimme, joimme hyvää punaviintä ja nukahdimme.

Aamulla muut olivat jo heränneet kun venyttelin itseni ulos makuupussista. Tarkoitus oli lähteä kotiin jo lauantaina, mutta ystävät houkuttelivat jäämään vielä yhdeksi yöksi. ”Avataanko kuohuviini?” Avataan vaan. Pelasimme korttia ja vahdimme haukkana salamatutkaa. Koko iltamme oli ajoitettu myrskyn mukaan. Kala ajoissa savustumaan ja saunaan ennen seitsemää. Uimme viimeiset vedot siinä vaiheessa, kun taivas oli jo muuttunut mustaksi ja ukkonen jyrähteli pahaenteisesti. Illaksi hautauduimme isolle sohvalle katsomaan yleisurheilua ja täytyy myöntää, että opin aika paljon uutta. Illan viimeisellä vessareissulla tarvitsi taskulamppua, kun pimeys oli kietonut kaiken alleen.

En olisi voinut toivoa täydellisempää viikonloppua, mutta joku olisi tosiaan voinut vihjata, että Ryan Adams pitäisi nähdä. Miten voi olla, etten tajunnut sitä itse? Oli kuulemma aloittanut tällä (uusi suosikkini):

Miettikää sitä kylmien väreiden määrää?

What can I say?
I didn’t want it to change
But in my mind
It’s all so strange

Luulin, että Robert Smith tietää paljon rakkaudesta, mutta taitaa Ryan Adamskin olla oikeilla jäljillä. Huhhuh.

Psst. En pistä ollenkaan pahakseni, jos jatkossa minulle vain soitettaisiin ja sanottaisiin, että nyt tulet tänne keikalle / festareille / mihin tahansa VÄLITTÖMÄSTI.

OMG, Pixies!

Kesän järjettömin päähänpisto oli lähteä Hangosta Joensuuhun yhdeksi päiväksi. Meillä jokaisella on oma heikko kohtamme – jokin asia mikä pistää pään vähän pyörälle. Jos ei ole vielä tullut selkeästi ilmi, niin minun heikko kohtani on musiikki. Näemmä voin helposti matkustaa merkityksellisen bändin takia 1082 kilometriä. Ei tehnyt tiukkaakaan, mutta pakko myöntää, etten nyt ihan heti taittaisi matkaa uudelleen.

Sitten kun oli vielä vaarana, että ensimmäistä kertaa Suomessa soittanut Pixies olisi tehnyt niin sanotusti PJ Harveyt. Huh, pyörryttää ajatuskin.

Mutta mitä vielä, keikka oli täydellinen! Ainoastaan Kim Deal ja Holiday Song olisivat tehneet siitä jotain enemmän. Ihan kaikki eivät olleet keikasta yhtä haltioissaan kuin minä – aluksi lavan edustalla oli jopa verrattain vähän katsojia. Joku myös kaipasi tuntemattomalle bändille lavashow’ta, joka koukuttaisi satunnaiset ohikulkijat. ”Ööh, tuota, ihan hyvä oivallus, mutta tässä tapauksessa musiikin on riitettävä. Pixies tuskin järjestää lavalle tulennielentää tai tanssityttöjä.”

Pidän siitä, ettei Pixies turhia koreile. Jos pitäisi olla joku toinen, haluaisin olla Kim Deal. Kiltin ja tavallisen näköinen nainen, joka soitti yhdessä maailman parhaassa bändissä (makuasia, tiedän). Kun osaa jotain, ei tarvitse todistella itseään muuten. Toisaalta voisin olla myös Aija Puurtinen, mutta palataan siihen joskus toiste.

Ennen keikan alkua törmäsin toisen ikisuosikkini, Eläkeläisten, Onni Varikseen. Olen arka pyytämään yhteiskuvia ja epäilin aluksi myös erehdystä. Poro-tatuointi kädessä kuitenkin vahvisti tyypin ja rohkaistuin. Hauska muisto tuolta hullulta reissulta.

Joensuu kohteli minua ja ystäviäni hyvin. Vaikka taistelimme aikaa vastaan, ehdimme menomatkan päälle Kerubiin tanssimaan ja juttelemaan. Jaksoimme aamuun asti ja lyhyiden yöunien jälkeen olimme jo majapaikkamme lähistöllä ihastelemassa lampaita. Pixies räjäytti oman sisäisen pankkini, enkä kadu hetkeäkään vaivannäköä, jonka reissu vaati. Kerrankin näin! Sunnuntai-iltana vielä tanssimme Teatterissa ja maanantaiaamuna lähdimme kotimatkalle. Tehokas miniloma opetti, että asioihin todella kannattaa tarttua, vaikkei tarttuminen aina olisikaan helppoa. Opin myös sen, että rakastan tanssimista. Miten voikin olla, etten tähän ikään mennessä ole sitä ennen hoksannut? Kiitos Ilosaarirock ja ennen kaikkea kiitos Pixies!

Translation if someone from Pixies will check this out: Black Francis, I La La Love You!