Paska kaupunki

Olen teini-ikäisestä asti kuunnellut monien ihmisten tuskaista valitusta Hyvinkäästä. Pieni, kauhea, ankea, tylsä, hiljainen, väsynyt, ruma, ahdistava. Ja sama rimpsu uudelleen.

Rautatie, rautatie menee etelään.
Jos pelaat keskinkertaisuuden säännöillä et voi kuin hävitä,
ja jos häviät et muuta voi kuin häipyä täältä.

Vaikutteille alttiina minäkin joskus ajattelin, että pois on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Ei välttämättä sen takia, että olisin kokenut aitoa tarvetta päästä pois, vaan siksi, että ajatuskin kaupunkiin jäämisestä nolotti. Sanoa nyt jollekin asuneeni aina Hyvinkäällä. Kammottavaa.

Joopa joo. Sitten jostain nuorelle aikuiselle kehittyi omat aivot. Kyky muodostaa omia mielipiteitä. Myönsin itselleni, että täällä minun on lempeää olla, rakkaimmat lähelläni.

Olen kyllä monesti sen jälkeenkin vielä ajatellut, olisiko minun seesteisempää olla muualla. Tiedättehän, uusi ympäristö, uudet ihmiset ja uusi minä. Ongelma vain on se, että oma pää keikkuu aina tuossa kehon jatkona. Omia ajatuksiaan ei pääse pakoon, vaikka ympäristö antaisikin uusia virikkeitä.

Toki Hyvinkäällä asumista helpottaa työpaikkani Helsingissä. Pidän siitä, että voin osallistua pääkaupungin rientoihin, mutta aina lopulta saan palata sinne missä on helppoa hengittää. Sinne, mikä sydämen pohjassa asti tuntuu kodilta. Samoin ovat tehneet Hyvinkäällä asuneet taiteilijat – muuttaneet kaupunkiin, jotta saivat jotain merkittävää luotua. Helsingin kiusaukset olivat riittävän kaukana ja samaan aikaan tarpeeksi lähellä.

Hyvinkäällä ehtii vielä loppuviikon ajan katsomaan, kuinka Willan nuorisoteatteri ihan hyvässä hengessä mollaa kaupunkia. Kävimme ystäväni kanssa viikonloppuna katsomassa Radanvarsikaupungin ja ehkä tietynlaisesta sunnuntaihervottomuudesta johtuen välillä vain tuijotimme tyhminä toisiamme ja välillä nauroimme vedet silmissä näytelmälle. Hyvinkään ykkösfanina olisin revitellyt kliseillä vielä enemmän, mutta suosittelen kuitenkin tsekkaamaan kyseisen esityksen. Etenkin jos kaupunki on vähääkään tuttu.

Ympyrä muuten sulkeutui eilen, kun Stadin Panimon työntekijä kertoi, että on olemassa juoma, jossa keskioluttuoppiin pudotetaan Jaloviina-shotti. Tuon ”herkkupalan” nimi on kuulemma Hyvinkää. Voitte vain kuvitella, kuinka nolostuin.

Olkoon kaupunki muille mitä tahansa, minua Hyvinkää on kohdellut kauniisti. Täällä on hyvä. Pus!

Vapputerkkuja!

Leikitäänkö vähän lumisateen kunniaksi? Laittakaa kohta alla oleva kappale soimaan ja painakaa silmänne kiinni. Kuvitelkaa itsenne makamaan pehmeälle nurmikolle levitetylle piknik-viltille, kun tämä soi taustalla juuri sopivalla volyymilla. Aurinko paistaa täydeltä taivaalta kasvoille, kuohuviinilasi on jossain ihan käden ulottuvilla ja ystävien nauru kantautuu riittävän läheltä.

Tuossa on unelmieni vappu. Paino sanalla unelma, sillä annan ylempien voimien rellestää ihan rauhassa tuon sään kanssa, enkä kuvittelekaan makoilevani maanantaina auringonpaisteessa. Mutta aina saa haaveilla – ehkä sitten ensi vuonna!

Koska huominenkin kuluu töissä, toivotan hyvät vaput jo nyt. Kuohuviini on kylmässä ja juhlamekko roikkuu henkarissa paraatipaikalla. Kun huomenillalla ajan kotiin kaksitoistatuntisen työpäivän päätteeksi, lupaan kunnella täysillä Carmensitaa ja virittäytyä vapputunnelmaan. Kotimatkalle ainoa toiveeni on kuiva asfaltti, sillä toisenlaista ilmaa pääsin kokeilemaan kesärenkailla jo tänään.

Näköjään yksi vappuperinne on syntynyt, nimittäin foliopallo. Olin salaa toivonut kaunista palloa ja sain mitä halusin. Ilmalaivalla kulkevan Hello Kittyn. Eihän söpömpää voi olla! Perjantaina olin myös pukeutunut juhlan kunniaksi pinkkiin ja kultaan. Vaikka värejä löytyi vain korvakoruista ja huivista, työkaveri sanoi melkein sokaistuvansa. Hehheh, peilikuva mykisti itsenikin.

Älkää murehtiko tuota outoa ilmaa, vaan viettäkää ihastuttava vappu! Sanotaan vaikkapa näin, että pitäkää aurinko sydämessä, niin ympäristöllä ei ole juuri merkitystä. Paljon ilmapalloja ja kuplia kaikkien pitkään viikonloppuun!

Kyyneleet

Ottakaahan hyvä asento ja kuppi kahvia (minulle tässä vaiheessa kofeiinitonta) tai jotain muuta hyvää – luvassa on pitkä ja polveileva tarina, jonka pää- ja sivuosassa seikkailee Terhi Kokkonen. Merkittävässä roolissa on myös koulun jumppasalin ruma katto.

Olipa tässä eräs pääsiäisilta. Olin juossut paikasta toiseen, mutta ollut myös erittäin läsnä kaikille tärkeille. Kun lopulta pääsin kotiin, ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä ja kyyneleet pyrkivät jatkuvasti silmiin. Ajattelin tapani mukaan, että ei se mitään, kyllä hymykin sieltä vielä joskus tulee. Kaikelle on aikansa.

En ole ikinä pitänyt Scandinavian Music Groupista. En pidä musiikista, johon kaikki samaistuvat ja jonka tahtiin sadat naiset huokailevat: “Oi, tämä kertoo minusta, elämäni on jollain ihmeen kaupalla saatu sanoitettua tähän kappaleeseen.” Kai minä salaa uskon olevani edes hieman erityinen.

Kunnes tapahtui jotain hassua. Toiset uskovat sattumaan ja toiset kohtaloon, minä tuohon jälkimmäiseen. Tein eräänä päivänä vimmatusti töitä kuulokkeet päässä, kun Radio Helsingissä soi Näin minä vihellän matkallani. Jokin siinä sai minut pysähtymään ja kuuntelemaan. “Voi hyvänen aika, näissä sanoissa ja äänissä on elämäni.” Ärsyttää myöntää: en taida sittenkään olla niin erityinen.

Ja siinä minä sitten pääsiäisiltana olin – kirjoittamassa ja kuuntelemassa tuota kappaletta kyyneleet silmissä. Osuvampaa kun ei siinä hetkessä voinut olla.

Ei tunnu missään
Olen matkalla taas
Olen matkalla sinne
Olen matkalla takaisin sinne
Minne kerran toivotit minut

Kun minulta viedään kaikki
Autan kantamaan
Kevyesti nousee askel
Autan kantamaan
Ja kun lopulta kaadun
Teen sen näyttävästi

Näin minä vihellän matkallani
Näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin
Olkoon sitten niin

Biisi on minulle kuvaus siitä, kuinka pitkälle hyvyys ja ystävällisyys voi pahimmillaan viedä. Tekstihän on oikea marttyyritarina. Silti, vaikka totuus vähän itkettääkin, en voisi olla mitään muuta kuin olen. Olkoon vaikka kaikki muut inhottavia ja kovia, minun on pystyttävä katsomaan itseäni silmiin ja voin tehdä sen vain silloin, kun toimin juuri kuten uskon oikeaksi. Usein se on muiden ihmisten huomioon ottamista ja joskus jopa omalla kustannuksella. Eikä se tarkoita mitään kynnysmattohommia, sellaiseen en enää näin aikuisiällä jaksa tuhlata aikaani, mutta kiltteys voittaa aina lopulta ilkeyden – vaikka siitä sitten saisikin vähän siipeensä.

Sanoitukset ovat ylipäänsä vähän haastava aihe, koska lopulta kaikki biisit saa sopimaan itseensä, kun oikein kovasti yrittää. Kannattaakin valita vain oikeasti hyvät ja merkitykselliset kappaleet oman elämänsä soundtrackiksi. Minut saa ravistella hereille, kun tulen kertomaan, että Antti Tuiskun Peto on irti on kuin story of my life. Hehheh.

Kun elämäni oli sanoitettu, sattui toinen hassu sattumus. Eräs sanoi miettineensä päänsä puhki, ketä muistutan. “Ai jotain julkkista, sano sano!” Kaksi päivää hän oli miettinyt, mahdankohan olla Terhi Kokkosen sisko. Kuulemma ääneni ja eleeni olivat olleet juuri kuin hänellä. Otin sen kohteliaisuutena, vaikken olekaan perillä Terhi Kokkosen olemuksesta. Toivottavasti se on viehkeä. Lauluääni ei ole mennyt yksiin, mutta vimmainen suhtautuminen elämään kylläkin. Ja ei, en ole Terhi Kokkosen sisko, jos joku jäi asiaa vielä miettimään.

Sinä pääsiäisiltana pääsin alakulossani niin sanottuun myttyvaiheeseen. Olin juuri saanut taivutettua itseni sohvalle oikein kunnon epäryhdikkääseen myttyyn, kun ovikello soi. Rasti seinään, tällä kertaa se tarkoitti jotain hyvää. Ovesta saapui ensimmäinen ystävä, joka palautti minut todellisuuteen. Ovikello soikin tasaisesti läpi illan ja lopulta istuimme ystävien kanssa olohuoneessani, kaivoimme kitaran esille ja lauloimme kaikkea ihanaa. Nöyrä kiitos täydellisestä ajoituksesta, alakulo ei ole sen jälkeen enää palannut.

Kuvamuistosta kiitos Nooralle.

Päivät rullasivat eteenpäin ja viime torstaina pääsin pitkästä aikaa lähikoululle kuntopiiriin. Jossain vaiheessa makasin selälläni jumppasalin lattialla, tuijotin harvinaisen rumaa kattoa ja mietin, että voi kun voisikin ymmärtää elämää ”as it’s fullest” – täydellisesti sen jokaista yksityiskohtaa ja tuntemusta. Ei tarvitsisi vaivata päätään turhuuksilla. Sitten tajusin, etten ehkä sittenkään toivo sitä – silloinhan olisin todennäköisesti munkkina Tiibetissä (ettehän takerru siihen, ettei se oikeasti olisi mahdollista) enkä teidän ilonanne täällä verkossa.

Sanovat, ettei auta itku markkinoilla. Totta, eihän se mitään auta, mutta kyllä se aika ajoin vähän helpottaa. Puss!

Yamas!

Viimeistään auringolla ja kansallistunteella kyllästetty sunnuntai pyyhkäisi viimeisetkin ärsytyksen rippeet harteiltani ja olen palannut omaksi iloiseksi itsekseni. Huh ja jee! Voisin kai vihdoin hieman röyhistää rintaa ja todeta, että erityistaitoni on positiivisuus. Hiiteen turhat murheet ja valoisalla hymyllä eteenpäin!

Asiaa toki auttoi sekin, että päivä oli varattu ystäville. Me matkailun ja herkkujen rakastajat kokoonnuimme hervottomissa sunnuntaifiiliksissä vasta-avattuun kreikkalaiseen ravintolaan, Yamasiin. Paikalla ei ole Facebook- tai nettisivuja, mutta onneksi Hyvinkää on juuri sen kokoinen kaupunki, että puskaradio on aloittelevien yrittäjien puolella. Ravintola sijaitsee entisen Hiilloksen ja Olive Treen tiloissa ja olimme kaikki yhtä mieltä yrittäjien rohkeudesta – tuntuu nimittäin, ettei Mark Burgerin (kuka muistaa!) jälkeen oikein mikään ruokapaikka ole kiinteistössä menestynyt. Pidämme peukkuja!

Kokosimme siis viime syksyn Kreikan reissuporukan yhteen ja päivällisen tarkoitus oli virkistää ihania makumuistoja. Mitään wow-efektiä ei syntynyt, mutta olimme ihan tyytyväisiä ja palaamme myöhemmin uudelleen. Jo tässä vaiheessa kiittelemme tsatsikia ja ystävällistä palvelua. Ruokaa sai odottaa aika pitkään ja tilausten kanssa riitti säätöä, mutta eipä meillä ollut kiire muualle kuin vaalikahveille. Kerrankin oli aikaa, aikaa ja vielä vähän aikaa.

Aah, nämä tyypit! Pelkkää rakkautta, naurua ja suuria sydämiä.

Mitä keväiseen sunnuntai-iltaan tulee, niin siihen kuuluu vielä yksi kuppi teetä ja uusi ihastukseni Mara Balls. Ajautuuko kukaan muu tästä kappaleesta johonkin erityiseen unelmien ulottuvuuteen? Täydellistä sanon minä!

Yhteenvetona siis kaksi menovinkkiä:
1) Testatkaa Yamas
2) Viettäkää aikaa ystävien kanssa

Suukkoja ystävät!

 

Baareissa nähdään!

Jihuu! Huomenna on yksi illoista, joka kannattaa ehdottomasti viettää Hyvinkäällä. Kaupungin valtaa perinteinen Kulttuuri Goes Baari -tapahtuma ja lähes jokainen Hyvinkään kuppila pursuaa livemusiikkia. On varmaan sanomattakin selvää, että aion olla mukana menossa.

Tapahtumassa ei nähdä Suomen ykkösartisteja ja hyvä niin. Jokaisesta ravintolasta voi löytää jotain uutta ja ihmeellistä, ja sehän livemusiikissa on parasta – hatarakin bändi tai artisti voi ilman odotuksia toimia uskomattoman hyvin.

Yhden erityisen menovinkin haluan teille kuitenkin antaa. Nähdään klo 23 Blokissa! Siellä esiintyy taitava ja minulle tärkeä muusikko: Jonne Nieminen.

17434481_767529850078716_7270270470541345667_oKuva: Henri Marttila

Joitain vuosia sitten järjestimme Ravintolapäivän tapahtuman ystäväni liiketilassa ja illan hämärtyessä tarjolla oli myös akustinen liveveto. Jonne soitti omia kappaleitaan ja joitain Neil Youngin covereita. Kun tuli Old Manin aika, taisi yksi jos toinenkin olla kyynelissä. Tiedättehän, esitys on täydellinen, jos se saa aikaan kylmiä väreitä.

Olen päässyt mukaan Jonnen ja muiden tärkeiden ”soitellaan huvikseen” -iltoihin, joissa on kuunneltu jopa minun toiveitani (nöyrä kiitos siitä). Arvatkaa miltä kuulostaa akustisilla kitaroilla soitettu Little Black Submarines omassa olohuoneessa? Saattoi tapahtua niin, että pyyhin salaa makuuhuoneen puolella silmäkulmiani. Aah, täydellisiä muistoja (niistä on tämä koti tehty)!

Jonne esiintyi myös 30-vuotisjuhlissani soittaen mm. The White Stripesin Fell In Love With The Girlin. Ei voi parempaa olla, jos itselle omistetuista esityksistä puhutaan.

Tiedän, että on olemassa tuhansia taitavia muusikoita, joten en yritäkään luvata mitään maailmoja mullistavaa, mutta jos valitsette Kulttuuri Goes Baarin tarjonnasta yhden keikan, niin valitkaa tämä. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä huomenna on ohjelmistossa, mutta aion todellakin olla paikalla yllättymässä (ja ehkä pyyhkimässä silmäkulmiani, katsotaan kuinka käy).

Kyllä ne Jonnet vaan jotain tietää – tässä tapauksessa ainakin musiikista. Blokissa nähdään!

Eipä tiennyt tyttö

Syntymäpäivä oli, meni ja herätti taas yhden jos toisenkin ajatuksen. En tunnusta ikäkriisiä, mutta kyllä minä melkoisen paljon ajattelen elämää. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan – ehkei mitään, ehkä kaikki ajattelevat samoin.

Kirjoittelin noin vuosi sitten muistikirjaani erään tekstin, jonka aika pian pyyhin yli. Siinä ei ollut potentiaalia. Nyt etsin sen uudestaan, sillä muistelin, että jotain siinä taisi kuitenkin olla. Ja olihan siinä – ajatuksia elämästä, kuinkas muutenkaan.

Ajoin viime keväänä Porvooseen töihin ja kuuntelin samalla jotain ikivanhaa soittolistaa. Sieltä tuli Zen Cafen Eipä tiennyt tyttö, joka sai minut ajattelemaan, kuinka merkittävästi toisin kaikki olisi voinut mennä. Ja kuinka onnellinen ja helpottunut olen, ettei mennyt.

Kuinka pienestä kaikki onkaan joskus kiinni. Pari väärää valintaa ja kohtalo on sinetöity. Huhhuh, ihoni taisi juuri mennä kananlihalle.

Ehkä te vain kuuntelette laulun ja tajuatte mitä tarkoitan.

Nyt jos kestät tämän vuoden
Niin on seuraava
Jos kestät sen
Niin kestät sitten varmaan vielä yhden

Radio yritti hyvin tehokkaasti pilata koko Zen Cafen tuotannon, puhumattakaan tästä kappaleesta, mutta vaihdoin kanavaa (loppuelämäkseni), niin johan toimii taas muutaman kuuntelun verran.

Toisin sanoen olen ihan valtavan kiitollinen tähänastisesta ja nöyrästi toivon vielä jotain himpun verran parempaa tulevaisuuteen. Pus pus pus ja lahjuksia maailmankaikkeudelle ja kohtalolle!

Loppuun jätän vielä yhden vinkin 32-vuotiaalle ja miksei muillekin:

Ja jos tanssit
Tanssi kunnolla
Tanssi niin kuin nainen
Älä laske askeleitas
Anna mennä

Noin toimin jatkossa(kin) – annan mennä. Täyttä höyryä pieniin erehdyksiin ja suuriin onnistumisiin, vain niin elämä tuntuu todelliselta. Suukkoja ystävät!

Vimma

Ville Leinonen tässä kertoo teille, mitä olen viime aikoina ajatellut. Loputtomiin.

Kuka tätä laivaa ohjaa, joka tyhjänä painuu pohjaan?
Kuka tätä laivaa ohjaa, kun ei huvittais hukkua pohjaan?

Kehoni on täynnä vettä ja kasvisten antamia vitamiineja, mutta jotenkin kaikesta hyvästä olosta on seurannut ajatusten tulva. Ajattelen merkittäviä asioita kun herään, kun kävelen, kun yritän käydä nukkumaan. Ihan jokaisena hetkenä, kun ei ole muita ärsykkeitä, ajattelen.

Osa ajatuksista kiertää vain kehää, mutta olen tehnyt myös johtopäätöksiä. Yksi tärkeimmistä on se, että tarvitsen vimman. Siis hillittömän halun syöksyä johonkin asiaan ja antaa sille itsestäni kaiken. Kuulostaa mielenvikaiselta, mutta sitä minä kaipaan.

Sitten tuli perjantai. Ihan tavallinen perjantai. Hyviä asioita alkoi vyöryä luokseni sellaista tahtia, etten meinannut pysyä perässä. Muutama stressannut asia järjestyi kuin itsestään, tapahtui hassuja sattumia ja lopulta olin illalla Palopuron hostellilla silittämässä pöytäliinoja ja ystävä antoi käteeni kylmän oluen (ja myöhemmin kuuman pitsan). Kun palasin kotiin väsyneenä, mutta onnellisena, tajusin että tänään planeetat olivat asettuneet oikeaan asentoon ja tähtipölyä oli ilmassa juuri sopiva määrä.

Palopurollakin merkit viittasivat pelkkään onneen.

Aamulla kun heräsin, en miettinyt enää sitä, kuka tätä laivaa ohjaa. Laitoin kahvin tippumaan, vanhan Lemonatorin soimaan ja taisin vähän tanssiakin. Tänään nimittäin juhlitaan ystävien häitä ja minulla on jo alkava vimma hyviin asioihin. Marvellous, perfect!

Niin että vastauksena alun ihmetykseen: minä tätä laivaa ohjaan!