Etsintäkuulutus!

Uuh! Olen niin kesähuumassa kuin olla ja voi! Kuljen erilaisissa mekoissa (mustissa, mutta mekoissa yhtä kaikki), nautin auringosta – yritän olla kaiken mahdollisen ajan ulkona, teen pyöräretkiä huvikseni ja ostin jopa pinkit kimaltelevat bikinit. Hulluutta, täyttä hulluutta.

Kesä tuli etuajassa ja aion ottaa jokaisesta aurinkopäivästä kaiken irti. Vaikka töitä on juhannukseen asti, voi käydä syömässä lounaan ulkona, tehdä pienen kävelylenkin merenrantaan ennen iltakokousta ja aikataulujen osuessa jäädä töiden jälkeen puistojumppaan. Mielessä on myös kaikenlaisia pikkumurheita, mutta jos elämäni raamit ovat nyt tässä, niin kaikkihan on täydellisesti. On syytä olla onnellinen.

Etsin kuumeisesti soundtrackia tälle ilolle – jotain kihelmöivän hyvää kesäbiisiä. Toistaiseksi ykkösenä keikkuu tämä:

Olen heikkona torviin (tai vähintään niiden kuuloisiin ääniin) ja siihen, että voisin hyvin tanssia tämän tahtiin rantakalliolla. Rakastan biisin tempoa. Plussaa tulee myös siitä, etten kerrankin kiinnitä huomiota sanoihin, kun en niitä tahdo ymmärtää (vaikka videoon ne ovatkin käännetty). Kuuntelemalla hoksaan vain ”aurinko paistaa” ja ”talvi tulee pian”. Eikös siinä ole ihan riittävä sanoma kesäbiisille? Mikähän siinä muuten on, että juuri tuollaiset lainit ovat jääneet kouluajoilta mieleen? Noillahan pääsen kerrassaan pitkälle, kun on aika rupatella toisella kotimaisella.

Nyt muuten naurattaa, kun luen nuo sanat englanniksi. Kysehän onkin jälleen kerran erobiisistä, jossa toivotaan, että talvi tulisi pian ja hiljentäisi tämän kaupungin. ”Valheesi ovat niin täynnä reikiä, että aurinko paistaa niistä läpi.” Hehheh. Ehkä jatkan etsintöjäni, jotta löytäisin vieläkin osuvamman kesäbiisin.

Etsintäkuulutetaan siis parhaat kesäbiisit! Mikä sopisi tämän täydellisen toukokuun tunnusmusiikiksi? 

Mainokset

Life Like Mine

Pari vuotta sitten vanha ystäväni kommentoi erästä kirjoitustani, että elämäni vaikuttaa seikkailulta, jotenkin jännittävältä. Olin toki otettu kohteliaisuudesta, mutta samalla muistutin, että todennäköisesti vain kirjoitan niin, että elämäni hetket vaikuttavat tainomaisemmilta kuin oikeasti ovatkaan. Elämäni on ihanaa, hirveää, jännittävää ja tavallista – ihan kuin kaikilla muillakin.

Viikonloppuna oli taas aikaa ajatella tätä elämää vähän enemmänkin, kun heräsin lauantaina aikaisin, söin aamiaista (rasti seinään) ja lähdin joogatunnille. Kaupunki heräili eloon ja korvanapeissa soi Kurt Vilen Life Like This. Olin päästä varpaisiin onnellinen.

Olen linkannut biisin tänne ennenkin, mutta kerrataanpa vielä, sillä taisin oivaltaa jotain tärkeää. Vile lienee kirjoittanut kappaleen potentiaaliselle puolisolleen (ja vieläpä soittamisesta), mutta jotenkin tietyt lainit takertuivat aivoihin.

Wanna live, wanna live, live a life like mine? Well I been doin’ it, baby all the time.

Elämäni on mitä on, mutten suostu kadehtimaan muiden arkea. Totuus on se, että tässä on ollut ajoittain aika kammottaviakin aikoja, mutta on oltava sujut kohtalon jakamien korttien kanssa. Muu ei oikein auta.

Tulen niin valtavan onnelliseksi pienistä asioista, ettei mitään järkeä. Aurinko heijastelee kultaisen verhon takaa, käden ulottuvilla on kupillinen täydellistä kahvia ja minulla on aikaa kirjoittaa. Hölkkäsin aamulla yli viisi kilometriä ja sillä aikaa ennestään tuntematon tyyppi oli rasvannut pyöräni ketjut. Söin äidin kanssa sushia ja ostin kirjaston poistokirjamyynnistä Jack Kerouacia. Mitä tapahtuu seuraavaksi, ei aavistustakaan, mutta kaikki päätökset ovat itselläni.

Well it’s up and down and out of sight.  Have you got what it takes?

Elämäni on hauskaa, se on hullua ja etenkin hullunkurista. Elämäni on sellaista, että ensin jokin tärkeä asia menee niin mönkään kuin olla ja voi (siis niin mönkään, että on maksettava naurettava summa mieltä kohentavasta huulipunasta) ja kas, sitten tuleekin mahdollisuus lähteä kesällä Los Angelesiin. Sen jälkeen tapahtuu taas jokin sydäntä naarmuttava kompurointi, kunnes heti perään syystä tai toisesta mielen valtaa onnellisuus. Kun vielä joka väliin lisää lähes epätodellista komiikkaa, on paketti kasassa. Koko homma on pelkkää vuoristorataa ja tiedättekö, voin sellaisissa laitteissa todella pahoin. On pitänyt kuitenkin opetella nauttimaan. Ainakin olen oppinut sen, ettei takaiskut tee minusta voimatonta, koska hyvin pian on odotettavissa jotain uutta ja jännittävää. Sanoisin, että hyvin outo tasapaino, mutta tasapaino sekin.

Jonain iltana puuhailin kotihommia ja televisio toi ääntä hämärtyvään iltaan. Maria Veitola kiteytti osuvasti: Toistaiseksi on tiedossa, että meillä on vain yksi elämä, joten kannattaa ottaa siitä kaikki irti ja tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Ei tätä yhtä elämää kannata käyttää muiden miellyttämiseen tai muuten epämiellyttäviin asioihin.

Lauantai ja sunnuntai istuttiin ystävien kanssa auringossa ja kun sunnuntai-iltana ajelin hölkkälenkiltä kotiin, ajattelin tavallista arkea. Siis sellaista, että olisi omakotitalo, mies ja koira, ja pihalla pyörisi pieni tuulimylly. Korvanapeissa soi sillä hetkellä Frank Zappa ja hymyilin. Tuo idylli on se tuhansien ihmisten todellisuus, joka ei ehkä ikinä kosketa minua, kuka tietää. Joskus ajatus tuntuu surulliselta ja joskus ihan valtavan helpottavalta, sillä ehkä minusta ei olisikaan siihen. Niin tai näin, voiko sitä haikailla jotain sellaista, mitä ei ole koskaan ollutkaan?

Jokaisen elämä ja todellisuus ovat yhtä aitoja ja oikeita. Oma todellisuuteni on tällä hetkellä musiikkia, liikuntaa ja iloa arkisista sattumuksista. Life like mine – täydellinen!

 

Totuus karmasta

Haalistunut g-kirjain ranteessa muistuttaa viikonlopun riennoista, hetkistä ja kohtaamisista. Takana on kolme päivää suosikkijuttuja ja vapautta. Nyt uunissa valmistuu siemennäkkäriä (valmis seos, johon lisäsin kaikkia kotoa löytyviä siemeniä), kädessä on höyryävä kahvikuppi, kaiuttimessa soi Allah-Las ja rauhallisuus tuntuu sydämessä asti. Juuri nyt on niin hyvä olla, etten osaa oikein pukea sitä sanoiksi.

Perjantaina lähdimme ystäväni kanssa Riihimäkeen katsomaan Asan keikkaa. Paikalle oli tullut muitakin hyvinkääläisiä ja tietenkin kun toisessa kaupungissa olimme, tunsimme kuuluvamme yhteen. Keikan jälkeen palasimme kaikki yhdessä Hyvinkäälle ja päätimme käydä vielä kuluttamassa yön viimeiset tunnit Medicin Manissa. Tuon illan kulkuun kiteytyy taas rakkaus tähän kaupunkiin – aina jossain on tuttuja, joiden kanssa voi jatkaa juttua siitä mihin se viimeksi jäi. Vaihtaa uusimmat kuulumiset ja mennä astetta syvemmälle. Perjantaiyönä tärkeimpiä aiheita olivat karma, onnellisuus ja se, mitä vielä syötäisiin. Ihmisen perustarpeet ovat lopulta aika yksinkertaisia.

Karmaa pohtiessamme eräs joukosta totesi, että eikös kaiken hyvän seuraukset näe vasta seuraavassa elämässä, jos karman alkulähteisiin on uskominen. En tiedä missä välissä olen keksinyt karman oman version, jossa hyvä seuraa automaattisesti hyvää ja saan sen juuri silloin kun itse haluan. Hölynpölyä. Jatkan toki valitsemallani tiellä, mutta taidan lopettaa täydellisen onnen odottelun.

Eilen vietin illan Helsingissä syntymäpäiväjuhlissa. Kävelin aurinkoon, kun hiukset olivat asettuneet kauniisti, huulipuna oli täydellistä ja päällä kimalteli uusi kolttu. Elämä voisi olla niin monella tapaa erilaista ja olenkin valtavan onnellinen, että saan olla mukana juuri tässä elämässä. Ja vielä pääosassa!

Tämä kappale kuulostaa juuri siltä, miltä minusta tuntuu. Hyvältä. Suukkoja ystävät!

Neljä viimeisintä

Pisin rakkaussuhteeni on kestänyt yli kaksikymmentä vuotta ja se tekee minut edelleen ihan joka päivä onnelliseksi. Joskus meillä oli muutaman vuoden ajan hieman hankalaa, mutta kun ensin otimme toisiimme etäisyyttä, löysimme intohimon uudelleen. En tosiaan solminut 10-vuotiaana loppuelämäni ihmissuhdetta vaan rakkaus on kohdistunut musiikkiin. Tietysti.

Oikeastaan rakkaus on tainnut roihuta melkein 30 vuotta, sillä muistaakseni jo ennen kouluikää kuuntelin Lea Lavenia ja lauloin täysillä mukana. Tein myös itselleni pieniä esityksiä peilin edessä kun mikrofonin virkaa toimitti kävelykeppi. Golden memories, huhhuh.

Kuten on aiemminkin käynyt ilmi, kuuntelen musiikkia päivittäin aika paljon ja suhtaudun siihen hyvin intohimoisesti. Vaikka sietokykyni huonoa musiikkia kohtaan on iän myötä parantunut (olen tainnut kasvaa aikuiseksi ja maailmankuvani on laajentunut), olen hyvän musiikin suhteen edelleen ehdoton.

IMG_2949

Kuvitus Bob Gruenin näyttelystä.

Kuuntelin taannoin jotain soittolistaa ja ihmettelin, mitä kappaleita sieltä oikein tulee, kunnes tajusin että nehän olivatkin viimeksi tallentamani biisit. Kuuntelen musiikkia töissä, kävellessä ja kotona, ja aina jos törmään johonkin hyvään kappaleeseen, tallennan sen pikaisesti jollekin soittolistalle. Myöhemmin en välttämättä enää muista mistä oli kysymys, koska toimin vauhdilla ja automaattisesti, sillä ikinä ei voi olla varma törmääkö ohikiitäviin biiseihin enää ikinä. Vaikka taitaa tässäkin asiassa kohtalolla olla sormensa pelissä. Muistan nimittäin yläasteella lainanneeni kirjastosta The Prodigyn kasetin, jolta yksi sample jäi kummittelemaan mieleen. Mietin, mikä ihme saattoi olla niin vangitseva kappale. Silloin ei ollut internetiä ainakaan sillä tietomäärällä ja vauhdilla kuin nyt, joten asia unohtui. Pari vuotta sitten törmäsin sattumalta Babe Ruthin The Mexicaniin ja löysin tuon kadonneen samplen. Pakkohan sen oli olla kohtalo!

Palatakseni otsikon lupaamaan aiheeseen, lauantai-illan iloksi neljä viimeisintä tallennusta:

Hypnoottinen cover vanhasta ska-biisistä. Luulen, että tuo jumittava äänimaailma sai minut jotenkin valtaansa ja halusin palata siihen ajan kanssa. Jonain sellaisena hetkenä kun ilta hämärtyy ja on rauhoituttava nukkumaan.

Jos kuuntelette näistä vain yhden, niin kuunnelkaa tämä. Ensin olin ihmeissäni – miksi oikeastaan olin poiminut tämän talteen. Sitten tuli biisin väliosa ja lopulta tämä laini:

And me, I am not a mess
I am a wilderness, yes

Koko kappale kuulostaa siltä kuin oltaisiin sirkuksessa, jonka yllä leijuu outo tunnelma. Sellainen, ettei ole varma pitäisikö nauttia esityksestä vai pelätä tuntematonta uhkaa.

Aika perusbiisi, mutta heti videota hakiessani muistin olevani heikkona Chris Robinsoniin. Ehkä tämäkin löytö oli siis kohtalo, joka palautti mieleeni The Black Crowesin. Ei haittaa yhtään!

Viimeisin tallennus on tältä aamulta, kun puuhailin pyykkien ja tiskien parissa (ihanat vapaat lauantait). Viimeistään tämä osoittaa sen, miksei musiikkijuttujen kanssa tule ikinä tylsää – sitä on niin rajattomasti, että aina on mahdollista löytää uusia, vuosia sitten julkaistuja helmiä.

Mitkä ovat teidän neljä viimeisintä tallennusta tai muuten mielessä soivia biisejä? Janoan kuulla!

Rolling In The Deep

Tervetuloa pyörimään kanssani levylautaselle! Kuuntelin tässä joku päivä töissä KCRW-radioasemaa, kun tuli pakottava tarve kirjoittaa artisti jonkun muistilapun kulmaan. Kuulokkeissa soi Adelen Rolling In The Deep -cover. Törmäsin kappaleeseen parissa muussakin yhteydessä ja vihdoin kuulin ensimmäistä kertaa sen sanat.

Rakastan säröjä – sitä kun täydellisessä onkin jotain vikaa. Epätäydellisyyttä, outoa virettä ja heikkouksia. Pyrin monessakin asiassa täydellisyyteen, mutta pohjimmiltani olen viallinen. Ihan kuin jokainen meistä. Siksi rakastan musiikissakin sitä kun ääni pettää ja mikään ei ole ihan loppuun asti tuotettua.

Kun lopulta kuulin biisin sanat, kuulokkeissa soi Greta Van Fleetin versio Rolling In The Deepistä. Tiedän Adelen olevan hyvä, mutta hän on jo niin hyvä, ettei musiikki ole ikinä koskettanut tai kiinnostanut minua. Vasta kun kappale tuli ulottuvilleni hieman epätäydellisenä, se sai huomioni.

Aika ajoin laulajan ääni särkyy, mutta juuri se taisi kiinnittää huomioni. Minulle tuli erittäin selväksi: ”Don’t underestimate the things that I will do.” Kappaleen kertosäe ei ole minulle mieleinen, mutta tässä versiossa se(kin) on pakko kuunnella suu auki. Kun sitten vielä ajaudutaan lempeään kitarasooloon tai -ilotteluun, joka kuulostaa siltä kun kevätaurinko laskee Hyvinkään korkeimman talon taakse, on pakko kuunnella kappale uudelleen ja uudelleen.

Nopealla googlaamisella selvisi, että laulajaa, Josh Kiszkaa, verrataan Robert Plantiin ja bändi on saanut muutenkin aika paljon vaikutteita Led Zeppeliniltä. En pistä pahakseni.

Kumpi teitä puhuttelee enemmän, säröinen epätäydellisyys vai upeaksi hiottu lopputulos?

Sunnuntain onnelliset hetket

Hyvinkään pääkatu on pitkä suora. Kun on kaunis päivä, oikea kellonaika ja kävelee lentokentältä keskustaan, kulkee koko ajan kohti aurinkoa. Taitoin matkan tänään juuri oikeaan aikaan enkä voinut lopettaa hymyilemistä. Mikä täydellinen sunnuntai!

Olin valinnut korvanappeihin vain iloa tuottavia kappaleita, muun muassa Santigoldia ja Mobya, joten hymy oli tavallistakin leveämpi.

Olen ihastunut tähän versioon ehkä jopa enemmän kuin alkuperäiseen. Sopii täydellisesti aurinkopäivään!

Sunnuntait voivat olla joko syviä kuoppia tai vaalenpunaista hattaraa. Tänään pääsin nauttimaan tuosta jälkimmäisestä, koska:

  • Pääsiäismunat
    Tulin yöllä kotiin aivan liian pitkän päivän päätteeksi. Olin herännyt kukonlaulun aikaan ja kellojen siirrosta johtuen olin kotona aamuneljältä. Vain muutaman minuutin kotimatkan aikana vuorokaudesta katosi tunti. Kotiin päästyäni löysin repusta kourallisen pieniä suklaamunia ja olin varmasti yksi aamuyön onnellisimmista ihmisistä.

  • Viha-rakkaussuhde ajan muuttamiseen
    Heräsin pöllämystyneenä yhdeltätoista ja koitin selvittää kummasta ajasta oikein on kyse. Kellojen siirtämiseen liittyy aina väärinkäsityksiä ja muuta säätämistä, mutta onhan se aika ihanaa kun vielä illalla voi tuijotella aurinkoa. Ystävilleni tiedoksi, että penthousen pääkello jää talviaikaan.
  • Virpojat
    Olen tainnut olla kymmenen viimeistä vuotta palmusunnuntaina töissä, joten oli ihanaa päiväkävelyllä törmätä virpojiin. En saanut yhtäkään vitsaa, mutta jo pienten noitien näkeminen teki iloiseksi.
  • Äiti
    Näin tänään pitkästä aikaa äitiäni. Kun kerroin hänelle uusimmista suunnitelmistani, hän pyöritti päätään. Sanoin, että ymmärräthän näiden (joskus sekopäistenkin) projektien tekevän minut onnelliseksi. ”Tiedän, tiedän niiden tekevän sinut onnelliseksi.” Ei ole olemassa rakkaampaa ja ymmärtävämpää ihmistä kuin oma äiti.
  • Hölkkä
    Kun pääsin kotiin, olisin voinut nukahtaa sohvalle, mutta olin luvannut lähteä hölkkäämään. Väsymyksestä huolimatta oli paras päätös jättää sohva vielä hetkeksi ja nauttia ulkoilmasta. Erilaisten matkojen takia hölkästä on ollut pitkähkö tauko, mutta onneksi se ei unohtunut kokonaan.
  • Kesälomasuunnitelmat
    Illalla erään puhelun myötä sain vahvistettua aivan huikeita kesälomasuunnitelmia. Alkuviikosta olin vielä sitä mieltä, että karma on unohtanut minut, mutta niin kohtalo osoitti tulevaisuuteen uuden Amerikan seikkailun. En malta odottaa!

Tänään on tosiaan ollut hymy herkässä. Olen ehtinyt viikonlopun aikana kaksi kertaa hölkkäämään, tehnyt yhden työpäivän ja yhden vapaaehtoishomman, viettänyt aikaa ystävän ja perheen kanssa ja kuunnellut kuusi (!) keikkaa . Eilen haaveilin, että leipoisin sunnuntaisämpylöitä, mutta ne jäivät tällä kertaa tekemättä. Ehkä jotain on hyvä jättää seuraavillekin viikonlopuille!

Lauantaitreffit Zoomissa

Jippii! Tuntuu kuin oltaisiin jo voiton puolella. Iltaisin kun pääsee töistä on valoisaa – silloinkin kun päivä hieman venähtää. Arktisesta maaliskuusta huolimatta asfaltti on kenkien alla kuivaa (ainakin siellä täällä Helsingissä) ja mieli käy kevätkierroksilla. Haluaisin tehdä vaikka mitä kivaa, koska tuntuu että vuorokauteen on lahjoitettu lisää tunteja. Eihän kello oikeasti ole muuttunut yhtään joustavammaksi, mutta valo on luonut hassun kuvitelman pidemmistä päivistä. Niin tai näin, olen täynnä energiaa ja innostus kuplii sydämessä. Ei mennä siihen, etten varsinaisesti voi juuri nyt kanavoida energiaani täysillä juttuihin, joista haaveilen, mutta kyllä niidenkin aika vielä tulee! Olen kevään myötä täynnä toivoa ja se on kuulkaa ihanaa. Ihanaa!

Iloisen mielen ja säähavaintojen lisäksi varma kevään merkki on lauantaina Hyvinkään valtaava Kulttuuri Goes Bar -tapahtuma. Vuosi sitten intoilin Jonnen keikasta, mutta tänä vuonna päätin hypätä tapahtuman syvempään päähän. Rumpujen pärinää! Olen lauantaina koko illan Zoomissa baariemäntänä. En voi lakata nauramasta, sillä tämä on jälleen yksi minulle ominainen päähänpisto. Jos joku tarvitsee sparrailua kyllä-sanan käyttöön, niin suositelkaa ihmeessä minua. Tämän ominaisuuden kanssa ei ehdi tulla tylsää tai tasapaksua elämää. Kaikkea muuta!

Kuvituskuva Madeiran lomamatkalta. Palaan yksityiskohtiin heti, kun on hetki aikaa jäsennellä ajatukset tuosta ihmeellisestä saaresta. Juuri nyt loma tuntuu aika kaukaiselta, vaikkei siitä ole kuin pari hassua viikkoa.

Zoom oli nuorena aikuisena suosikkibaarini Hyvinkäällä. En ole ikinä perustanut kiiltävistä pinnoista, säihkyvistä valoista tai monimutkaisista drinkeistä, vaan tärkeintä ovat samanhenkiset tyypit yhdessä, kohtuuhintaiset virvokkeet ja jos vain mahdollista, jukeboksi. En ole käynyt kyseisessä baarissa enää vuosiin, koska kuvittelen tulleeni vanhaksi, vaikka todellisuudessa ehkä juuri ja juuri sulautuisinkin vielä joukkoon. Nythän se tulevana lauantaina nähdään, kun päivystän baarissa koko illan. En ole ollut Hyvinkäällä missään aikoihin, joten olisipa kiva nähdä mahdollisimman paljon tuttuja! Tulettehan moikkaamaan tai parhaassa tapauksessa viettämään koko illan kanssani?

Seuraavaksi perehdyn illan bändeihin. Ikävä kyllä en ole muilta puuhiltani ehtinyt keskittyä niihin nimiä enempää, mutta tässähän on vielä hyvin aikaa. Sormet ristiin, että saan emännöidä tapahtumaillan parhaita bändejä!

Nähdään lauantaina Zoomissa, pus!