Ota hitaammin!

Aijaijai! En tiedä kuvittelenko nyt vain, mutta ihan kuin Hyvinkää olisi herännyt Prinsessa Ruususen tapaan sadan vuoden unesta. Meillä on nykyään vaikka mitä hauskaa;  viimeisimpänä Spittin’ Fiyah Soundin 10-vuotiskemut, jotka kruunasi Asa.

Juuri tuollaista olin kaivannut Joensuun ja Kerubin jälkeen, mutten arvannut, että tanssia ja iloa täynnä oleva ilta toteutuisi Hyvinkäällä. Perfect!

Jos joskus tulee tilaisuus pakkautua paikkaan, joka huokuu muistoja viidentoista vuoden takaa, tartu siihen. Jos illan musiikista vastaa Asa, älä todellakaan mieti kahta kertaa. Ilta oli oikea nostalgiatrippi, sillä myös ihmiset olivat samoja kuin vuosia sitten. Harteilla oli vähän enemmän painolastia kuin silloin, mutta samaan aikaan tanssiaskel oli varmempi ja pää enemmän pystyssä kuin aikoinaan.

En kuunnellut Asaa ennen illan keikkaa ja riemu olikin suuri, kun mieleen palautuivat kaikki vanhat herkkupalat. Kyllä on ihminen lahjakas, jos sanat ovat vielä kahdentoista vuodenkin jälkeen lähes kivuliaan ajankohtaisia.

Samana iltana jätin jäähyväiset parhaalle ystävälleni. Olen vetkutellut tilannetta loputtomiin – virallisten läksiäisten jälkeen olen keksinyt tikusta asiaa loputtomiin, jottei tarvitsisi ihan vielä halata viimeistä kertaa. Nyt se kuitenkin tapahtui: lyhyt, mutta sitäkin voimakkaampi rutistus kaatosateessa. Hyvää matkaa P, täällä me muut ollaan ja odotellaan sitä, kun seuraavan kerran halataan jälleennäkemisen riemusta.

Mainokset

Pyöräretkellä

Nyt kun sade ropisee kattoon on hyvä muistella yhtä kaunista syysiltaa, jolloin tein pienen pyöräretken – tour de Hyvinkään, joku voisi sanoa. Sattui olemaan tunti luppoaikaa, ihanan kirpeä syysilma ja riittävästi auringonsäteitä (juuri niin kauniita kuin syyskuussa vain voi olla). Laitoin lämpimästi päälle, musiikkia korviin ja hyppäsin pyörän selkään.

Vanha pyöräni on oikea pommi, mutta palvellut kerran jopa 80 kilometrin pienen vaelluksen, joten sillä on tunnearvoa. Kolme vaihdetta riittää Hyvinkäällä kaikkeen, joten en tarvitse mitään uudempaa ja parempaa.

Suuntasin Vehkojalle ja sieltä Hyvinkään vanhimpaan osaan: Hyvinkäänkylään. Ajoin ohi peltojen, sekalaisten muistojen ja satunnaisten lenkkeilijöiden. Ylemmät voimat ohjasivat musiikkia niin, että ylämäissä tsemppasi muun muassa David Bowien Starman ja kun pääsi laskettelemaan alamäkeen, korvissa soi Beastie Boysin Sabotage.

Kurvailin maaseutuoppilaitoksen pihan läpi nähdäkseni lehmiä ja vanhan kolmostien varressa pysähdyin kuvaamaan ilta-aurinkoa ja Vantaanjokea. Kun voimat alkoivat jossain Koneen tienoilla hiipua, Massive Attackin Unfinished Sympathy antoi uutta toivoa ja virtaa.

Ei Hyvinkää mikään San Francisco ole, mutta sijainti salpausselällä luo ihan mukavasti korkeuseroja. Olinkin loppuillan elämäni tunnossa suorituksestani ja niin täynnä hyvää oloa, ettei mitään järkeä.

Samoihin aikoihin luin Nälkä-nettijulkaisusta Graciaksen haastattelun. Hän sanoi, että haluaisi elää sellaista elämää, josta ei tarvitse ottaa lomaa. Totisesti! Antakaa vähän vielä kauniita syysiltoja, irtonaisia tunteja ja keho, joka jaksaa ärsyttävätkin mäet. Sellaisesta elämästä en kaipaa lomaa.

Syyskuu

Oli elokuun viimeisen päivän ilta, kun ajoin kaatosateessa kotiin Vihdistä. Kaiuttimessa soi The Velvet Undergroundin Venus in Furs, pyyhkijät hakkasivat tuulilasia kilpaa sateen kanssa ja minä yritin parhaani mukaan varoa vanhan maantien uria, jotka tulvivat vettä. Halusin kotiin kipeämmin kuin aikoihin. Olo oli epätodellinen ja huumaavan tunnelmallinen. Olin melkein varma, että kalenterissa on virhe – ehkäpä syksy oli jo pidemmällä kuin olin luullutkaan.

Seuraavana aamuna ystävältä oli tullut kukonlaulun aikaan viesti, jonka voi lähettää vain sellaiselle, kenet tuntee hyvin. Pidän ihmisistä, jotka ymmärtävät syksyn merkityksen. Samaan aikaan parasta ja kauneinta, mutta toisaalta surullista ja lopullista.

FullSizeRender-3

Viesti julkaistu ystävän luvalla, tietty.

Jos syyskuu ei petä ikinä, niin eipä petä Hyvinkääkään. Olin saanut ilmaisen lipun Red Carpetin festivaaliklubille ja viikon väsymyksestä huolimatta päätin lähteä katsomaan Graciaksen ja Palefacen. Olin puolenyön aikaan liikkeellä yksin, mutta ei mennyt edes viittä minuuttia kun Villatehtaalta löytyi joukko ystäviä. Kuten olen joskus ennenkin sanonut, Hyvinkäältä löytyy aina tuttuja. Nopea keikkailta muuttuikin ihanaksi illanvietoksi kavereiden kanssa ja on pakko myöntää, ettei seuraavaksi aamuksi varattu pyykkitupa ollutkaan maailman paras idea.

Kun festivaaliklubi tuli tsekattua perjantaina, oli lauantaina tietysti käytävä leffassa ja pienellä festivaalikadulla oluella ja hampurilaisella.

IMG_6736

Huonolaatuinen kuva – hyvälaatuinen seurue. Terkkuja ihanasta kaurismäkeläisestä Kinomasta.

Minulle järjestyi valtava kulhollinen popkornia ja paikka, johon olisi voinut nukahtaa turvallisesti rakkaiden lähelle. Koossa oli siis kaikki ainekset täydelliseen leffailtaan ja pysyin kuin pysyinkin hereillä koko Tom of Finlandin ajan.

FullSizeRender-2

Illalla piti vielä hoitaa hieman niitä pyykkivelvollisuuksia, mutta palasin myöhemmin ystävien seuraan. Juuri oikeaan aikaan, sillä sain napattua tämän hetken talteen. Tiedättekö, että kuva karjuu ”no filter, no filter, NO FILTER, just the sky over Hyvinkää”.

Tänään nukuinkin sitten luvattoman pitkään. Sanovat, ettei univelkoja voi oikeasti nukkua takaisin, mutta jostain vain löytyi tarve uinua iltapäivään asti. Päivä on arvatenkin ollut aika vetelä, mutta laitoin huulipunaa ja valtavat korvarenkaat, niin vetelyyskin on tuntunut jotenkin ryhdikkäältä. Olkoon sivuseikka, että päälle unohtui pyjamahousut.

Suukkoja ystävät, saattaa olla niin, että onnellisuus löytyy juuri tästä syyskuusta!

Arki – mitä se oikein olikaan?

Aamu

Herätyskello kuulosti vieraalta. Se herätti hatarasta valveunesta, joka oli täynnä outoja yksityiskohtia. Torkutin melkein puoli tuntia, kunnes muistin, että herätykselle oli syynsä. Paluu arkeen. En ollut muistanut ajastaa kahvia, koska unohduin illalla tuijottamaan Areenasta höpsöä maalaiskomediaa. Ihan liian monta jaksoa, sen tunsin nyt väsyneessä kehossa. Myös kylpyhuoneen peili oli armoton, se heijasti ainoastaan merkkejä huonosti nukutusta yöstä.

Mitkä arkiaamun rutiinini olivatkaan? Hammaspesu, kahvia, suihku. Jokainen teko tuntui vieraalta ja kömpelöltä. Kaikkialla oli hiljaista, kun Ulpukin vielä nukkui. Lotrasin hiuksiin venäläisen kampaajan patistuksesta öljyä, kuivasin ja suoristin. Meikkiä! Sentään sen olin tehnyt, että jo viime viikon ajan opettelin meikkaamaan. Muuten kesän tuoma päivetys ja suuret aurinkolasit olivat riittäneet mainiosti.

Kurkistin VR:n sivuilta juna-aikataulut – ei toivoakaan, että olisin enää muistanut niitä ulkoa. Sukat ja farkut, yök. Olin painellut koko kesän erilaisissa koltuissa, mutta ulkona oli harmaata ja syksyn tuoksua oli ollut jo pidempään ilmassa. Valtava neule, kesän ihanin kirppislöytö. Ajattelin pienen hetken niitä päiviä, kun päälle voisi vetää vielä nahkatakin.

Kotona oli jäänteitä viimeisistä kesäjuhlista. Päivästä ja illasta, kun ikkunat olivat auki kesätuulelle ja vuorotellen vahdimme, ettei Ulpu innostu liikaa tutkimaan ulkoilmaa. Läppärin, työpuhelimen, kalenterin ja muistikirjan pakkaaminen. Evääksi kukkakaalikeittoa ja muutama lihapulla. Farkut tuntuivat puristavan, joten nepalilaiset lounaat ja sushibuffetit saisivat vielä odottaa.

Kuvituksena muisto lomaillasta, kun kävin ystävieni kanssa keräämässä kukkakaaleja (eli eväskeitto on todellista lähiruokaa). Kiitos kuvasta Emmi!

Se mihin tavallisesti menee puolisen tuntia, vei tänään kaksi tuntia. Olin unohtunut lomalle ja tottunut suloiseen aikatauluttomuuteen.

Kotimatkalla

Aamukoomani jatkui tasan tarkkaan Auroran sairaalalle, sillä vastaan alkoi tulla tyhjäkatseisia nuorukaisia kauppakärryineen. Sillä hetkellä muistin, kuinka hyvin kaikki onkaan. Olin matkalla maailman parhaaseen työpaikkaan ja voisin hymyillä aidosti juuri silloin kun itse haluan. Huhhuh, että sitä joskus rypeekin aivan turhaan. Nordenskjöldinkadulla tuuli puhalsi kasvoilta viimeisenkin väsymyksen ja oli ihanaa palata duuniin. Ihanaa, ihanaa, ihanaa!

Kukkakaalikeitto unohtui jääkaappiin, kun lähdimme lounaalla sushille. Kuten tavallisesti, minä sain päättää tulevan syksyn ruokasäännöt. Tarvitsen katsokaas sääntöjä, jotta pysyn ruodussa ja muista se on huvittavaa, mutta varmasti myös hyödyllistä. Päätin, että tarvitsemme pehmeän laskun arkeen ja vielä tänään sai käydä ulkona syömässä. Jatkossa sitten vain kerran viikossa ja eväsruokien on oltava terveellisiä.

Kotimatkalla katsoin kaikkea uusin silmin ja farkut puristivat hieman enemmän. Pehmeä lasku, kirjaimellisesti. Junassa saatoin olla jo täysin varma syksystä ja arjesta, kun katselin kuntonyrkkeilykurssia sillä silmällä. Mitä sanotte, uhka vai mahdollisuus?

Ilta

Pyöräilin oudossa sadesumussa ystävän luo vaihtamaan kukkakaaleja kanttarelleihin. Oli sellainen olo, että tästä(kin) tulee vielä hyvä elokuu ja arki lähtee rullaamaan erinomaisesti. Toinen ystäväni soitti, että lähdetään talvella johonkin lämpimään. Ei tarvinnut kuulkaa enempää suostutella, kun jo myönnyin. Tietysti!

Ihanaa elokuuta ja arkea kaikille! Tiedän, että vielä tulee hellepäiviä ja kesän tuntua, mutta olen niin rakastunut syksyyn jo nyt, etten malttaisi odottaa.

Kulomäki 4.30 a.m.

Kesä on pyrähtänyt puoleen, vaikka tuntuu ettei se oikein ole alkanutkaan. Olen päättänyt, että minun kesäni alkaa täysillä huomenna, kun siirryn ulkoilmaan ja merimaisemaan (säätiedotusten mukaan sateeseen, mutta en anna sen haitata). Pian riennän myös toiselle puolen Suomea ja saatanpa vielä vähän lennähtääkin jonnekin. Katsotaan, mitä käänteitä kohtalo on minulle varannut.

Muutama taianomainen kesäyö on kuitenkin koettu. Ehkä tärkeimpänä oli kipuaminen Hyvinkään korkeimmalle kohdalle, aivan liian pitkän yön päätteeksi. Vietimme iltaa ystävieni kanssa ja yhtäkkiä olikin jo aamu. Pääsin ystäväpariskunnan kyydillä kotiin ja juuri ennen viimeisiä risteyksiä toinen heistä ehdotti, että mentäisiinkin katsomaan auringonnousua Kulomäkeen. Silmät lupsuivat kiinni, mutten halunnut jäädä ulkopuolelle mistään kauniista. Tietysti mennään!

Myös paikalliset poliisit olivat katselemassa maisemia ja vaihdoimme muutaman sanan. Me kapusimme vielä korkeammalle – sille korkeimmalle kohdalle. Tuuli sekoitti hiukset ja väsymys pakotti lihaksia, mutta valvominen ja kiipeäminen olivat tuon hetken arvoisia. Myöhästyimme ihan niistä ensimmäisistä säteistä, mutta ei se mitään, onneksi auringossa on aina taikaa.


Kotimatkalla halusin kuulla Nick Cavea, olen nimittäin rakastunut tähän:

Alkukesästä mietin, että biisi on ehdottomasti syysillan ja punaviinilasillisen soundtrack, mutta yllättävän hyvin se näköjään toimii myös aamuyöllä tyhjässä kaupungissa. Silloin kun vastatuuli on sekoittanut hiukset, moottorin lempeä hurina pakottaa ummistamaan silmät ja auton ikkuna tuntuu sopivan viileältä poskea vasten.

Kesätärppejä Hyvinkäälle

Loma ilman suunnitelmia on hädin tuskin alkanut, mutta silti olen jo ehtinyt tehdä vaikka ja mitä! Haluan jakaa puuhani teillekin, koska kerrankin mielessä on jotain paikallista.

Kesämieli tulee paitsi J. Karjalaisen Et ole yksin -albumista, myös parvekkeen siistimisestä ja vierailusta kasvihuoneilla. Puutarhakaupat ovat ihan kivoja, mutta mikään ei vedä vertoja sille, kun pääsee haahuilemaan valtaviin kasvihuoneisiin, jotka pursuilevat erilaisia värejä ja muotoja. Kesäni alkaa lähes poikkeuksetta ostosreissulla Vanhanmyllyn puutarhalle, mutta tällä kertaa löysin myös uuden suosikin: Puutarha M. Lindström Rantakulmassa. Usein kukkaostoksilla mopo lähtee käsistä ja parvekkeeni on turvoksissa erilaisista kaunokaisista, mutta tällä kertaa pysyin rauhallisena. Tärkeimmät hankinnat olivat avaruuden näköinen Petunia ja yrttejä keittiöön.

Vaikka pientä parveketta on hankala sisustaa, niin siivous ja kukat tekevät ihmeitä. Minulla on oma pieni kesäparatiisi!

Toinen varma kesäjuttu on vierailu pyöräliikkeessä. Olen höveli huoltamaan (tai huollattamaan) pyörääni, mutta joka vuosi käyn Runeberginkadulla laitattamassa ilmaa renkaisiin. Heti maanantaiaamuna talutin fillarini Parantolanpuiston läpi ja kun lähestyin pyöräkauppaa, jähmetyin. Miksei missään näy pyöriä? Eikö liike ole auki? EIKÖ SITÄ ENÄÄ OLE? Enhän joudu toiseen pyöräliikkeeseen, enhän? Kauhuni ei johtunut laiskuudesta vaan siitä, että eräästä toisesta liikkeestä saa kammottavaa ja lähes ilkeää palvelua. Kun kävelin lähemmäs, niin olihan kauppa vielä siinä ja jopa avoinna. Olin vain muistanut ympäristön hieman toisin – ehkä pitäisi vierailla siellä hieman useammin. Hmmm.

Oli miten oli, pyörä kulkee taas ja jälleen sain hyvää ja edullista palvelua. Kiitos!

Kesällä on myös aikaa laittaa ruokaa, syödä ja kiinnittää huomiota siihen, mitä syö. Päätinkin innostua marjoista, hedelmistä ja salaateista – toistaiseksi jopa hyvällä menestyksellä. Siispä oli enemmän kuin perusteltua tehdä pitkästä aikaa tilaus Hyvinkään REKO:sta eli lähituottajilta. Illalla haen kotiin naurettavan paljon kasviksia ja kananmunia, ja teen parhaani, että myös syön ne. Voi näitä kesäiloja!

Käytännössä vasta tänään on ollut ensimmäinen lomapäivä ilman etukäteen suunniteltua ohjelmaa ja pääsinkin suosikkipaikkaani: kirjastoon. Maleksin hyllyjen välissä etsien erilaisia peli- ja tietokilpailukirjoja, sillä päätin järjestää ystävilleni kunnon juhannuskilpailut! En löytänyt mitään erityisen kiinnostavaa, joten tarvitsisin hieman apua. Kertoisitteko kaikki mahdolliset ideat mökillä järjestettäviin juhannuskisailuihin liittyen? Tietovisaa, olympialaisia vai jotain ihan muuta? Luulen, että kesämekkojen sijasta juhannusreissuun pitää pakata villapaitoja, mutta eipä kylmyys ole ennenkään estänyt hauskanpitoa!

Koska yksi parhaista kesälevyistä tosiaan on alussa mainittu Et ole yksin, niin kerrottakoon loppuun vielä hauska yksityiskohta liittyen J. Karjalaiseen: isäni näytti täsmälleen häneltä ja minä taas näytän aika paljon isältäni. Jos siis havaitsette jotain samankaltaisuuksia, niin tiedätte nyt syyn. Lisäksi minulla on yksi kitaraan maalattuihin liekkeihin liittyvä kohtaaminen J. Karjalaisen bändikaverin kanssa, mutta se on liian pitkä tarina. Sanotaan vaikka näin, että oli erittäin lähellä, ettei ”taiteeni” olisi päätynyt tyypin kotiin.

Kuten jo vihjasin, koko levy kuulostaa automatkoilta, kesäilloilta, ystävien hymyiltä ja auringon kultaamilta laineilta, mutta eiköhän kaikki kiteydy tähän biisiin:

Paska kaupunki

Olen teini-ikäisestä asti kuunnellut monien ihmisten tuskaista valitusta Hyvinkäästä. Pieni, kauhea, ankea, tylsä, hiljainen, väsynyt, ruma, ahdistava. Ja sama rimpsu uudelleen.

Rautatie, rautatie menee etelään.
Jos pelaat keskinkertaisuuden säännöillä et voi kuin hävitä,
ja jos häviät et muuta voi kuin häipyä täältä.

Vaikutteille alttiina minäkin joskus ajattelin, että pois on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Ei välttämättä sen takia, että olisin kokenut aitoa tarvetta päästä pois, vaan siksi, että ajatuskin kaupunkiin jäämisestä nolotti. Sanoa nyt jollekin asuneeni aina Hyvinkäällä. Kammottavaa.

Joopa joo. Sitten jostain nuorelle aikuiselle kehittyi omat aivot. Kyky muodostaa omia mielipiteitä. Myönsin itselleni, että täällä minun on lempeää olla, rakkaimmat lähelläni.

Olen kyllä monesti sen jälkeenkin vielä ajatellut, olisiko minun seesteisempää olla muualla. Tiedättehän, uusi ympäristö, uudet ihmiset ja uusi minä. Ongelma vain on se, että oma pää keikkuu aina tuossa kehon jatkona. Omia ajatuksiaan ei pääse pakoon, vaikka ympäristö antaisikin uusia virikkeitä.

Toki Hyvinkäällä asumista helpottaa työpaikkani Helsingissä. Pidän siitä, että voin osallistua pääkaupungin rientoihin, mutta aina lopulta saan palata sinne missä on helppoa hengittää. Sinne, mikä sydämen pohjassa asti tuntuu kodilta. Samoin ovat tehneet Hyvinkäällä asuneet taiteilijat – muuttaneet kaupunkiin, jotta saivat jotain merkittävää luotua. Helsingin kiusaukset olivat riittävän kaukana ja samaan aikaan tarpeeksi lähellä.

Hyvinkäällä ehtii vielä loppuviikon ajan katsomaan, kuinka Willan nuorisoteatteri ihan hyvässä hengessä mollaa kaupunkia. Kävimme ystäväni kanssa viikonloppuna katsomassa Radanvarsikaupungin ja ehkä tietynlaisesta sunnuntaihervottomuudesta johtuen välillä vain tuijotimme tyhminä toisiamme ja välillä nauroimme vedet silmissä näytelmälle. Hyvinkään ykkösfanina olisin revitellyt kliseillä vielä enemmän, mutta suosittelen kuitenkin tsekkaamaan kyseisen esityksen. Etenkin jos kaupunki on vähääkään tuttu.

Ympyrä muuten sulkeutui eilen, kun Stadin Panimon työntekijä kertoi, että on olemassa juoma, jossa keskioluttuoppiin pudotetaan Jaloviina-shotti. Tuon ”herkkupalan” nimi on kuulemma Hyvinkää. Voitte vain kuvitella, kuinka nolostuin.

Olkoon kaupunki muille mitä tahansa, minua Hyvinkää on kohdellut kauniisti. Täällä on hyvä. Pus!