Kulomäki 4.30 a.m.

Kesä on pyrähtänyt puoleen, vaikka tuntuu ettei se oikein ole alkanutkaan. Olen päättänyt, että minun kesäni alkaa täysillä huomenna, kun siirryn ulkoilmaan ja merimaisemaan (säätiedotusten mukaan sateeseen, mutta en anna sen haitata). Pian riennän myös toiselle puolen Suomea ja saatanpa vielä vähän lennähtääkin jonnekin. Katsotaan, mitä käänteitä kohtalo on minulle varannut.

Muutama taianomainen kesäyö on kuitenkin koettu. Ehkä tärkeimpänä oli kipuaminen Hyvinkään korkeimmalle kohdalle, aivan liian pitkän yön päätteeksi. Vietimme iltaa ystävieni kanssa ja yhtäkkiä olikin jo aamu. Pääsin ystäväpariskunnan kyydillä kotiin ja juuri ennen viimeisiä risteyksiä toinen heistä ehdotti, että mentäisiinkin katsomaan auringonnousua Kulomäkeen. Silmät lupsuivat kiinni, mutten halunnut jäädä ulkopuolelle mistään kauniista. Tietysti mennään!

Myös paikalliset poliisit olivat katselemassa maisemia ja vaihdoimme muutaman sanan. Me kapusimme vielä korkeammalle – sille korkeimmalle kohdalle. Tuuli sekoitti hiukset ja väsymys pakotti lihaksia, mutta valvominen ja kiipeäminen olivat tuon hetken arvoisia. Myöhästyimme ihan niistä ensimmäisistä säteistä, mutta ei se mitään, onneksi auringossa on aina taikaa.


Kotimatkalla halusin kuulla Nick Cavea, olen nimittäin rakastunut tähän:

Alkukesästä mietin, että biisi on ehdottomasti syysillan ja punaviinilasillisen soundtrack, mutta yllättävän hyvin se näköjään toimii myös aamuyöllä tyhjässä kaupungissa. Silloin kun vastatuuli on sekoittanut hiukset, moottorin lempeä hurina pakottaa ummistamaan silmät ja auton ikkuna tuntuu sopivan viileältä poskea vasten.

Kesätärppejä Hyvinkäälle

Loma ilman suunnitelmia on hädin tuskin alkanut, mutta silti olen jo ehtinyt tehdä vaikka ja mitä! Haluan jakaa puuhani teillekin, koska kerrankin mielessä on jotain paikallista.

Kesämieli tulee paitsi J. Karjalaisen Et ole yksin -albumista, myös parvekkeen siistimisestä ja vierailusta kasvihuoneilla. Puutarhakaupat ovat ihan kivoja, mutta mikään ei vedä vertoja sille, kun pääsee haahuilemaan valtaviin kasvihuoneisiin, jotka pursuilevat erilaisia värejä ja muotoja. Kesäni alkaa lähes poikkeuksetta ostosreissulla Vanhanmyllyn puutarhalle, mutta tällä kertaa löysin myös uuden suosikin: Puutarha M. Lindström Rantakulmassa. Usein kukkaostoksilla mopo lähtee käsistä ja parvekkeeni on turvoksissa erilaisista kaunokaisista, mutta tällä kertaa pysyin rauhallisena. Tärkeimmät hankinnat olivat avaruuden näköinen Petunia ja yrttejä keittiöön.

Vaikka pientä parveketta on hankala sisustaa, niin siivous ja kukat tekevät ihmeitä. Minulla on oma pieni kesäparatiisi!

Toinen varma kesäjuttu on vierailu pyöräliikkeessä. Olen höveli huoltamaan (tai huollattamaan) pyörääni, mutta joka vuosi käyn Runeberginkadulla laitattamassa ilmaa renkaisiin. Heti maanantaiaamuna talutin fillarini Parantolanpuiston läpi ja kun lähestyin pyöräkauppaa, jähmetyin. Miksei missään näy pyöriä? Eikö liike ole auki? EIKÖ SITÄ ENÄÄ OLE? Enhän joudu toiseen pyöräliikkeeseen, enhän? Kauhuni ei johtunut laiskuudesta vaan siitä, että eräästä toisesta liikkeestä saa kammottavaa ja lähes ilkeää palvelua. Kun kävelin lähemmäs, niin olihan kauppa vielä siinä ja jopa avoinna. Olin vain muistanut ympäristön hieman toisin – ehkä pitäisi vierailla siellä hieman useammin. Hmmm.

Oli miten oli, pyörä kulkee taas ja jälleen sain hyvää ja edullista palvelua. Kiitos!

Kesällä on myös aikaa laittaa ruokaa, syödä ja kiinnittää huomiota siihen, mitä syö. Päätinkin innostua marjoista, hedelmistä ja salaateista – toistaiseksi jopa hyvällä menestyksellä. Siispä oli enemmän kuin perusteltua tehdä pitkästä aikaa tilaus Hyvinkään REKO:sta eli lähituottajilta. Illalla haen kotiin naurettavan paljon kasviksia ja kananmunia, ja teen parhaani, että myös syön ne. Voi näitä kesäiloja!

Käytännössä vasta tänään on ollut ensimmäinen lomapäivä ilman etukäteen suunniteltua ohjelmaa ja pääsinkin suosikkipaikkaani: kirjastoon. Maleksin hyllyjen välissä etsien erilaisia peli- ja tietokilpailukirjoja, sillä päätin järjestää ystävilleni kunnon juhannuskilpailut! En löytänyt mitään erityisen kiinnostavaa, joten tarvitsisin hieman apua. Kertoisitteko kaikki mahdolliset ideat mökillä järjestettäviin juhannuskisailuihin liittyen? Tietovisaa, olympialaisia vai jotain ihan muuta? Luulen, että kesämekkojen sijasta juhannusreissuun pitää pakata villapaitoja, mutta eipä kylmyys ole ennenkään estänyt hauskanpitoa!

Koska yksi parhaista kesälevyistä tosiaan on alussa mainittu Et ole yksin, niin kerrottakoon loppuun vielä hauska yksityiskohta liittyen J. Karjalaiseen: isäni näytti täsmälleen häneltä ja minä taas näytän aika paljon isältäni. Jos siis havaitsette jotain samankaltaisuuksia, niin tiedätte nyt syyn. Lisäksi minulla on yksi kitaraan maalattuihin liekkeihin liittyvä kohtaaminen J. Karjalaisen bändikaverin kanssa, mutta se on liian pitkä tarina. Sanotaan vaikka näin, että oli erittäin lähellä, ettei ”taiteeni” olisi päätynyt tyypin kotiin.

Kuten jo vihjasin, koko levy kuulostaa automatkoilta, kesäilloilta, ystävien hymyiltä ja auringon kultaamilta laineilta, mutta eiköhän kaikki kiteydy tähän biisiin:

Paska kaupunki

Olen teini-ikäisestä asti kuunnellut monien ihmisten tuskaista valitusta Hyvinkäästä. Pieni, kauhea, ankea, tylsä, hiljainen, väsynyt, ruma, ahdistava. Ja sama rimpsu uudelleen.

Rautatie, rautatie menee etelään.
Jos pelaat keskinkertaisuuden säännöillä et voi kuin hävitä,
ja jos häviät et muuta voi kuin häipyä täältä.

Vaikutteille alttiina minäkin joskus ajattelin, että pois on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Ei välttämättä sen takia, että olisin kokenut aitoa tarvetta päästä pois, vaan siksi, että ajatuskin kaupunkiin jäämisestä nolotti. Sanoa nyt jollekin asuneeni aina Hyvinkäällä. Kammottavaa.

Joopa joo. Sitten jostain nuorelle aikuiselle kehittyi omat aivot. Kyky muodostaa omia mielipiteitä. Myönsin itselleni, että täällä minun on lempeää olla, rakkaimmat lähelläni.

Olen kyllä monesti sen jälkeenkin vielä ajatellut, olisiko minun seesteisempää olla muualla. Tiedättehän, uusi ympäristö, uudet ihmiset ja uusi minä. Ongelma vain on se, että oma pää keikkuu aina tuossa kehon jatkona. Omia ajatuksiaan ei pääse pakoon, vaikka ympäristö antaisikin uusia virikkeitä.

Toki Hyvinkäällä asumista helpottaa työpaikkani Helsingissä. Pidän siitä, että voin osallistua pääkaupungin rientoihin, mutta aina lopulta saan palata sinne missä on helppoa hengittää. Sinne, mikä sydämen pohjassa asti tuntuu kodilta. Samoin ovat tehneet Hyvinkäällä asuneet taiteilijat – muuttaneet kaupunkiin, jotta saivat jotain merkittävää luotua. Helsingin kiusaukset olivat riittävän kaukana ja samaan aikaan tarpeeksi lähellä.

Hyvinkäällä ehtii vielä loppuviikon ajan katsomaan, kuinka Willan nuorisoteatteri ihan hyvässä hengessä mollaa kaupunkia. Kävimme ystäväni kanssa viikonloppuna katsomassa Radanvarsikaupungin ja ehkä tietynlaisesta sunnuntaihervottomuudesta johtuen välillä vain tuijotimme tyhminä toisiamme ja välillä nauroimme vedet silmissä näytelmälle. Hyvinkään ykkösfanina olisin revitellyt kliseillä vielä enemmän, mutta suosittelen kuitenkin tsekkaamaan kyseisen esityksen. Etenkin jos kaupunki on vähääkään tuttu.

Ympyrä muuten sulkeutui eilen, kun Stadin Panimon työntekijä kertoi, että on olemassa juoma, jossa keskioluttuoppiin pudotetaan Jaloviina-shotti. Tuon ”herkkupalan” nimi on kuulemma Hyvinkää. Voitte vain kuvitella, kuinka nolostuin.

Olkoon kaupunki muille mitä tahansa, minua Hyvinkää on kohdellut kauniisti. Täällä on hyvä. Pus!

Kyyneleet

Ottakaahan hyvä asento ja kuppi kahvia (minulle tässä vaiheessa kofeiinitonta) tai jotain muuta hyvää – luvassa on pitkä ja polveileva tarina, jonka pää- ja sivuosassa seikkailee Terhi Kokkonen. Merkittävässä roolissa on myös koulun jumppasalin ruma katto.

Olipa tässä eräs pääsiäisilta. Olin juossut paikasta toiseen, mutta ollut myös erittäin läsnä kaikille tärkeille. Kun lopulta pääsin kotiin, ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä ja kyyneleet pyrkivät jatkuvasti silmiin. Ajattelin tapani mukaan, että ei se mitään, kyllä hymykin sieltä vielä joskus tulee. Kaikelle on aikansa.

En ole ikinä pitänyt Scandinavian Music Groupista. En pidä musiikista, johon kaikki samaistuvat ja jonka tahtiin sadat naiset huokailevat: “Oi, tämä kertoo minusta, elämäni on jollain ihmeen kaupalla saatu sanoitettua tähän kappaleeseen.” Kai minä salaa uskon olevani edes hieman erityinen.

Kunnes tapahtui jotain hassua. Toiset uskovat sattumaan ja toiset kohtaloon, minä tuohon jälkimmäiseen. Tein eräänä päivänä vimmatusti töitä kuulokkeet päässä, kun Radio Helsingissä soi Näin minä vihellän matkallani. Jokin siinä sai minut pysähtymään ja kuuntelemaan. “Voi hyvänen aika, näissä sanoissa ja äänissä on elämäni.” Ärsyttää myöntää: en taida sittenkään olla niin erityinen.

Ja siinä minä sitten pääsiäisiltana olin – kirjoittamassa ja kuuntelemassa tuota kappaletta kyyneleet silmissä. Osuvampaa kun ei siinä hetkessä voinut olla.

Ei tunnu missään
Olen matkalla taas
Olen matkalla sinne
Olen matkalla takaisin sinne
Minne kerran toivotit minut

Kun minulta viedään kaikki
Autan kantamaan
Kevyesti nousee askel
Autan kantamaan
Ja kun lopulta kaadun
Teen sen näyttävästi

Näin minä vihellän matkallani
Näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin
Olkoon sitten niin

Biisi on minulle kuvaus siitä, kuinka pitkälle hyvyys ja ystävällisyys voi pahimmillaan viedä. Tekstihän on oikea marttyyritarina. Silti, vaikka totuus vähän itkettääkin, en voisi olla mitään muuta kuin olen. Olkoon vaikka kaikki muut inhottavia ja kovia, minun on pystyttävä katsomaan itseäni silmiin ja voin tehdä sen vain silloin, kun toimin juuri kuten uskon oikeaksi. Usein se on muiden ihmisten huomioon ottamista ja joskus jopa omalla kustannuksella. Eikä se tarkoita mitään kynnysmattohommia, sellaiseen en enää näin aikuisiällä jaksa tuhlata aikaani, mutta kiltteys voittaa aina lopulta ilkeyden – vaikka siitä sitten saisikin vähän siipeensä.

Sanoitukset ovat ylipäänsä vähän haastava aihe, koska lopulta kaikki biisit saa sopimaan itseensä, kun oikein kovasti yrittää. Kannattaakin valita vain oikeasti hyvät ja merkitykselliset kappaleet oman elämänsä soundtrackiksi. Minut saa ravistella hereille, kun tulen kertomaan, että Antti Tuiskun Peto on irti on kuin story of my life. Hehheh.

Kun elämäni oli sanoitettu, sattui toinen hassu sattumus. Eräs sanoi miettineensä päänsä puhki, ketä muistutan. “Ai jotain julkkista, sano sano!” Kaksi päivää hän oli miettinyt, mahdankohan olla Terhi Kokkosen sisko. Kuulemma ääneni ja eleeni olivat olleet juuri kuin hänellä. Otin sen kohteliaisuutena, vaikken olekaan perillä Terhi Kokkosen olemuksesta. Toivottavasti se on viehkeä. Lauluääni ei ole mennyt yksiin, mutta vimmainen suhtautuminen elämään kylläkin. Ja ei, en ole Terhi Kokkosen sisko, jos joku jäi asiaa vielä miettimään.

Sinä pääsiäisiltana pääsin alakulossani niin sanottuun myttyvaiheeseen. Olin juuri saanut taivutettua itseni sohvalle oikein kunnon epäryhdikkääseen myttyyn, kun ovikello soi. Rasti seinään, tällä kertaa se tarkoitti jotain hyvää. Ovesta saapui ensimmäinen ystävä, joka palautti minut todellisuuteen. Ovikello soikin tasaisesti läpi illan ja lopulta istuimme ystävien kanssa olohuoneessani, kaivoimme kitaran esille ja lauloimme kaikkea ihanaa. Nöyrä kiitos täydellisestä ajoituksesta, alakulo ei ole sen jälkeen enää palannut.

Kuvamuistosta kiitos Nooralle.

Päivät rullasivat eteenpäin ja viime torstaina pääsin pitkästä aikaa lähikoululle kuntopiiriin. Jossain vaiheessa makasin selälläni jumppasalin lattialla, tuijotin harvinaisen rumaa kattoa ja mietin, että voi kun voisikin ymmärtää elämää ”as it’s fullest” – täydellisesti sen jokaista yksityiskohtaa ja tuntemusta. Ei tarvitsisi vaivata päätään turhuuksilla. Sitten tajusin, etten ehkä sittenkään toivo sitä – silloinhan olisin todennäköisesti munkkina Tiibetissä (ettehän takerru siihen, ettei se oikeasti olisi mahdollista) enkä teidän ilonanne täällä verkossa.

Sanovat, ettei auta itku markkinoilla. Totta, eihän se mitään auta, mutta kyllä se aika ajoin vähän helpottaa. Puss!

Yamas!

Viimeistään auringolla ja kansallistunteella kyllästetty sunnuntai pyyhkäisi viimeisetkin ärsytyksen rippeet harteiltani ja olen palannut omaksi iloiseksi itsekseni. Huh ja jee! Voisin kai vihdoin hieman röyhistää rintaa ja todeta, että erityistaitoni on positiivisuus. Hiiteen turhat murheet ja valoisalla hymyllä eteenpäin!

Asiaa toki auttoi sekin, että päivä oli varattu ystäville. Me matkailun ja herkkujen rakastajat kokoonnuimme hervottomissa sunnuntaifiiliksissä vasta-avattuun kreikkalaiseen ravintolaan, Yamasiin. Paikalla ei ole Facebook- tai nettisivuja, mutta onneksi Hyvinkää on juuri sen kokoinen kaupunki, että puskaradio on aloittelevien yrittäjien puolella. Ravintola sijaitsee entisen Hiilloksen ja Olive Treen tiloissa ja olimme kaikki yhtä mieltä yrittäjien rohkeudesta – tuntuu nimittäin, ettei Mark Burgerin (kuka muistaa!) jälkeen oikein mikään ruokapaikka ole kiinteistössä menestynyt. Pidämme peukkuja!

Kokosimme siis viime syksyn Kreikan reissuporukan yhteen ja päivällisen tarkoitus oli virkistää ihania makumuistoja. Mitään wow-efektiä ei syntynyt, mutta olimme ihan tyytyväisiä ja palaamme myöhemmin uudelleen. Jo tässä vaiheessa kiittelemme tsatsikia ja ystävällistä palvelua. Ruokaa sai odottaa aika pitkään ja tilausten kanssa riitti säätöä, mutta eipä meillä ollut kiire muualle kuin vaalikahveille. Kerrankin oli aikaa, aikaa ja vielä vähän aikaa.

Aah, nämä tyypit! Pelkkää rakkautta, naurua ja suuria sydämiä.

Mitä keväiseen sunnuntai-iltaan tulee, niin siihen kuuluu vielä yksi kuppi teetä ja uusi ihastukseni Mara Balls. Ajautuuko kukaan muu tästä kappaleesta johonkin erityiseen unelmien ulottuvuuteen? Täydellistä sanon minä!

Yhteenvetona siis kaksi menovinkkiä:
1) Testatkaa Yamas
2) Viettäkää aikaa ystävien kanssa

Suukkoja ystävät!

 

Baareissa nähdään!

Jihuu! Huomenna on yksi illoista, joka kannattaa ehdottomasti viettää Hyvinkäällä. Kaupungin valtaa perinteinen Kulttuuri Goes Baari -tapahtuma ja lähes jokainen Hyvinkään kuppila pursuaa livemusiikkia. On varmaan sanomattakin selvää, että aion olla mukana menossa.

Tapahtumassa ei nähdä Suomen ykkösartisteja ja hyvä niin. Jokaisesta ravintolasta voi löytää jotain uutta ja ihmeellistä, ja sehän livemusiikissa on parasta – hatarakin bändi tai artisti voi ilman odotuksia toimia uskomattoman hyvin.

Yhden erityisen menovinkin haluan teille kuitenkin antaa. Nähdään klo 23 Blokissa! Siellä esiintyy taitava ja minulle tärkeä muusikko: Jonne Nieminen.

17434481_767529850078716_7270270470541345667_oKuva: Henri Marttila

Joitain vuosia sitten järjestimme Ravintolapäivän tapahtuman ystäväni liiketilassa ja illan hämärtyessä tarjolla oli myös akustinen liveveto. Jonne soitti omia kappaleitaan ja joitain Neil Youngin covereita. Kun tuli Old Manin aika, taisi yksi jos toinenkin olla kyynelissä. Tiedättehän, esitys on täydellinen, jos se saa aikaan kylmiä väreitä.

Olen päässyt mukaan Jonnen ja muiden tärkeiden ”soitellaan huvikseen” -iltoihin, joissa on kuunneltu jopa minun toiveitani (nöyrä kiitos siitä). Arvatkaa miltä kuulostaa akustisilla kitaroilla soitettu Little Black Submarines omassa olohuoneessa? Saattoi tapahtua niin, että pyyhin salaa makuuhuoneen puolella silmäkulmiani. Aah, täydellisiä muistoja (niistä on tämä koti tehty)!

Jonne esiintyi myös 30-vuotisjuhlissani soittaen mm. The White Stripesin Fell In Love With The Girlin. Ei voi parempaa olla, jos itselle omistetuista esityksistä puhutaan.

Tiedän, että on olemassa tuhansia taitavia muusikoita, joten en yritäkään luvata mitään maailmoja mullistavaa, mutta jos valitsette Kulttuuri Goes Baarin tarjonnasta yhden keikan, niin valitkaa tämä. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä huomenna on ohjelmistossa, mutta aion todellakin olla paikalla yllättymässä (ja ehkä pyyhkimässä silmäkulmiani, katsotaan kuinka käy).

Kyllä ne Jonnet vaan jotain tietää – tässä tapauksessa ainakin musiikista. Blokissa nähdään!

Hyvinkään parhaat: kirjasto

Yksi suosikkipaikoistani missä tahansa on kirjasto – tai oikeastaan olen oppinut Pelle Miljoonalta kutsumaan paikkaa lainastoksi. Niin tai näin, en tiedä parempaa piipahdus- tai ajanviettopaikkaa. Kirjoja, levyjä, leffoja, jumppaohjeita, lehtiä, lautapelejä, ruokareseptejä tai mahdollisuus oppia kokonaan uusi kieli. Ei mitään järkeä, kuinka siistiä on paikka, josta saa viisautta ja hyvää oloa ilmaiseksi. Pelkkää rakkautta jo vuodesta 1985 (no jaa, tuskin olen vaippaikäisenä kahminut kirjastosta yleistietoa tai jumppaohjeita).

Kyselin Facebookin puolella ideoita ”viisi parasta” -listoihin. Ystäväni pyysi minulta listaa top 5 kirjoista, joten tässä tulee. On tosin ensin kerrottava, että luen, hmm, hyvin tasapainoisesti. Ensin luen jotain chick litiä ja kun se on ohi, kaikki ajatukseni ovat muuttuneet hattaraksi ja kuvittelen eläväni Disney-sadussa. Pian tajuan itsekin tilanteen harhaisuuden ja tartun kiireesti johonkin Pohjois-Koreasta kertovaan teokseen, jotta täräytän itseni takaisin todellisuuteen. Sen jälkeen poden niin syvää surua ja toivottomuutta, että on pakko taas lukea Marian Keyesiä tai Sophie Kinsellaa. Tasapaino tai noidankehä, miten kukakin sen haluaa ajatella. Silloin tällöin luen musiikista tai elämäkertoja. Jossain vaiheessa olin hulluna Charles Bukowskiin, mutta sitten yksi tarina meni niin mauttomaksi, että jätin kirjan kesken ja päätin ettei kyseistä kirjailijaa ole minulle olemassakaan. Myöhemmin kaverini tosin kertoi, että olin lukenut (vahingossa) Bukowskin sekopäisintä tuotantoa ja sain häneltä uusia kirjasuosituksia. Näin kirjailija palasi takaisin maailmankartalle.

Muistan vain murto-osan lukemistani kirjoista, joten listan tekeminen oli ihan hurjan vaikeaa. Luulen, että muistikapasiteettini on varattu musiikille ja työlle, mutta onneksi muutamat helmet erottuivat edukseen.

#1 Kilpikonna ja olkimarsalkka (Tuula-Liina Varis)
Muistan, että tämä teki minuun aikoinaan järisyttävän vaikutuksen. Olen aavistuksen heikkona maailmantuskaa poteviin taiteilijoihin, joten oli jännittävää ja samalla todella pysäyttävää kurkistaa elämään vakavasti alkoholiongelmaisen Pentti Saarikosken kanssa. Kirjan lukemisesta on varmaan yli kymmenen vuotta, mutta hatarallakin  muistilla voin sitä suositella.

#2 Irvine Welshin tuotannosta erityisesti Trainspotting ja Porno
Olen varma, että näin elokuvan ennen kirjaa, mutta taivas että kirjakin oli hyvä (sellainen mielikuva minulla ainakin on). Trainspottingin jatko-osan taas muistan ahmineeni hetkessä. Olin todella kaivannut tarinalle jatkoa. Olisikohan Welshin suomennetusta tuotannosta ainoastaan Paska jäänyt kesken. En ole oikein varma, tajusinko siitä mitään.

#3 Kingston Wall Petri Wallin saaga (Viljami Puustinen)
Kingston Wall on minulle ihan valtavan rakas bändi ja Petri Wallista kertova teos oli todella hyvin kirjoitettu. Muistan jakaneeni kirjasta kuvan Instagramiin saatteella: ”Tiesin miten tää loppuu, mutta itkin silti. Junassa.”

#4 Pjongjangin akvaariot (Kang Chol-hwan, Pierre Rigoulot)
Tämä oli ensimmäinen kurkistukseni Pohjois-Korean elämään, enkä tosiaan ollut tiennyt siitä puoliakaan. En oikeastaan edes jäävuoren huippua. Välillä itkin ja välillä koin vain ihan valtavaa vääryyttä. Voiko tässä maailmassa todella olla näin kauheaa julmuutta ja epäoikeudenmukaisuutta? Ehkä pahinta oli kuitenkin tajuta, että jossain on varmasti kauheampaakin. Myöhemmin tajusin, että samasta aiheesta on kirjoitettu aika paljonkin, mutta muut teokset eivät herättäneet enää niin paljon tunteita. Tapahtui jonkinlainen turtuminen (kyllä, kauheaa).

#5 Poika (Marja Björk)
Viimeisimpänä helmenä olen löytänyt Marja Björkin tuotannon. Pidän kovasti hänen tavastaan kirjoittaa ja Pojassa yhdistyivät hyvin todellisuus ja tarina. Kirjoitin tärkeimmän lainauksen itselleni muistiin: ”Tajuan, että tuskin saan elää unelmieni elämää. Harva saa. Ymmärtävätköhän ne olevansa onnellisia, joilla on kaikkea, koti ja muija ja lapset, työ ja oma itse. Helposti voi käydä niin, että menettää kaikessa kiireessä sen, mikä on oma minä.”

Pidän ihan valtavasti kirjoista, jotka saavat nauramaan ääneen, mutta pidän myös kirjoista jotka saavat itkemään. Pidän siitä, että kirja saa minut tuntemaan jotain – mitä tahansa. Jos kirja on hyvä, siitä voi keskustella jonkun kanssa. On joku juttu, mitä kertoa eteenpäin. Pidän hyvästä ja oivallisesta kielestä, mutta liika kikkailu pilaa tekstin kuin tekstin. Toisinaan haluan oppia uutta ja ahmia yleistietoa, mutta toisinaan kaipaan vain ihanaa rakkaustarinaa, johon uppoutua todellisuutta pakoon.

Parhaillaan luen Likainen Havanna -trilogiaa. Voin sanoa sen verran, että seuraavaksi onkin sitten aika siirtyä taas rakkaustarinoiden maailmaan. Kirja romutti täysin vaaleanpunaisen käsitykseni Kuubasta ja Castroista. Harmi, mutta oikeastihan se tarkoittaa vain sitä, että kirja on onnistunut – se kannatti lukea.

Kävin eilenkin vapaapäivän johdosta kuluttamassa aikaa Hyvinkään kirjastossa (koska ei huvittanut tuhlata rahaa). Kuvassa ovat uusimmat lainaukset – ei auta paljon hienostella, hehheh.

Kiitos juttuvinkistä ystävälleni Nooralle ja jättäkää muutkin toiveita top vitosiksi!