Rakkauskirje isälle

Isänpäivä lipesi vähän käsistä, koska tein sunnuntain tuttuun tapaan töitä. En kuitenkaan unohtanut – itse asiassa en enää näin aikuisena unohda tärkeitä merkkipäiviä. Nuorempana olin hövelimpi ja toisaalta myös aika ehdoton. Vaikka olen koko ajan uskonut, ettei kuolema voi olla lopullinen loppu, ajattelin menettäneeni isänpäivät, syntymäpäivät ja muut merkkipäivät. Ikä on selvästi tuonut sisäistä rauhaa ja vakautta, ja olen oppinut pitämään tärkeistä päivistä kiinni.

Nytkin ajoin lauantai-iltana kaatosateessa Rauhannummelle ja juoksin viemään kynttilät perille. Sadevesi valui pitkin kasvoja, mutta kerroin ajatuksissani samat asiat kuin aina:

Toivottavasti siellä on kaikki hyvin, täällä on. Elämä ei ole täydellistä, mutta olisit silti ylpeä. Teen parhaani. Minulla on ikävä sinua.

Isän kuolemasta on kulunut kauan, mutta muistan kyllä, että hän oli paras isä. Häneltä olen perinyt muun muassa nallekarhumaiset kasvot ja kyvyn tulistua nollasta sataan (etenkin autonratissa ja tyhmyyksiä kohdatessani). En haikaile menneisiin, sillä opin jo liian nuorena, ettei joillekin asioille elämässä vain voi mitään. On elettävä mahdollisimman hyvin niiden pelimerkkien kanssa, jotka osuvat kohdalle. Jos elämä ei olisi mennyt kuten se meni, en olisi tällainen kuin olen.

Se ei silti poista ikävää.

Tänään on kuulunut ikäviä uutisia, joten sitäkin suuremmalla syyllä: iso sydän kaikille parhaille isille, oli sitten isänpäivä tai ihan tavallinen maanantai.

Mainokset

Sirpaleista onnea

Minun piti perjantaina julkaista yksi Instagram-kuva. Tämä:

Saate olisi ollut: Kahdeksan tuntia ja sata asiaa. Let’s get this shit done! Koska päivä oli mitä oli, en tietenkään ehtinyt hoitaa juuri sitä asiaa, sitä toissijaista.

Perjantaiaamuna tiesin, että edessä olisi hullu päivä ja vatsaa nipisti. Kun olin lähdössä juoksemaan junaan, tiputin lasilyhdyn ja eteinen peittyi sadoista sirpaleista. Mietin hetken, että saanko raivokohtauksen vai hoidanko homma ihan zenisti. Valitsin zen-mielentilan ja imuroidessa ajattelin, että sirpaleethan tuovat onnea. Mitä siitä, että myöhästyin junasta ja päivän tunnit kutistuivat entisestään.

Illalla päätin unohtaa työt ja arjen, ja keskityin ystävän seuraan. Se oli paras päätös aikoihin! Nukahdin yöjunaan, mutta kohtalo herätti minut Hyvinkään asemalla. Aamulla kun heräsin, ensimmäinen ajatus oli kuinka rakastankaan elämääni. Parasta tässä ja nyt, juuri tällaisena.

Iltapäivällä lähdin uuteen työpaikkaan ja illalla ajoin hautausmaan kautta kotiin. Emmin hieman, onko iltakymmeneltä liian myöhä käydä jättämässä kynttilöitä rakkaille, mutta ei ollenkaan. Hautausmaa oli kauneimmillaan ja vielä kun tasan kymmeneltä kaikki valot sammuivat, oli vain minä ja sadat kynttilät muistamassa tärkeitä. Kauniimpaa hetkeä ja tunnetta saa hakea.

Nyt olen taas ryntäämässä töihin, mutta edelleen tuntuu siltä, että tässä ja nyt on hyvä. Ne sirpaleet taisivat todella tuoda onnen tähän viikonloppuun. Pus pus!

Hemmottelua

On kuulkaa aika pienestä kiinni, että tulee hurjan voimaantunut ja iloinen olo. Olen tässä syksyn aikana pitänyt puolisalaa kivojen asioiden listaa. Se on muistikirjassani kaikkien kymmenien työasioiden keskellä ja olen kirjoittanut siihen sellaisia juttuja, joiden tiedän tuottavan minulle hyvää mieltä. Töihin liittyvät muistiinpanot on kirjoitettu hieman kiireellä, mutta kivojen asioiden lista on omalla sivullaan selkeillä tikkukirjaimilla. Kirjainten koko on tavallista suurempi, jotta varmasti huomaan ja muistan.

Olen tehnyt kivojen asioiden listalta jo aika paljon juttuja, mutten viivaa mitään yli. Haluan muistaa kaiken myöhemminkin ja aloittaa alusta. Voitteko muuten uskoa, että myös hammaslääkäri on päätynyt kyseiselle listalle? Kysymys ei niinkään ole aikuisuudesta vaan pelkojen kohtaamisesta ja siitä tunteesta, kun käynnistä selviää ilman ainuttakaan kyyneltä. Saatoin tanssia koko matkan Kampista Töölöön. Sen tunteen takia hammaslääkärikin on kivojen asioiden listalla (lisäksi yritän tosissani voittaa pahimman pelkoni).

Olen sen verran puuhakas ja aktiivinen, että välillä menee väkisinkin suorittamiseksi. Siksi on tärkeää muistaa, että itseään saa hemmotella kaikin mahdollisin tavoin. Tosin antaa se suorittaminenkin aika ajoin takaisin. Voimaantunut olen nimittäin työviikonlopun takia. Sain muutamia ihania palautteita ja yllättäviä huomioita omasta työstäni niin, että taisin olla punastunut kaksi päivää putkeen. Jotenkin ajattelen, että jos jotain kannattaa hoitaa hyvin, niin työnsä. (Ja tietenkin ihmissuhteet, mutta ne eivät juuri nyt ole tapetilla, joten keskityn töihin.) Myös vapaaehtoistyörintamalla saattaa olla tiedossa uusia ja jännittäviä haasteita, joten en meinaa pysyä pillifarkuissani. Voi elämän ilot ja ihmeet!

Kun puhun hemmottelusta, en suinkaan nyt tarkoita työtä. En sentään hemmottele itseäni työllä, vaikka joku niinkin voisi luulla, hehheh. Rumpujen pärinää! Minä tilasin itselleni kodin siivouksen! On tunnustettava, että jouduin mainoksen uhriksi: Luin erään blogitekstin ja ihmettelin, miten en ollut aiemmin tajunnut tällaista upeutta. Tuumasin asiaa alle vuorokauden ja googlasin hyvinkääläiset siivousfirmat. Tänään sitten kaksi ihanaa siistijää olivat kotonani pari tuntia ja nyt pimeimmätkin nurkat kimaltelevat. Uskomatonta!

Ensin hieman nolostelin, kun enhän minä nyt niin kiireinen tai uupunut ole, että tarvitsisin siivousta. Sitten aika moni ystävä muistutti arjestani ja siitä, että rahaa voisi laittaa paljon huonompiinkin asioihin. Ja totta se on. Jos tällaisen olon voi saada kotisiivouksen hinnalla, niin olen valmis tarpeen mukaan luopumaan jostain muusta.

Siivouksen ansiosta minulla oli kerrankin tekosyy istua lähikahvilassa. Ensin katse hakeutui puhelimeen, mutta lopulta ohikulkevat ihmiset veivät voiton. Siinä minä istuin kahvikupin kanssa ja mietin ihmisten tarinoita ja elämää ylipäänsä. Eihän tuollaiseen ikinä ole aikaa! Kun palasin kotiin, olin niin onnellinen ja iloinen, että vein mennessäni siistijöille kukkia. Kokemus päättyi lämpimiin halauksiin ja yritys taisi saada uuden asiakkaan.

Olemme pimeimmän ja ankeimman kuukauden kynnyksellä, joten muistakaa hemmotella itseänne. Pus!

Viimeinen syysilta

Minulla on vahva tunne siitä, että käsillä on viimeinen syysilta. Tai ainakin yksi viimeisistä. Säätiedotukset huutavat lunta ja jossain mielen perukoilla nakuttaa ajatus talvirenkaista. Siinäkö se tosiaan oli? Paniikki meinaa nousta kurkkuun, kun en ole ollenkaan varma, ehdinkö tehdä tästä vuodesta vielä hyvän – täyttää kaikki toiveet ja odotukset. Vai onko uudenvuodenaatto täällä yhtä nopeasti kuin marraskuu ja minä kirjoitan uutta listaa tulevalle vuodelle? Joskus nuorempana en tajunnut yhtään, kun vanhemmat ihmiset puhuivat siitä kuinka aika rientää. Nytpä tiedän, sillä minusta on tullut se vanhempi ihminen.

Ei huolta. Koska en voi taistella aikaa vastaan (opin jo aikoja sitten, että vuorokauden 24 tuntia eivät ole venytettävissä), lopetan stressaamisen tähän paikkaan. Tulkoon mitä tulee, se voi olla hyvää, vaikkei se olisikaan suunniteltua tai toivottua. Tuohon on tällaisen vanhemman ihmisen vain uskottava.

Syksyn vauhti harmittaa eniten siksi, etten ehtinyt käyttää nahkatakkia ollenkaan niin paljon kuin olisin toivonut (turhamaisuudella on hyvä peittää todelliset harmitukset). Se taisi olla päällä noin viisi kertaa, kunnes luovutin talvitakille. Jo lokakuun alussa otin lämpimimmän takin esiin eräitä ulkotöitä varten ja siitä asti se on ollut helppo napata kiireessä niskaan. On ollut ihanan lämmin ja hyvä, mutta asia saattaa harmittaa sitten tammikuun pakkasissa.

Viime viikolla käytin onneksi yhden illan fiilistellen lokakuun pimeyttä ja viileyttä. Heitin syystakin niskaan ja lähdin ulos hytisemään. Oli hämärää ja pilvet liikkuivat nopeasti – yhtä nopeasti kuin tämä vuosi. Korvanapeissa soi uudestaan ja uudestaan Charlotte Gainsbourg. Ajattelin itsekseni, että olisi ihanaa jos Hyvinkäällä olisi koko kaupungin kattavat kaiuttimet ja koko syksyn soisi tämä:

Voi kuinka kaunis musiikki voikaan tehdä onnelliseksi! Viimeistään nyt katosi huoli tästä vimmatusta ajankulusta. Kaikki järjestyy ja kaiken ehtii – ei kai tärkeät tapahtumat ja teot vuotta katso?

Ensiapukurssin opit

Päivitän säännöllisesti ensiaputaitojani eli osallistun kurssille aina kun se on tarpeellista ja mahdollista. Viimeksi viikko sitten opiskelin jälleen hätäensiavun perusteet eli muistan taas kuinka ja missä tilanteessa mm. elvytetään ja milloin on tarvetta kylkiasennolle. Jostain syystä aina ensiapukurssien jälkeen törmään tilanteisiin, joissa taidoistani saattaisi olla hyötyä. Muutama vuosi sitten pian kurssin jälkeen törmäsin lumihangessa korisevaan mieheen. Paikalla oli jo toinen mies ja kysyin, voisinko olla jotenkin avuksi. ”Ei tässä mitään, naapurin miehellä on ilta vain vähän venähtänyt – minä kyllä huolehdin hänet kotiin.” Oli jouluaaton aatto, joten tilanteesta seuranneet vammat olivat todennäköisesti enemmän henkisiä kuin fyysisiä.

Nyt taas heti ensiapukurssin iltana pyöräilin kaupasta kotiin, kun bongasin pyörätelineen alla makaavan miehen. Paikalla oli jälleen jo pari muutakin ja kysyin, onko kaikki hyvin. ”No ei tässä mikään ole hyvin”, minulle tiuskaistiin. Paskamaisesta vastaanotosta huolimatta kuitenkin varmistin, että apua on soitettu ja mies ei tukehdu oksennukseensa. Hyvinkää – just got to love this place.

Vaikka tässä viimeisessä tilanteessa valitsin sanani selvästi väärin, niin kannattaa muistaa, että todellisuudessa on enemmän poikkeus kuin sääntö, että ihmiset tarjoavat apuaan. Että jotain kiinnostaa oksennuksessaan makaava juoppo, jonka ihmisarvo kuitenkin on täysin sama kuin vaikkapa suuryrityksen toimitusjohtajan. Aika helppoa matematiikkaa.

Muistakaa, että jokaisen velvollisuus on auttaa ja avuksi riittää hätäilmoituksen tekeminen. Sinun ei tarvitse tehdä päätöksiä tai diagnoosia vaan se on ammattilaisten hommaa. Tiedän olevani siinä mielessä poikkeuksellinen, että haluan auttaa. Oikeastaan aina ensiapukurssien jälkeen olen valmis laittamaan kenet tahansa kylkiasentoon. En osaa sanoa, kuinka toimisin esimerkiksi elvytystilanteessa, mutta uskon adrenaliinin antavan ihmeellisiä voimia. Kyllä minä selviäisin, pakkohan se olisi.

Pääsin tällä viimeisellä kurssilla kokeilemaan myös virtuaalitodellisuutta. Olen keskellä auto-onnettomuutta ja ensimmäisessä kuvassa yritän pysäyttää ohiajavaa autoa. Toisessa kiroilen perään, kun kuljettaja ei välittänytkään. Taisin, hmmm, hieman eläytyä. Kuvista kiitos Eevalle!

Elämä on viime aikoina moukaroinut vähän liikaakin, mutta koitan taas päästä jaloilleni. Kynnet on lakattu räiskyvän punaisiksi, kupissa on tuoretta kahvia ja kotona soi New Orderin Crystal (paras viikonloppubiisi ikinä). Valmistaudun tässä samaan aikaan ilmajoogatunnille ja ystävän 30-vuotisjuhliin, joten ainakin kaikki ainekset onneen ovat taas kasassa. Loppu on itseni käsissä. Ihanaa viikonloppua ystävät!

Pessimisti ei pety

Tänään on tarjolla viimeinen toivottu top vitonen. Viive on johtunut siitä, että on pitänyt hoitaa noin sata muuta asiaa, mutta toki myös siitä, että tätä listaa on pitänyt vähän miettiä. Nyt kun ulkona syysilta hämärtyy eikä mitään superakuuttia ole rummuttamassa takaraivossa, on oivallinen hetki pureutua kyseiseen toiveeseen. Kaiken lisäksi Airin Kelly Watch The Stars tarjoilee loistavan tahdin näppäimistön hakkaamiselle. Suosittelen!

Työystäväni esitti tämän toiveen, jossa pitää avata asioita tai tapahtumia, jotka ovat yllättäneet iloisesti. Aihe on hyvä, sillä tajusin, että lähes kaikki asiat yllättävät minut iloisesti. Vaikka tyyppinä olen pääasiassa positiivinen ja iloinen, niin vieraisiin tilanteisiin suhtaudun aina hyvin varautuneesti. Lupaudun kyllä vaikka ja mihin, mutta kun pitäisi toimia sovitusti, voisin vain piiloutua komeroon. Voi olla, että olen jännittäjä, mutten myöskään ikinä halua toivoa liikoja. Silloin nimittäin kun on asettanut jollekin asialle liian korkeita odotuksia, mönkään menee ja perusteellisesti.

Uusien asioiden jännittäminen taas on selätetty ”hymyile ja hengitä” -mantralla. En ole vielä törmännyt tilanteeseen, jossa se olisi ollut hyödytön. Kaikki kyllä lutviutuu, kun muistaa hymyillä ja hengittää vähän päälle.

Ainoastaan ihmisiä kohtaan minulla ei ole epäilyksiä. Taidan olla naiivi, mutta alkuun uskon jokaisesta ihmisestä pelkkää hyvää. Saatan olla varautunut, mutta sisimmässäni uskon jokaisen olevan lähtökohtaisesti hyvä ja jokaisella on mahdollisuus, vaikka menneisyydessä lojuisi ties mitä peikkoja.

Mitkä sitten voisivat olla mainitsemisen arvoisia iloisia yllätyksiä, kun kerran ilahdun lähes kaikesta? Kyllä, jopa jokainen aamu ja herääminen tuntuvat yllätyslahjalta.

1. Matkat

Ihan jokainen kerta ennen lähtöä, olen varma, että lentokone putoaa enkä palaa enää kotiin. En pelkää lentämistä, mutta jotenkin tiedostan asian järjettömyyden. Toistaiseksi koneet ovat pysytelleet ilmassa ja olen päässyt näkemään ihania ja ihmeellisiä paikkoja.

Matkustamiseen liittyen on pakko kertoa yksi hauska sattumus. Menimme ystäväni kanssa Prahaan ja hänen matkatavaransa katosivat. Asia saatiin selvitettyä ja ystävälle epämääräinen toilettilaukku, jottei ihan ensimmäisenä tarvinnut mennä ostamaan hammasharjaa. Emme olleet kumpikaan tutustuneet matkan yksityiskohtiin valtavalla intohimolla, joten lentokentällä piti hieman selvitellä oikeaa bussia, joka veisi keskustaan. Ystäväni nousi yhteen linja-autoon varmistamaan määränpäätä ja samassa ovet menivät kiinni ja auto lähti liikkeelle. Katsoimme hölmistyneinä lasin läpi toisiimme ja vilkutimme. Pakkauduin laukkuni kanssa seuraavaan täpötäyteen bussiin ja suuren pellon reunalta poimimme ystäväni toilettilaukkunsa kanssa kyytiin. Se jos mikä ilahdutti!

Iloisesti yllättynyt kotimaanmatkailija Joensuussa. Kiitos Rosa kuvasta!

2. Spontaanit asiat

Voin sanoa, että mikä tahansa satunnainen perjantainen illanvietto voittaa minkä tahansa vapun, juhannuksen tai uudenvuodenaaton 6–0. Isompiin juhliin liittyy aina odotuksia, jotka sitten lässähtävät. Ainoa poikkeus tähän on eräs hääjuhla, jossa pikkutunneilla osallistuin hetkessä ideoituun koripallokilpailuun. Kuka olisi arvannut, että hauskoiksi juhliksi odotetut kemut olisivat todella niin hauskat?

3. Tatuointi

Jos jostain asiasta on hakenut tietoa ja kysellyt ihmisten kokemuksia, unohtaa, ettei omakohtaiseen kokemukseen voi varautua. Tatuoinnin ottaminen olikin todella iloinen yllätys! Jostain syystä olin kuvitellut raastavaa kipua, joka vie tajun jo ensimmäisten minuuttien aikana, mutta tunsinkin vain pientä kutinaa – hellää raapimista. Kieltämättä tatuointini paikka saattoi olla sieltä helpoimmasta päästä eli katsotaan sitten jalkapöytien kohdalla uudestaan (pyörryttää ajatuskin). Hullu unelma, jonka kypsyttely vienee seuraavat viisi vuotta. Ehkäpä se kuitenkin yllättää iloisesti!

4. Juhlat vieraiden ihmisten kanssa

Juhlat, joiden vieraista suurin osa on ennestään tuntemattomia, yllättävät aina iloisesti. Olenkohan maininnut, että olen surkea small talkissa? Hyvissä kemuissa onnistun tosin siinäkin. Eräistä tällaisista juhlista löysin itselleni kaksi personal traineria – toisen kuntoiluun ja toisen ihmissuhteisiin. Ei ollenkaan huono, kun muistan miettineeni, kannattaakohan minun nyt alkuunkaan lähteä sinne tuntemattomien joukkoon. Viimeisimmistä vastaavista juhlista taas löysin itseni, kun ystäväni kuvaili minua muille vieraille sanoin, jotka olin parin viime vuoden aikana unohtanut koskettavan minua. Vähän kuin olisi pessyt peilin kymmenien vuosien pölyistä.

Näissä viimeisimmissä juhlissa oli tarjolla pelkästään erilaisia sipsejä. Meikän taivas (ja luonnollisesti iloinen yllätys)!

5. Kohteliaisuudet

Olen aina iloisesti yllättynyt, kun kuulen itsestäni jonkun kohteliaisuuden. Arvostan itseäni, mutta harvoin teen siitä numeroa. Kylvenkin onnellisuudessa aina, kun joku sanoo minusta jotain kivaa. Usein myös punastun, mutta se on sen arvoista!

Opin tässä jokin aika sitten, että onnellisuus / ei-onnellisuus on sitä kun odotukset ja todellisuus kohtaavat. Jos ei ole odotuksia, minun laskujeni mukaan onnellisuutta tuntee enemmän. Toki on niitäkin Hannu Hanhia, joiden toiveet aina täyttyvät ja vielä vähän päälle. Kultalusikka ei ole napsahtanut tähän kitaan, joten minun ilahduttamiseeni ei suuria tekoja tarvita (vaikka on niitäkin nähty). Edellä mainittujen suurempien kokonaisuuksien lisäksi minut voi nimittäin yllättää esimerkiksi töihin toimitetulla valtavalla sitruunapippuripurkilla, maanantaina tarjotulla yllätyskakulla tai ihan vain halauksella. Olen yksinkertaisten asioiden ystävä, pus!

Ota hitaammin!

Aijaijai! En tiedä kuvittelenko nyt vain, mutta ihan kuin Hyvinkää olisi herännyt Prinsessa Ruususen tapaan sadan vuoden unesta. Meillä on nykyään vaikka mitä hauskaa;  viimeisimpänä Spittin’ Fiyah Soundin 10-vuotiskemut, jotka kruunasi Asa.

Juuri tuollaista olin kaivannut Joensuun ja Kerubin jälkeen, mutten arvannut, että tanssia ja iloa täynnä oleva ilta toteutuisi Hyvinkäällä. Perfect!

Jos joskus tulee tilaisuus pakkautua paikkaan, joka huokuu muistoja viidentoista vuoden takaa, tartu siihen. Jos illan musiikista vastaa Asa, älä todellakaan mieti kahta kertaa. Ilta oli oikea nostalgiatrippi, sillä myös ihmiset olivat samoja kuin vuosia sitten. Harteilla oli vähän enemmän painolastia kuin silloin, mutta samaan aikaan tanssiaskel oli varmempi ja pää enemmän pystyssä kuin aikoinaan.

En kuunnellut Asaa ennen illan keikkaa ja riemu olikin suuri, kun mieleen palautuivat kaikki vanhat herkkupalat. Kyllä on ihminen lahjakas, jos sanat ovat vielä kahdentoista vuodenkin jälkeen lähes kivuliaan ajankohtaisia.

Samana iltana jätin jäähyväiset parhaalle ystävälleni. Olen vetkutellut tilannetta loputtomiin – virallisten läksiäisten jälkeen olen keksinyt tikusta asiaa loputtomiin, jottei tarvitsisi ihan vielä halata viimeistä kertaa. Nyt se kuitenkin tapahtui: lyhyt, mutta sitäkin voimakkaampi rutistus kaatosateessa. Hyvää matkaa P, täällä me muut ollaan ja odotellaan sitä, kun seuraavan kerran halataan jälleennäkemisen riemusta.