Totuus karmasta

Haalistunut g-kirjain ranteessa muistuttaa viikonlopun riennoista, hetkistä ja kohtaamisista. Takana on kolme päivää suosikkijuttuja ja vapautta. Nyt uunissa valmistuu siemennäkkäriä (valmis seos, johon lisäsin kaikkia kotoa löytyviä siemeniä), kädessä on höyryävä kahvikuppi, kaiuttimessa soi Allah-Las ja rauhallisuus tuntuu sydämessä asti. Juuri nyt on niin hyvä olla, etten osaa oikein pukea sitä sanoiksi.

Perjantaina lähdimme ystäväni kanssa Riihimäkeen katsomaan Asan keikkaa. Paikalle oli tullut muitakin hyvinkääläisiä ja tietenkin kun toisessa kaupungissa olimme, tunsimme kuuluvamme yhteen. Keikan jälkeen palasimme kaikki yhdessä Hyvinkäälle ja päätimme käydä vielä kuluttamassa yön viimeiset tunnit Medicin Manissa. Tuon illan kulkuun kiteytyy taas rakkaus tähän kaupunkiin – aina jossain on tuttuja, joiden kanssa voi jatkaa juttua siitä mihin se viimeksi jäi. Vaihtaa uusimmat kuulumiset ja mennä astetta syvemmälle. Perjantaiyönä tärkeimpiä aiheita olivat karma, onnellisuus ja se, mitä vielä syötäisiin. Ihmisen perustarpeet ovat lopulta aika yksinkertaisia.

Karmaa pohtiessamme eräs joukosta totesi, että eikös kaiken hyvän seuraukset näe vasta seuraavassa elämässä, jos karman alkulähteisiin on uskominen. En tiedä missä välissä olen keksinyt karman oman version, jossa hyvä seuraa automaattisesti hyvää ja saan sen juuri silloin kun itse haluan. Hölynpölyä. Jatkan toki valitsemallani tiellä, mutta taidan lopettaa täydellisen onnen odottelun.

Eilen vietin illan Helsingissä syntymäpäiväjuhlissa. Kävelin aurinkoon, kun hiukset olivat asettuneet kauniisti, huulipuna oli täydellistä ja päällä kimalteli uusi kolttu. Elämä voisi olla niin monella tapaa erilaista ja olenkin valtavan onnellinen, että saan olla mukana juuri tässä elämässä. Ja vielä pääosassa!

Tämä kappale kuulostaa juuri siltä, miltä minusta tuntuu. Hyvältä. Suukkoja ystävät!

Mainokset

Kohteliaisuuksia hölkkälenkillä

Eilen tapahtui kummia. Ensinnäkin lähdin hölkkäämään kylmään sateeseen. Ilma tuntui helpolta hengittää, mutta lämpötila oli kuin varkain laskenut päivästä melkein kymmenen astetta. Kun suljin alaoven, päätös iltahölkästä tuntui typerältä ja raskaalta. Olin kuitenkin sopinut tapaamisen ystävän kanssa, joten en halunnut olla tylsä ja perua (yritin toki jo aiemmin viestittää, että miten tuo sade, mutta sain vastaukseksi vain naurua ja toteamuksen, että eihän me olla sokerista). Hölkkäystävältäni olen oppinut, että lenkkeily on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma. Toissijaista on se, koheneeko kunto, jos vain pääsee vaihtamaan kuulumisia ja nauramaan. Liikunnan suhteen olen helposti hampaat irvessä suorittaja, joten tällä opetuksella on ollut hyvä vaikutus lenkkeihin ja kaikkeen muuhunkin liikkumiseen.

Kun tapasimme, ilmoitin haluavani hölkätä pidemmän matkan kuin koskaan aiemmin hölkkähistoriamme aikana. Ystäväni myöntyi (minun käsitykseni mukaan hän juoksee maratoneja aamupalaksi, joten ehdottamani matkat ovat hänelle aina helppoja) ja lähdimme matkaan. Lopulta edessä oli viimeinen mäki – Vaiveronkadun nousu Jaanikselta Härkävehmaan koululle. Mäki ei ole mitään verrattuna esimerkiksi Sveitsin nousuihin, mutta kyllä se todellakin vie mehut, jos ei ole hölkännyt vastaavaa matkaa pariin vuoteen.

Kun huohotin mäessä viimeisillä voimillani, ystävä aloitti keskustelun:

Ystävä: Saanko mä kysyä yhden henkilökohtaisen kysymyksen?
Minä: Huuuh, puuuh, ääääh, apua, mitä sulla on mielessä, kysy vaan?
Y: Minkä ikäinen sä olet?
M: Huuuh, puuuh, ääääh, mitä ihmettä, eihän toi oo ees henkilökohtainen. Mä oon 33. Huuuh, puuuh, ääääh.
Y: No mä oon vähän miettinytkin. Kun sä et näytä sen ikäiseltä, mutta kun oot puhunut sun työhistoriasta, niin mun laskupää on sanonut, että tässä on nyt jotain mätää. Mä oon ajatellut, että sä olet 27.
M: Huuuh, puuuh, ääääh, ihanaa! Ihanko todella? Voi juku, jee (tuuletin mäessä)! Huuuh, puuuh, ääääh, siis tästä tuli just viikon paras päivä!
Y: Joo, sä voisit kyllä vähän vähätellä sun työhistoriaa, niin menisit helposti 27-vuotiaasta. Ja sun on myös keksittävä jotain muita suosikkibändejä – vähän nuoremmille sopivia.

Ja kappas, olimme melkein mäen päällä. Luulen, että ystävä tajusi voimattomuuteni ja halusi saada ajatukseni muualle, mutta oli se silti hieno hetki ja hyvä mäki. Tajusin, että ajattelen kyllä ulkonäköasioita, mutta aika harvoin sitä, minkä ikäiseltä näytän. Eipä sillä niin väliä, mutta siitä huolimatta Vaiveronkadun mäki jäi mieleeni kohteliaisuuksien mäkenä. Kiitos!

Psst. Tältä näytin 27-vuotiaana. En osaa sanoa, onko mikään varsinaisesti muuttunut. 

Sunnuntain onnelliset hetket

Hyvinkään pääkatu on pitkä suora. Kun on kaunis päivä, oikea kellonaika ja kävelee lentokentältä keskustaan, kulkee koko ajan kohti aurinkoa. Taitoin matkan tänään juuri oikeaan aikaan enkä voinut lopettaa hymyilemistä. Mikä täydellinen sunnuntai!

Olin valinnut korvanappeihin vain iloa tuottavia kappaleita, muun muassa Santigoldia ja Mobya, joten hymy oli tavallistakin leveämpi.

Olen ihastunut tähän versioon ehkä jopa enemmän kuin alkuperäiseen. Sopii täydellisesti aurinkopäivään!

Sunnuntait voivat olla joko syviä kuoppia tai vaalenpunaista hattaraa. Tänään pääsin nauttimaan tuosta jälkimmäisestä, koska:

  • Pääsiäismunat
    Tulin yöllä kotiin aivan liian pitkän päivän päätteeksi. Olin herännyt kukonlaulun aikaan ja kellojen siirrosta johtuen olin kotona aamuneljältä. Vain muutaman minuutin kotimatkan aikana vuorokaudesta katosi tunti. Kotiin päästyäni löysin repusta kourallisen pieniä suklaamunia ja olin varmasti yksi aamuyön onnellisimmista ihmisistä.

  • Viha-rakkaussuhde ajan muuttamiseen
    Heräsin pöllämystyneenä yhdeltätoista ja koitin selvittää kummasta ajasta oikein on kyse. Kellojen siirtämiseen liittyy aina väärinkäsityksiä ja muuta säätämistä, mutta onhan se aika ihanaa kun vielä illalla voi tuijotella aurinkoa. Ystävilleni tiedoksi, että penthousen pääkello jää talviaikaan.
  • Virpojat
    Olen tainnut olla kymmenen viimeistä vuotta palmusunnuntaina töissä, joten oli ihanaa päiväkävelyllä törmätä virpojiin. En saanut yhtäkään vitsaa, mutta jo pienten noitien näkeminen teki iloiseksi.
  • Äiti
    Näin tänään pitkästä aikaa äitiäni. Kun kerroin hänelle uusimmista suunnitelmistani, hän pyöritti päätään. Sanoin, että ymmärräthän näiden (joskus sekopäistenkin) projektien tekevän minut onnelliseksi. ”Tiedän, tiedän niiden tekevän sinut onnelliseksi.” Ei ole olemassa rakkaampaa ja ymmärtävämpää ihmistä kuin oma äiti.
  • Hölkkä
    Kun pääsin kotiin, olisin voinut nukahtaa sohvalle, mutta olin luvannut lähteä hölkkäämään. Väsymyksestä huolimatta oli paras päätös jättää sohva vielä hetkeksi ja nauttia ulkoilmasta. Erilaisten matkojen takia hölkästä on ollut pitkähkö tauko, mutta onneksi se ei unohtunut kokonaan.
  • Kesälomasuunnitelmat
    Illalla erään puhelun myötä sain vahvistettua aivan huikeita kesälomasuunnitelmia. Alkuviikosta olin vielä sitä mieltä, että karma on unohtanut minut, mutta niin kohtalo osoitti tulevaisuuteen uuden Amerikan seikkailun. En malta odottaa!

Tänään on tosiaan ollut hymy herkässä. Olen ehtinyt viikonlopun aikana kaksi kertaa hölkkäämään, tehnyt yhden työpäivän ja yhden vapaaehtoishomman, viettänyt aikaa ystävän ja perheen kanssa ja kuunnellut kuusi (!) keikkaa . Eilen haaveilin, että leipoisin sunnuntaisämpylöitä, mutta ne jäivät tällä kertaa tekemättä. Ehkä jotain on hyvä jättää seuraavillekin viikonlopuille!

Hyvinkään parhaat: kello viiden tee

Minun pitäisi selvästi viettää enemmän aikaa Hyvinkäällä, sillä edelleen kaupunki pääsee yllättämään. Vaikka hyvä niin. Olisi tylsää olla perillä kaikesta ja joutua sanomaan, ettei täällä ole mitään uutta ja riemastuttavaa.

Viikko sitten ystäväni auttoivat minua kuljettamaan Ulpun hoitoon ja kertoivat olevansa menossa Teesalonki Sylviaan kello viiden teelle. Lähtisinkö mukaan? ”Olette menossa siis minne?” Olin kyllä kuullut teesalongista, mutta jotenkin olin ajatellut, ettei se kosketa minua. En välitä teestä vaan olen kahvin ystävä – kuten ehkä muistatte, juon helposti pahatkin kahvit. Kello viiden tee ja ystävien seura kuitenkin kiinnosti.

Kello viiden teellä tajusin, miksen ole (aiemmin ollut) teen ystävä. Kun olen flunssainen, upotan ensimmäisen kaapin perukoilta löytämäni teepussin kiehuvaan veteen ja unohdan sen siihen ihan liian pitkäksi aikaa. Ei liene siis ihme, ettei minulla ole erityisen maistuvia kokemuksia teestä.

Mutta teesalonki ja myyjien ammattitaito – voi hyvänen aika sentään! Tee oli haudutettu juuri oikeassa lämpötilassa ja, no, kaikin puolin muutenkin oikein. ”Jaa, että tältä teen kuuluu maistua.” Sain myös vaikuttaa makuihin ja tietenkin molemmat teepannumme (toinen valkoista, toinen vihreää) sisälsivät samppanjan vivahteita. Teepannullisen lisäksi viidentoista euroon hintaan sisältyi teevadillinen erilaisia herkkuja: skonsseja, kolmioleipiä, keksejä ja vapaavalintainen leivonnainen. Pitkältä kuulostavasta listasta huolimatta naposteltavaa ei kuitenkaan ollut yltäkylläisesti vaan juuri sopivasti. Arvaatte varmaan jo? Vahva suositus!

Vierailu teesalongissa meni heittämällä tammikuun parhaimpien juttujen joukkoon. Oli ihana pieni teehetki, vaikka kotona odottikin pakkaamattomat tavarat ja muita velvollisuuksia, jotta seuraavana päivänä pääsin lähtemään Milanoon. Täydellinen pysähdys pienen kiireen keskellä!

Psst. Levylautasella pyörii parhaillaan Arctic Monkeys. Bändi tulee Suomeen! Alex Turner tulee Suomeen (ovatkohan iirikseni muuttuneet sydämiksi, apua)! Ei auta muu kuin heiluttaa Flow’lle valkoista lippua ja painua sekaan juhlimaan. Tule jo kesä!

It’s better to burn out than to fade away

Olen tullut siihen tulokseen, että ehdottaisipa minulle nyt melkein mitä tahansa, suostuisin. Tai vähintään nyökyttelisin voimakkaasti. Olen keksinyt itselleni niin paljon kaikkea (älytöntäkin) puuhaa, että kaverini kysyessä kiinnostustani kyykkyhaasteeseen, minun olisi pitänyt tehdä joku ninjatyylinen katoaminen lumihankeen. Sen sijaan silmääkään räpäyttämättä innostus hiipi ääneen ja vastasin tomerasti, että tietenkin olen kiinnostunut, pistä linkkiä vaan tulemaan.

Tämä on tietysti vain todiste siitä, että ihmismieli on valtavan voimakas. Minähän olin viime vuonna hieman alakuloinen, mutta vuodenvaihteessa kyllästyin ja päätin, että tänä vuonna on eri ääni kellossa. Sellainen iloinen ja helisevä ääni. Kyllähän minä tiedän, että aika on jatkuvaa eikä vuodenvaihde oikeasti muuta mitään, mutta osasin kuitenkin asentaa mieleni uudelle taajuudelle ja tässä sitä ollaan, hymyilyttää niin että poskia kihelmöi.

Vuotta ei ole kulunut kuin pari hassua viikkoa, mutta olen ehtinyt jo ratsastamaan, rentoutuskelluntaan, useammalle hölkkälenkille, ruoanlaittopuuhiin ja ystävien seuraan. Kun tähän yhdistää usein aamusta iltaan jatkuvat duunit, niin juuri nyt tuntuu aika hyvältä vain istua sohvalla trikoissa ja villapaidassa. Melkoinen tehostartti, mutta kuten otsikkoon lainasin Neil Youngia, ”it’s better to burn out than to fade away”. Aktiivisuudesta minä pidän, näin on hyvä.

Tulisitko meidän kanssa issikkavaellukselle? Kyllä!

Reilu viikko sitten osallistuin Mintzun tallilla järjestettyyn issikkavaellukseen. Hyvinkäältä tallille on alle puolen tunnin matka, joten sijainti oli juuri sopiva, vaikka varmasti Hyvinkäälläkin järjestetään vastaavia. Oli hauskaa, mutta muistaisinkohan nyt tämän kokemuksen myötä, ettei ratsastus ehkä ole minua varten..? Loppujen lopuksi nimittäin tuntuu aika kuvottavalta olla tilanteessa, johon itsellä ei ole mitään hallintaa. Toisaalta, pitäisi varmaan opetella ratsastamaan, eikä aina vain hypätä tuntemattomaan auttavilla ohjeilla.

Olimme ihastuttavan Sebun kanssa täydellinen pari: mustat vaatteet, valkoinen tukka – valkoiset vaatteet, musta tukka. Kuvat: Noora Lindholm

Meidän on kokeiltava sitä kelluntatankkia! Kyllä!

Kellunta taas oli aavistuksen absurdi kokeilu. Ostimme ystäväni kanssa lahjakortin paikkaan, jossa molemmat pääsivät tunniksi suolavesitankkiin rentoutumaan. Aluksi homma tuntui hieman epämiellyttävällä, mutta pian rentouduin niin, että nukahdin veteen (jälleen yksi todiste elämäni komediallisista piirteistä). Se on kuulemma ihan normaalia, mutta tiedättekö uniset säpsähdykset? Keksitte varmaan mitä niistä seuraa suolavesitankissa – vesi oli ajoittain aika lähellä silmiä. Hahhah, että sellaiset maanantainokoset tällä kertaa.

Meillä on muuten edelleen yksi kerta kelluntaan ja möisimme sen mielellään eteenpäin. 30 euroa, hihkaise jos kiinnostaa!

Sähän alat mun hölkkäkaverikseni! Kyllä!

Mitäpä muuta sitä voisi elvyttää tammikuussa kuin hiipuneen hölkkäharrastuksen? Olin kaverini kanssa lounaalla, kun joidenkin keskustelujen seurauksena hän totesi, että minähän alan hänen hölkkäkaverikseen. Ei tarvitse varmaan erikseen kertoa, mitä vastasin – ja kuinka innostuneella äänellä. Se oli hyvä ja järkevä kyllä. Pelkästään suunnitelma teki minut onnelliseksi, enkä voi tarpeeksi hehkuttaa hölkän jälkeistä tunnetta. Puhdasta euforiaa! En tajunnut aiemmin, kuinka paljon kaipasinkaan hölkkäämistä, joten onneksi Hanna vedit minut takaisin hommaan. Kiitos!

Kyllä, kyllä, kyllä!

Edellä mainittujen juttujen lisäksi teen siis kyykkyjä, kirjoitan päiväkirjaa, luen dekkaria, teen ruokaa kerralla viikoksi, kuuntelen musiikkia ja voisin ahmia Twin Peaksia jaksokaupalla. Ja arvatkaa mitä, rakastan jokaista hetkeä!

Jos olet vanhan Twin Peaksin ystävä, eikä tämä uusi oikein lähde, niin anna sille vielä mahdollisuus. Minäkin olin aluksi ihan pihalla ja hieman pettynyt, mutta nyt kun sarja lähenee loppuaan, olen jakso jaksolta enemmän innoissani. Hävettää tunnustaa, mutta minulla saattoi nousta kyyneleet silmiin, kun Dale Cooper sanoi: ”Minä olen FBI.” Voi taivas, että olen höpsö.

Helmet-musiikkihaasteen kanssa taas päätin tehdä niin, että kuuntelen levyn aina kävelylenkillä. Ensimmäinen viikko meinasi mennä pieleen, mutta niin vain lähdin sunnuntai-iltana ihan liian myöhään kävelylle ja korvissa soi konseptilevy. Älkää siis kummastelko sunnuntai-iltaisin Hyvinkäällä kävelevää mustiinpukeutunutta tyyppiä, minä se vain olen suorittamassa musahaastetta.

Tämä hullunkurinen tammikuu jatkuu ensi viikonloppuna Matkamessuilla, kun olen mukana Hyvinkään osastolla, ja loppukuusta ehkä Italiassa. Katsotaan, mihin kaikkeen tämä uusi ja entistäkin iloisempi asenne minut johdattaa. Paljon iloa ja suukkoja kaikkien tammikuuhun!

Psst. Viimeksi kun julkaisin Izo FitzRoyn biisin, sain kaveriltani vastalahjaksi tämän. Aika sopiva juuri tähän hetkeen! I’m living my life like it’s golden. Pus!

Viikonlopun huumaa

Tulin pikaisesti toivottamaan hyvää viikonloppua ja kertomaan, etten ole eksynyt ja kadonnut uuden vuoden pyörteisiin, vaan käynnissä on aika, hmmm, riemastuttavalla tavalla aktiivinen ajanjakso.

Muistaako kukaan Tulenkantajat-bändiä? Räppiä Rovaniemeltä 2000-luvun alkupuolelta. Edelleen täydellistä! Noh, tänään riensin duunista kotiin ja pukeuduin pikaisesti pakkashölkkää varten. Päässä alkoi soimaan Viikonlopun huumaa ja nauratti tilanteen hullunkurisuus. Katsokaas, villejä ovat nämä perjantai-illat nykyään. Kauniin koltun sijaan puen päälleni teknisen kerraston ja vähän villaa sekä collegea. Reippailun ja lämpimän suihkun jälkeen voisin kaatua suorilta jaloilta sänkyyn, jotta aamulla herään kukonlaulun aikaan taas uusiin seikkailuihin. Olo on tietysti kuin supernaisella, mutta onhan tässä silti tiettyä komiikkaa. Viikonlopun huumaa tosiaan.

Biisi antoi täydellisen rytmin hölkälle ja taidankin siirtää sen Jogging-soittolistalle. Tuli myös mieleen, että tällaisena paluukeikkojen aikana olisi huikeaa, jos vielä joskus pääsisi Tulenkantajien kemuihin. Se ei taida olla mahdollista, mutta aina voi toivoa.

Lupaan kertoa kuulumisia enemmän heti, kun tämä ryntäily edes päiväksi hellittää. Sen verran tosin voin jo spoilata, että mitä ihmeellisempiä puuhia riittää ja iltaisin hymyilyttää. Ihanaa viikonloppua kaikille, vietitte sen sitten miten ikinä – löhöillen tai juhlien. Suukkoja kamut!

2018, hauska tavata!

Oletteko jo kyllästyneet uuteen vuoteen? Toiveisiin, unelmiin ja lupauksiin, joista osa on saattanut jo unohtuakin. Minä alan vasta nyt käynnistyä tähän vuoteen, joten ehkä jaksatte lukea vielä yhden tekstin ”new year, new me” -pohdiskelua..?

beca2be1c6f0903548611230bc675c99

Uudenvuodenaatto oli täynnä hyvää tunnelmaa. Ensin ajattelin, että voisin ollakin vain kotona kissan kanssa tuijottelemassa taivaalle. Kai vuosi vaihtuu ihan hyvissä merkeissä, vaikkei sitä niin kovin juhlisikaan. Kun olin etanoinut tarpeeksi, laitoin reilusti (liikaa?) meikkiä, pukeuduin kimaltavaan mekkoon ja lähdin juhlimaan. Ehkä sitä ehtii tuijotella kissan kanssa taivaalle joskus muulloinkin kuin uudenvuodenaattona.

Meillä oli ystävien kanssa hurjan hauskat juhlat. Valtavat määrät hyvää ruokaa, riittävästi kuohuvaa, kuulumisia ja aikaa. Puoliltaöin lähdimme ulos kadulle katsomaan ilotulituksia ja polttamaan tähtisadetikkuja. Kun vuosi sitten vaihtui, halasimme toisiamme ja kilistelimme kuohuviintä. Mielestäni tuo on uskomattoman ihana ja tunnelmallinen perinne. Vaikka kaikilla on perheet, työt ja kiireet, on aina joskus se ilta kun kokoonnumme yhteen ja olemme tärkeitä vain toisillemme.

Tinojen sijaan meillä oli onnenkeksejä! Omastani tuli täydellisesti minulle sopiva ennustus.

Uudenvuodenaatto on muutenkin taianomainen. Rakastan ilotulitteiden pauketta ja säihkettä. Ei ole varmaan ihmistä, jolla ei olisi yhtään huolta tai murhetta, mutta yhtenä iltana suurin osa meistä lähtee ulos juhlimaan toiveita ja unelmia. Jos ei nyt ajatella kaupallisuutta, niin jokainen taivaalla säihkyvä ilotulite on pieni viesti: kaikki on mahdollista, unelmat käyvät vielä joskus toteen. Uudenvuodenyössä on taikaa.

Juhlien jälkeen, yön pikkutunneilla, saimme ystävieni kanssa kyydin kotiin. Takapenkiltä kuului totuus: ”Siis onhan tää vaan parasta, kun voi itse valita seuran JA musiikin.” Naulan kantaan! Radiossa soi Sash! ja taisin juuri silloin kääntää volyymia kovemmalle. Olisiko uudenvuodentansseja voinut jatkaa vielä vähän?

Vuoden ensimmäinen päivä kului pyjamassa elokuvia katsellen. Ystävä tuli luokseni kahville ja löhöilemään. Tuhosimme sipsipussin, nakkipaketin, pannullisen kahvia ja paistoimme myös vuoden ensimmäiset joulutortut. Ihan vielä ei ollut ryhdistäytymisen aika. Ehkä nyt on ollut riittävän pehmeä lasku uuteen vuoteen ja on aika sanoa ääneen toiveet ja lupaukset.

Valmistauduin uuteen jo hyvissä ajoin. Tilasin netistä treenipäiväkirjan ja bullet journalin. Kun kävin hakemassa paketin R-kioskilta, myyjä koitti kovasti tarjota suklaata kirjojen kaveriksi. En jaksanut selittää, että paketissa on treenipäiväkirja, joten suklaan ostaminen sen kyytipojaksi olisi tyhmyyttä. Totesin vain, että jos nyt ei tällä kertaa. Myyjä oli sinnikäs ja ehdotti, että voisin antaa suklaata lahjaksi, jos ei itselle maistu. ”Nooh, ei se sitten kuitenkaan säily, kiitos vaan.” ”Mutta onhan sulla nyt selkärankaa”, myyjä kannusti. Kyllä, hyytelöstä tehty sellainen. Suklaat jäivät kioskille, joten ehkä siinä selkärangassa jotain pitoa on.

Uuteen vuoteen kuuluu siis treenaaminen ja mitä se olisikaan ilman muistikirjaa. Työystäväni nauroi, että tarvitsen jokaiseen asiaan oman kirjan. Jostain hullunkurisesta syystä niin tosiaan on. Jos asialle ei ole muistikirjaa, onnistumisprosentti on heikko. Siispä päiväkirjan kanssa treenaamaan! Haluan uida, joogata, juosta, jumpata ja käydä kuntosalilla – ihan vain muutamia suosikkilajeja mainitakseni. Lupaan siis liikkua monipuolisesti ja säännöllisesti. Olen surkea laihduttaja, mutta tavoitteeni on, etten ainakaan lihoa.

Ehdin jo ennen vuodenvaihdetta tuumata, että voisin käydä kerran viikossa jossain keikalla, elokuvissa tai muussa kulttuuririennossa. Se on mielestäni hyvä lupaus ja otan sen ehdottomasti ohjelmistooni. Aikataulutus voi joskus olla haastavaa, mutten anna sen olla esteenä.

On ihanaa kun ystävät ja kaverit tietävät täsmälleen, mistä innostun. Sain ennen vuodenvaihdetta ystävältäni vinkin Helmet-musahaasteesta ja tietenkin tartun siihen. Suurkiitos vinkistä! Olen huomannut muutenkin, että erilaiset haasteet trendaavat juuri nyt. Voi valita esimerkiksi retkeilyhaasteen tai David Bowien innostaman lukuhaasteen. Olisi huippua osallistua kaikkeen, mutta ehkäpä tuo musahaaste riittää näin aluksi. Muutenhan olen hermoraunio viimeistään tammikuun puolivälissä.

Jatkan kirjoittamista ja yleistä hyvyyttä. Niistä ei ole mitään syytä luopua. Edelleen on myös tarpeellista kiinnittää huomiota syömiseen. Ruokahävikkiä oli toiveista huolimatta myös viime vuonna, joten nyt joku roti siihen hommaan. Ei enää ruokaa roskiin ja ylipäänsä enemmän itsetehtyä ruokaa. Minusta on kuukausi kuukaudelta tullut laiskempi ruoanlaittaja ja usein duunissa syöty lounas riittää päivän lämpimäksi ateriaksi. Ei enää! On tärkeää syödä riittävästi terveellistä, oikeaa ruokaa.

Aika samanlaistahan tämä on vuodesta toiseen, mutta tällä kertaa olen leikkinyt ajatuksella, että alkaisin käyttää punaista huulipunaa. Mitä sanotte? Se ei ole nyt vielä onnistunut, koska käsi ei ole tarpeeksi karaistunut ja vakaa huulten rajaamiseen junassa. Mutta jos sitten aina kun on aikaa vähän enemmän (meikata jo kotona)?

Siitähän tuli taas melkoinen lista. Työystäviltäni olen saanut myös idean teemavuodesta. Jos yksittäisten lupausten sijaan päättäisikin vuodelle teeman, voimasanan. Minä haluan tietenkin saada kaiken, joten on lupaukset ja teema. Vuoden 2018 teemana onkin hyvinvointi ja ilo. Toivon onnellisuutta ja rakkautta, mutta aavistuksen ankean viime vuoden jälkeen olen päättänyt, että hyvinvointi ja ilo ovat nyt tärkeimmät voimasanat. Niitä kohti siis!

Olen täynnä toiveikkuutta ja vuoden 2018 teemakappaleeksi sopii paremmin kuin hyvin tämä:

Suukkoja ja onnea kaikkien uuteen vuoteen! Pus!