It’s better to burn out than to fade away

Olen tullut siihen tulokseen, että ehdottaisipa minulle nyt melkein mitä tahansa, suostuisin. Tai vähintään nyökyttelisin voimakkaasti. Olen keksinyt itselleni niin paljon kaikkea (älytöntäkin) puuhaa, että kaverini kysyessä kiinnostustani kyykkyhaasteeseen, minun olisi pitänyt tehdä joku ninjatyylinen katoaminen lumihankeen. Sen sijaan silmääkään räpäyttämättä innostus hiipi ääneen ja vastasin tomerasti, että tietenkin olen kiinnostunut, pistä linkkiä vaan tulemaan.

Tämä on tietysti vain todiste siitä, että ihmismieli on valtavan voimakas. Minähän olin viime vuonna hieman alakuloinen, mutta vuodenvaihteessa kyllästyin ja päätin, että tänä vuonna on eri ääni kellossa. Sellainen iloinen ja helisevä ääni. Kyllähän minä tiedän, että aika on jatkuvaa eikä vuodenvaihde oikeasti muuta mitään, mutta osasin kuitenkin asentaa mieleni uudelle taajuudelle ja tässä sitä ollaan, hymyilyttää niin että poskia kihelmöi.

Vuotta ei ole kulunut kuin pari hassua viikkoa, mutta olen ehtinyt jo ratsastamaan, rentoutuskelluntaan, useammalle hölkkälenkille, ruoanlaittopuuhiin ja ystävien seuraan. Kun tähän yhdistää usein aamusta iltaan jatkuvat duunit, niin juuri nyt tuntuu aika hyvältä vain istua sohvalla trikoissa ja villapaidassa. Melkoinen tehostartti, mutta kuten otsikkoon lainasin Neil Youngia, ”it’s better to burn out than to fade away”. Aktiivisuudesta minä pidän, näin on hyvä.

Tulisitko meidän kanssa issikkavaellukselle? Kyllä!

Reilu viikko sitten osallistuin Mintzun tallilla järjestettyyn issikkavaellukseen. Hyvinkäältä tallille on alle puolen tunnin matka, joten sijainti oli juuri sopiva, vaikka varmasti Hyvinkäälläkin järjestetään vastaavia. Oli hauskaa, mutta muistaisinkohan nyt tämän kokemuksen myötä, ettei ratsastus ehkä ole minua varten..? Loppujen lopuksi nimittäin tuntuu aika kuvottavalta olla tilanteessa, johon itsellä ei ole mitään hallintaa. Toisaalta, pitäisi varmaan opetella ratsastamaan, eikä aina vain hypätä tuntemattomaan auttavilla ohjeilla.

Olimme ihastuttavan Sebun kanssa täydellinen pari: mustat vaatteet, valkoinen tukka – valkoiset vaatteet, musta tukka. Kuvat: Noora Lindholm

Meidän on kokeiltava sitä kelluntatankkia! Kyllä!

Kellunta taas oli aavistuksen absurdi kokeilu. Ostimme ystäväni kanssa lahjakortin paikkaan, jossa molemmat pääsivät tunniksi suolavesitankkiin rentoutumaan. Aluksi homma tuntui hieman epämiellyttävällä, mutta pian rentouduin niin, että nukahdin veteen (jälleen yksi todiste elämäni komediallisista piirteistä). Se on kuulemma ihan normaalia, mutta tiedättekö uniset säpsähdykset? Keksitte varmaan mitä niistä seuraa suolavesitankissa – vesi oli ajoittain aika lähellä silmiä. Hahhah, että sellaiset maanantainokoset tällä kertaa.

Meillä on muuten edelleen yksi kerta kelluntaan ja möisimme sen mielellään eteenpäin. 30 euroa, hihkaise jos kiinnostaa!

Sähän alat mun hölkkäkaverikseni! Kyllä!

Mitäpä muuta sitä voisi elvyttää tammikuussa kuin hiipuneen hölkkäharrastuksen? Olin kaverini kanssa lounaalla, kun joidenkin keskustelujen seurauksena hän totesi, että minähän alan hänen hölkkäkaverikseen. Ei tarvitse varmaan erikseen kertoa, mitä vastasin – ja kuinka innostuneella äänellä. Se oli hyvä ja järkevä kyllä. Pelkästään suunnitelma teki minut onnelliseksi, enkä voi tarpeeksi hehkuttaa hölkän jälkeistä tunnetta. Puhdasta euforiaa! En tajunnut aiemmin, kuinka paljon kaipasinkaan hölkkäämistä, joten onneksi Hanna vedit minut takaisin hommaan. Kiitos!

Kyllä, kyllä, kyllä!

Edellä mainittujen juttujen lisäksi teen siis kyykkyjä, kirjoitan päiväkirjaa, luen dekkaria, teen ruokaa kerralla viikoksi, kuuntelen musiikkia ja voisin ahmia Twin Peaksia jaksokaupalla. Ja arvatkaa mitä, rakastan jokaista hetkeä!

Jos olet vanhan Twin Peaksin ystävä, eikä tämä uusi oikein lähde, niin anna sille vielä mahdollisuus. Minäkin olin aluksi ihan pihalla ja hieman pettynyt, mutta nyt kun sarja lähenee loppuaan, olen jakso jaksolta enemmän innoissani. Hävettää tunnustaa, mutta minulla saattoi nousta kyyneleet silmiin, kun Dale Cooper sanoi: ”Minä olen FBI.” Voi taivas, että olen höpsö.

Helmet-musiikkihaasteen kanssa taas päätin tehdä niin, että kuuntelen levyn aina kävelylenkillä. Ensimmäinen viikko meinasi mennä pieleen, mutta niin vain lähdin sunnuntai-iltana ihan liian myöhään kävelylle ja korvissa soi konseptilevy. Älkää siis kummastelko sunnuntai-iltaisin Hyvinkäällä kävelevää mustiinpukeutunutta tyyppiä, minä se vain olen suorittamassa musahaastetta.

Tämä hullunkurinen tammikuu jatkuu ensi viikonloppuna Matkamessuilla, kun olen mukana Hyvinkään osastolla, ja loppukuusta ehkä Italiassa. Katsotaan, mihin kaikkeen tämä uusi ja entistäkin iloisempi asenne minut johdattaa. Paljon iloa ja suukkoja kaikkien tammikuuhun!

Psst. Viimeksi kun julkaisin Izo FitzRoyn biisin, sain kaveriltani vastalahjaksi tämän. Aika sopiva juuri tähän hetkeen! I’m living my life like it’s golden. Pus!

Mainokset

Viikonlopun huumaa

Tulin pikaisesti toivottamaan hyvää viikonloppua ja kertomaan, etten ole eksynyt ja kadonnut uuden vuoden pyörteisiin, vaan käynnissä on aika, hmmm, riemastuttavalla tavalla aktiivinen ajanjakso.

Muistaako kukaan Tulenkantajat-bändiä? Räppiä Rovaniemeltä 2000-luvun alkupuolelta. Edelleen täydellistä! Noh, tänään riensin duunista kotiin ja pukeuduin pikaisesti pakkashölkkää varten. Päässä alkoi soimaan Viikonlopun huumaa ja nauratti tilanteen hullunkurisuus. Katsokaas, villejä ovat nämä perjantai-illat nykyään. Kauniin koltun sijaan puen päälleni teknisen kerraston ja vähän villaa sekä collegea. Reippailun ja lämpimän suihkun jälkeen voisin kaatua suorilta jaloilta sänkyyn, jotta aamulla herään kukonlaulun aikaan taas uusiin seikkailuihin. Olo on tietysti kuin supernaisella, mutta onhan tässä silti tiettyä komiikkaa. Viikonlopun huumaa tosiaan.

Biisi antoi täydellisen rytmin hölkälle ja taidankin siirtää sen Jogging-soittolistalle. Tuli myös mieleen, että tällaisena paluukeikkojen aikana olisi huikeaa, jos vielä joskus pääsisi Tulenkantajien kemuihin. Se ei taida olla mahdollista, mutta aina voi toivoa.

Lupaan kertoa kuulumisia enemmän heti, kun tämä ryntäily edes päiväksi hellittää. Sen verran tosin voin jo spoilata, että mitä ihmeellisempiä puuhia riittää ja iltaisin hymyilyttää. Ihanaa viikonloppua kaikille, vietitte sen sitten miten ikinä – löhöillen tai juhlien. Suukkoja kamut!

2018, hauska tavata!

Oletteko jo kyllästyneet uuteen vuoteen? Toiveisiin, unelmiin ja lupauksiin, joista osa on saattanut jo unohtuakin. Minä alan vasta nyt käynnistyä tähän vuoteen, joten ehkä jaksatte lukea vielä yhden tekstin ”new year, new me” -pohdiskelua..?

beca2be1c6f0903548611230bc675c99

Uudenvuodenaatto oli täynnä hyvää tunnelmaa. Ensin ajattelin, että voisin ollakin vain kotona kissan kanssa tuijottelemassa taivaalle. Kai vuosi vaihtuu ihan hyvissä merkeissä, vaikkei sitä niin kovin juhlisikaan. Kun olin etanoinut tarpeeksi, laitoin reilusti (liikaa?) meikkiä, pukeuduin kimaltavaan mekkoon ja lähdin juhlimaan. Ehkä sitä ehtii tuijotella kissan kanssa taivaalle joskus muulloinkin kuin uudenvuodenaattona.

Meillä oli ystävien kanssa hurjan hauskat juhlat. Valtavat määrät hyvää ruokaa, riittävästi kuohuvaa, kuulumisia ja aikaa. Puoliltaöin lähdimme ulos kadulle katsomaan ilotulituksia ja polttamaan tähtisadetikkuja. Kun vuosi sitten vaihtui, halasimme toisiamme ja kilistelimme kuohuviintä. Mielestäni tuo on uskomattoman ihana ja tunnelmallinen perinne. Vaikka kaikilla on perheet, työt ja kiireet, on aina joskus se ilta kun kokoonnumme yhteen ja olemme tärkeitä vain toisillemme.

Tinojen sijaan meillä oli onnenkeksejä! Omastani tuli täydellisesti minulle sopiva ennustus.

Uudenvuodenaatto on muutenkin taianomainen. Rakastan ilotulitteiden pauketta ja säihkettä. Ei ole varmaan ihmistä, jolla ei olisi yhtään huolta tai murhetta, mutta yhtenä iltana suurin osa meistä lähtee ulos juhlimaan toiveita ja unelmia. Jos ei nyt ajatella kaupallisuutta, niin jokainen taivaalla säihkyvä ilotulite on pieni viesti: kaikki on mahdollista, unelmat käyvät vielä joskus toteen. Uudenvuodenyössä on taikaa.

Juhlien jälkeen, yön pikkutunneilla, saimme ystävieni kanssa kyydin kotiin. Takapenkiltä kuului totuus: ”Siis onhan tää vaan parasta, kun voi itse valita seuran JA musiikin.” Naulan kantaan! Radiossa soi Sash! ja taisin juuri silloin kääntää volyymia kovemmalle. Olisiko uudenvuodentansseja voinut jatkaa vielä vähän?

Vuoden ensimmäinen päivä kului pyjamassa elokuvia katsellen. Ystävä tuli luokseni kahville ja löhöilemään. Tuhosimme sipsipussin, nakkipaketin, pannullisen kahvia ja paistoimme myös vuoden ensimmäiset joulutortut. Ihan vielä ei ollut ryhdistäytymisen aika. Ehkä nyt on ollut riittävän pehmeä lasku uuteen vuoteen ja on aika sanoa ääneen toiveet ja lupaukset.

Valmistauduin uuteen jo hyvissä ajoin. Tilasin netistä treenipäiväkirjan ja bullet journalin. Kun kävin hakemassa paketin R-kioskilta, myyjä koitti kovasti tarjota suklaata kirjojen kaveriksi. En jaksanut selittää, että paketissa on treenipäiväkirja, joten suklaan ostaminen sen kyytipojaksi olisi tyhmyyttä. Totesin vain, että jos nyt ei tällä kertaa. Myyjä oli sinnikäs ja ehdotti, että voisin antaa suklaata lahjaksi, jos ei itselle maistu. ”Nooh, ei se sitten kuitenkaan säily, kiitos vaan.” ”Mutta onhan sulla nyt selkärankaa”, myyjä kannusti. Kyllä, hyytelöstä tehty sellainen. Suklaat jäivät kioskille, joten ehkä siinä selkärangassa jotain pitoa on.

Uuteen vuoteen kuuluu siis treenaaminen ja mitä se olisikaan ilman muistikirjaa. Työystäväni nauroi, että tarvitsen jokaiseen asiaan oman kirjan. Jostain hullunkurisesta syystä niin tosiaan on. Jos asialle ei ole muistikirjaa, onnistumisprosentti on heikko. Siispä päiväkirjan kanssa treenaamaan! Haluan uida, joogata, juosta, jumpata ja käydä kuntosalilla – ihan vain muutamia suosikkilajeja mainitakseni. Lupaan siis liikkua monipuolisesti ja säännöllisesti. Olen surkea laihduttaja, mutta tavoitteeni on, etten ainakaan lihoa.

Ehdin jo ennen vuodenvaihdetta tuumata, että voisin käydä kerran viikossa jossain keikalla, elokuvissa tai muussa kulttuuririennossa. Se on mielestäni hyvä lupaus ja otan sen ehdottomasti ohjelmistooni. Aikataulutus voi joskus olla haastavaa, mutten anna sen olla esteenä.

On ihanaa kun ystävät ja kaverit tietävät täsmälleen, mistä innostun. Sain ennen vuodenvaihdetta ystävältäni vinkin Helmet-musahaasteesta ja tietenkin tartun siihen. Suurkiitos vinkistä! Olen huomannut muutenkin, että erilaiset haasteet trendaavat juuri nyt. Voi valita esimerkiksi retkeilyhaasteen tai David Bowien innostaman lukuhaasteen. Olisi huippua osallistua kaikkeen, mutta ehkäpä tuo musahaaste riittää näin aluksi. Muutenhan olen hermoraunio viimeistään tammikuun puolivälissä.

Jatkan kirjoittamista ja yleistä hyvyyttä. Niistä ei ole mitään syytä luopua. Edelleen on myös tarpeellista kiinnittää huomiota syömiseen. Ruokahävikkiä oli toiveista huolimatta myös viime vuonna, joten nyt joku roti siihen hommaan. Ei enää ruokaa roskiin ja ylipäänsä enemmän itsetehtyä ruokaa. Minusta on kuukausi kuukaudelta tullut laiskempi ruoanlaittaja ja usein duunissa syöty lounas riittää päivän lämpimäksi ateriaksi. Ei enää! On tärkeää syödä riittävästi terveellistä, oikeaa ruokaa.

Aika samanlaistahan tämä on vuodesta toiseen, mutta tällä kertaa olen leikkinyt ajatuksella, että alkaisin käyttää punaista huulipunaa. Mitä sanotte? Se ei ole nyt vielä onnistunut, koska käsi ei ole tarpeeksi karaistunut ja vakaa huulten rajaamiseen junassa. Mutta jos sitten aina kun on aikaa vähän enemmän (meikata jo kotona)?

Siitähän tuli taas melkoinen lista. Työystäviltäni olen saanut myös idean teemavuodesta. Jos yksittäisten lupausten sijaan päättäisikin vuodelle teeman, voimasanan. Minä haluan tietenkin saada kaiken, joten on lupaukset ja teema. Vuoden 2018 teemana onkin hyvinvointi ja ilo. Toivon onnellisuutta ja rakkautta, mutta aavistuksen ankean viime vuoden jälkeen olen päättänyt, että hyvinvointi ja ilo ovat nyt tärkeimmät voimasanat. Niitä kohti siis!

Olen täynnä toiveikkuutta ja vuoden 2018 teemakappaleeksi sopii paremmin kuin hyvin tämä:

Suukkoja ja onnea kaikkien uuteen vuoteen! Pus!

Hyvinkään parhaat: Sveitsin uimala

Hei hyvinkääläiset, menkää uimaan! Ja te kaikki muut, tulkaa Hyvinkäälle uimaan! Minulla alkoi tänään joululoma ja olen kehittänyt itselleni pienen jouluperinteen. Sen toteutuminen riippuu aina mielialasta, mahdollisesta lomaflunssasta ja ilmasta, mutta nyt tähdet olivat oikeassa asennossa. Rakastan ihan valtavasti joulun alla järjestettäviä kynttiläuinteja ja aika usein joululomalla käynkin uimassa. Ei toivoakaan, että olisin jaksanut viikolla Töölöön iltayhdeksältä, mutta Hyvinkäällä kynttiläuinti on mahdollista aamuisin. Parasta!

Älkää antako ankean ja harmaan kuvan hämätä. Tuolta sisältä löytyy pieni paratiisi!

Ensimmäisenä loma-aamuna kello soi ennen seitsemää. On rehellisyyden nimissä sanottava, että olisin siinä vaiheessa voinut vasaroida puhelimen pirstaleiksi, mutta parin torkutuksen jälkeen muistin, että minähän olin ajatellut mennä uimaan. Makasin lamaantuneena peiton alla ja mietin kaikki mahdolliset syyt, miksei tänään kannata lähteä liikkumaan, mutta jostain löytyi ihmeellinen tarmo ja ajattelin, että taidanpa vain lähteä kävelemään Sveitsin suuntaan.

Tietenkin se oli paras mahdollinen päätös! Tajusin sen heti ensimmäisten vetojen aikana. Tätä minä rakastan, tämä tekee minut onnelliseksi. Unohduin veden turkoosiin ja vain liikuin eteenpäin. Matkalla olin ajatellut, että uimisen aikana voin hyvin miettiä kaikki ostamattomat joululahjat kuntoon, mutta mitä vielä. Olin jossain omassa ulottuvuudessani, mihin ei päässyt yksikään arkinen asia. Katse oli tiukasti edessä pyörteilevässä vedessä, veden alla tuikkivissa valoissa ja tietenkin niissä altaan laidoilla lepattavissa liekeissä. Kynttiläuintihan siis tarkoittaa sitä, että allasalueen valot on himennetty ja altaiden reunoille laitettu kynttilöitä luomaan tunnelmaa. Kauneinta on pilkkopimeällä, mutta aamun hämäryys toimii myös vallan mainiosti.

Puhuimme työystäväni kanssa jokin aika sitten meditaatiosta. Siitä, että pitää kuvitella itsensä johonkin täydelliseen paikkaan, sielunmaisemaan. Altaassa tajusin, että minun rauhoittava paratiisini olisi vesi. Turkoosit pyörteet, jotka rauhoittavat juoksevan mieleni sekunnissa.

Vaikka uiminen on minulle rentoutumista, niin tavallaan kuitenkin suoritan sitä. Uin aina vähintään kilometrin ja pyrin johonkin tiettyyn aikaan. Jossain vaiheessa uidessa mietin, että ehkä minun olisi syytä mennä uintitekniikkakurssille, jotta voisin olla parempi ja nopeampi. Jos nimittäin uimahalleissa valittaisiin ”uimaetanoita”, saisin aina kultamitalin. Ihan jokainen kunnosta ja iästä riippumatta ohittaa minut. Tänään olin erästä nopeampi, mutta luulen että hän vain otti rennosti. Päätin nyt kuitenkin jättää tekniikkakurssin väliin – uiminen saa olla minulle jatkossakin se asia, jossa voin olla kiirehtimättä. Uiminen olkoon minulle keino hidastaa elämää.

Ja Sveitsin uimala, se on ihana! Olin paikalla (torkutuksesta huolimatta) oikeaan aikaan, sillä sain uida lähes koko ajan yksin omalla radallani. Mikään ei ole niin vapauttavaa kuin altaan päässä nähdä edessään tyhjä rata. Vedot voivat olla leveitä ja vauhti vain se, mihin pystyy, ei tarvitse pingottaa.

Uinnin jälkeen lämmittelin vähän aikaa terapia-altaassa (jostain toisesta saattoi näyttää siltä, että painin hierovia poreita vastaan – en todellakaan tajunnut, että vesi voi liikkua sellaisella voimalla) ja pääsin saunomaan ihan yksin tähtitaivasvalojen alle. Täydellinen loma-aamu!

Hyvinkäällä kynttiläuintia on ainakin vielä huomenna ja hinta on vaivaiset 3,50. Suosittelen, support your local!

Rakastan lomaa, rakastan uimista ja rakastan Hyvinkäätä. Juuri nyt ei voi parempaa olla!

Kadonneet kuvat

Paketoin tässä jo vimmatusti vuotta 2017, hus hus, tehdäänpä tilaa uudelle ja paremmalle. Ei tästä vuodesta nyt sitten toiveista huolimatta tullutkaan mikään aurinkoloma, mutta onneksi aika paljon hyvääkin mahtui mukaan. Kun selaa puhelimen kuvia, niin oikeastaan todella paljon hyvää. Miten se joskus pääseekin unohtumaan?  Tässä iloksenne kimara valokuvia, joista ainakaan suurinta osaa ei ole täällä aiemmin julkaistu. Hyviä hetkiä, joista on syytä olla hurjan kiitollinen!

Joulu on kiittämisen aikaa. Näiden kuvien myötä haluan kiittää kaikkia ystäviäni sydämeni pohjasta. Heitä on paljon – todellisuudessa niin paljon, etteivät kaikki edes ole näissä kuvissa. Jokainen heistä on valtavan rakas ja vähintään painonsa arvosta kultaa. Miten nuo kaikki ihanat ovatkin päätyneet läheisiksi? Elämän suuri mysteeri, josta ei auta kuin olla kiitollinen. Pus pus pus, olette rakkaita. Kiitos kun olette!

Näin tänään tekstin ”Fake a life – take a selfie” ja ihan vain sen takia halusin julkaista tämän kollaasin. Silmiin ulottuva hymy ei läheskään aina ole ollut todellisuutta, mutta näitä hetkiä on kiva ajatella, sillä muistan jokaisen. Hauska (tai no, hauska ja hauska) yksityiskohta on sekin, että olen tainnut ”laihduttaa” koko vuoden, enkä ole muuttunut mihinkään. Kyllä kannatti!

Keikkakollaasi on pieni pettymys – kuvia olisi pitänyt ehdottomasti olla enemmän. Ajattelin ensi vuodeksi sellaista hullua haastetta, että mitä jos kävisikin kerran viikossa keikalla (tai vähintään jossain muussa kulttuuririennossa). Uhka vai mahdollisuus? Taidan ottaa sen mahdollisuutena, sillä edelleen elävä musiikki on parhaiten käytettyä ja erittäin onnelliseksi tekevää aikaa.

Loppuun satunnaisia hetkiä, jotka vielä kerran muistuttavat siitä, että elämä on ihanaa. Vitsit mitä hetkiä ja muistoja! Kun oikeasta näkökulmasta katsoo, taidan sittenkin olla aikamoinen Hannu Hanhi.

En suostu vieläkään kehuskelemaan tätä vuotta, mutta ystävät ja pienet hetket ovat olleet kovin tärkeitä ja rakkaita. Niiden ansiosta olen tässä ja nyt, ja hymyilen silmilläni. Pus!

Onni tulee ihmisistä

Joskus ei ole mitään parempaa tai tärkeämpää kuin nauraa ääneen. Kovaa, pitkään ja hervottomasti. En ole ollut naurujoogassa (sitä en jotenkin ymmärrä) vaan kävin katsomassa Will Ferrellin tähdittämän joulukomedian Daddy’s Home 2. Todellinen laaturaina, hehheh. Tulin ihan valtavan onnelliseksi ystävän seurasta ja aivottomasta parituntisesta. Tajusin, ettei aina tarvitse lisätä ymmärrystään maailmasta tai hienostella taideleffoilla (okei, harvoin teen kumpaakaan) vaan joskus on ihan hyvä ripustaa aivot narikkaan. Suosittelen!

Hulvattoman hauskan leffaillan lisäksi olen muutenkin nyt kunnostautunut viettämällä sosiaalista elämää. Oikeastaan joulukuun alku on ollut melkein kaamosterapiaa: tärkeimpien kanssa Tallinnaan, yllätysretkelle metsään ja kiireettömälle brunssille tekemään matkasuunnitelmia. Olen ehtinyt jouluvalmisteluihin äidin kanssa, synttärikahveille lempityyppien seuraan ja kiertelemään muutamia joulumyyjäisiä. Meinaa melkein hengästyttää.

Kyselin joitain kuukausia sitten, josko joku veisi minut metsään. Eräs partiokaveri vastasi huhuiluun ja todellakin vei minut illaksi nuotiolle. Hän oli tuonut meille tarpeet sekä nuotiohodareihin että -munkkeihin ja ilta tuntui laukaisevan kaikki jännitykset ja murheet. En kestä, kuinka hyviä ihmisiä tähän maailmaan mahtuu! Lupaan joskus laittaa hyvän kiertämään ja toteuttaa vastaavan retken jollekin toiselle. 

Niin se vain on, että onni tulee niistä, jotka ovat ympärilläni.

Tänään olin ajatellut ottaa rennosti. Heräsin ilman kelloa ja katselin sängyssä luvattoman pitkään Twin Peaksia. Puolenpäivän aikaan päätin, ettei ehkä sittenkään ole syytä jumittaa kotona ja lähdin ystäväni kanssa Knehtilän tilan joulumarkkinoille. Olen lähes lapsellisen innoissani kaikista tilaisuuksista löytää joulutunnelmaa.

Matkalla kuunneltu jouluradio, joulupukiksi pukeutunut juontaja ja kaikki kauniit jouluvalot pistivät pääni pyörälle ja innostuin jo laittamaan kotiin joulukuusen. Etsin ystävän suositteleman ”Indie Christmas” -soittolistan ja pakkasessa olisi taikinaa joulutorttuihin. Jokin taisi naksahtaa päässä tai sitten vain kyllästyin pimeyteen.

Illaksi minulla on vielä saaristolaisleipää, graavilohta ja kolme katsomatonta jaksoa Twin Peaksia. En muistanut, että pienet yksityiskohdat voivat tehdä näin onnelliseksi!

Epäilen, että kaikki tämä on seurausta siitä, kun päätin olla valittamatta..? Jossain vaiheessa viikolla harhauduin hetkeksi kirjoittamaan jotain ankeahkoa tekstiä, mutta sekin keskeytyi kun ystäväni pyysi minua räppikeikalle. Karma on palannut, BOOM!

Jos joskus erehtyy ajattelemaan, että on yksin, niin eihän se pidä alkuunkaan paikkaansa. Kiitos ystävät ja kamut, olette rakkaita!

Rakkauskirje isälle

Isänpäivä lipesi vähän käsistä, koska tein sunnuntain tuttuun tapaan töitä. En kuitenkaan unohtanut – itse asiassa en enää näin aikuisena unohda tärkeitä merkkipäiviä. Nuorempana olin hövelimpi ja toisaalta myös aika ehdoton. Vaikka olen koko ajan uskonut, ettei kuolema voi olla lopullinen loppu, ajattelin menettäneeni isänpäivät, syntymäpäivät ja muut merkkipäivät. Ikä on selvästi tuonut sisäistä rauhaa ja vakautta, ja olen oppinut pitämään tärkeistä päivistä kiinni.

Nytkin ajoin lauantai-iltana kaatosateessa Rauhannummelle ja juoksin viemään kynttilät perille. Sadevesi valui pitkin kasvoja, mutta kerroin ajatuksissani samat asiat kuin aina:

Toivottavasti siellä on kaikki hyvin, täällä on. Elämä ei ole täydellistä, mutta olisit silti ylpeä. Teen parhaani. Minulla on ikävä sinua.

Isän kuolemasta on kulunut kauan, mutta muistan kyllä, että hän oli paras isä. Häneltä olen perinyt muun muassa nallekarhumaiset kasvot ja kyvyn tulistua nollasta sataan (etenkin autonratissa ja tyhmyyksiä kohdatessani). En haikaile menneisiin, sillä opin jo liian nuorena, ettei joillekin asioille elämässä vain voi mitään. On elettävä mahdollisimman hyvin niiden pelimerkkien kanssa, jotka osuvat kohdalle. Jos elämä ei olisi mennyt kuten se meni, en olisi tällainen kuin olen.

Se ei silti poista ikävää.

Tänään on kuulunut ikäviä uutisia, joten sitäkin suuremmalla syyllä: iso sydän kaikille parhaille isille, oli sitten isänpäivä tai ihan tavallinen maanantai.