2018, hauska tavata!

Oletteko jo kyllästyneet uuteen vuoteen? Toiveisiin, unelmiin ja lupauksiin, joista osa on saattanut jo unohtuakin. Minä alan vasta nyt käynnistyä tähän vuoteen, joten ehkä jaksatte lukea vielä yhden tekstin ”new year, new me” -pohdiskelua..?

beca2be1c6f0903548611230bc675c99

Uudenvuodenaatto oli täynnä hyvää tunnelmaa. Ensin ajattelin, että voisin ollakin vain kotona kissan kanssa tuijottelemassa taivaalle. Kai vuosi vaihtuu ihan hyvissä merkeissä, vaikkei sitä niin kovin juhlisikaan. Kun olin etanoinut tarpeeksi, laitoin reilusti (liikaa?) meikkiä, pukeuduin kimaltavaan mekkoon ja lähdin juhlimaan. Ehkä sitä ehtii tuijotella kissan kanssa taivaalle joskus muulloinkin kuin uudenvuodenaattona.

Meillä oli ystävien kanssa hurjan hauskat juhlat. Valtavat määrät hyvää ruokaa, riittävästi kuohuvaa, kuulumisia ja aikaa. Puoliltaöin lähdimme ulos kadulle katsomaan ilotulituksia ja polttamaan tähtisadetikkuja. Kun vuosi sitten vaihtui, halasimme toisiamme ja kilistelimme kuohuviintä. Mielestäni tuo on uskomattoman ihana ja tunnelmallinen perinne. Vaikka kaikilla on perheet, työt ja kiireet, on aina joskus se ilta kun kokoonnumme yhteen ja olemme tärkeitä vain toisillemme.

Tinojen sijaan meillä oli onnenkeksejä! Omastani tuli täydellisesti minulle sopiva ennustus.

Uudenvuodenaatto on muutenkin taianomainen. Rakastan ilotulitteiden pauketta ja säihkettä. Ei ole varmaan ihmistä, jolla ei olisi yhtään huolta tai murhetta, mutta yhtenä iltana suurin osa meistä lähtee ulos juhlimaan toiveita ja unelmia. Jos ei nyt ajatella kaupallisuutta, niin jokainen taivaalla säihkyvä ilotulite on pieni viesti: kaikki on mahdollista, unelmat käyvät vielä joskus toteen. Uudenvuodenyössä on taikaa.

Juhlien jälkeen, yön pikkutunneilla, saimme ystävieni kanssa kyydin kotiin. Takapenkiltä kuului totuus: ”Siis onhan tää vaan parasta, kun voi itse valita seuran JA musiikin.” Naulan kantaan! Radiossa soi Sash! ja taisin juuri silloin kääntää volyymia kovemmalle. Olisiko uudenvuodentansseja voinut jatkaa vielä vähän?

Vuoden ensimmäinen päivä kului pyjamassa elokuvia katsellen. Ystävä tuli luokseni kahville ja löhöilemään. Tuhosimme sipsipussin, nakkipaketin, pannullisen kahvia ja paistoimme myös vuoden ensimmäiset joulutortut. Ihan vielä ei ollut ryhdistäytymisen aika. Ehkä nyt on ollut riittävän pehmeä lasku uuteen vuoteen ja on aika sanoa ääneen toiveet ja lupaukset.

Valmistauduin uuteen jo hyvissä ajoin. Tilasin netistä treenipäiväkirjan ja bullet journalin. Kun kävin hakemassa paketin R-kioskilta, myyjä koitti kovasti tarjota suklaata kirjojen kaveriksi. En jaksanut selittää, että paketissa on treenipäiväkirja, joten suklaan ostaminen sen kyytipojaksi olisi tyhmyyttä. Totesin vain, että jos nyt ei tällä kertaa. Myyjä oli sinnikäs ja ehdotti, että voisin antaa suklaata lahjaksi, jos ei itselle maistu. ”Nooh, ei se sitten kuitenkaan säily, kiitos vaan.” ”Mutta onhan sulla nyt selkärankaa”, myyjä kannusti. Kyllä, hyytelöstä tehty sellainen. Suklaat jäivät kioskille, joten ehkä siinä selkärangassa jotain pitoa on.

Uuteen vuoteen kuuluu siis treenaaminen ja mitä se olisikaan ilman muistikirjaa. Työystäväni nauroi, että tarvitsen jokaiseen asiaan oman kirjan. Jostain hullunkurisesta syystä niin tosiaan on. Jos asialle ei ole muistikirjaa, onnistumisprosentti on heikko. Siispä päiväkirjan kanssa treenaamaan! Haluan uida, joogata, juosta, jumpata ja käydä kuntosalilla – ihan vain muutamia suosikkilajeja mainitakseni. Lupaan siis liikkua monipuolisesti ja säännöllisesti. Olen surkea laihduttaja, mutta tavoitteeni on, etten ainakaan lihoa.

Ehdin jo ennen vuodenvaihdetta tuumata, että voisin käydä kerran viikossa jossain keikalla, elokuvissa tai muussa kulttuuririennossa. Se on mielestäni hyvä lupaus ja otan sen ehdottomasti ohjelmistooni. Aikataulutus voi joskus olla haastavaa, mutten anna sen olla esteenä.

On ihanaa kun ystävät ja kaverit tietävät täsmälleen, mistä innostun. Sain ennen vuodenvaihdetta ystävältäni vinkin Helmet-musahaasteesta ja tietenkin tartun siihen. Suurkiitos vinkistä! Olen huomannut muutenkin, että erilaiset haasteet trendaavat juuri nyt. Voi valita esimerkiksi retkeilyhaasteen tai David Bowien innostaman lukuhaasteen. Olisi huippua osallistua kaikkeen, mutta ehkäpä tuo musahaaste riittää näin aluksi. Muutenhan olen hermoraunio viimeistään tammikuun puolivälissä.

Jatkan kirjoittamista ja yleistä hyvyyttä. Niistä ei ole mitään syytä luopua. Edelleen on myös tarpeellista kiinnittää huomiota syömiseen. Ruokahävikkiä oli toiveista huolimatta myös viime vuonna, joten nyt joku roti siihen hommaan. Ei enää ruokaa roskiin ja ylipäänsä enemmän itsetehtyä ruokaa. Minusta on kuukausi kuukaudelta tullut laiskempi ruoanlaittaja ja usein duunissa syöty lounas riittää päivän lämpimäksi ateriaksi. Ei enää! On tärkeää syödä riittävästi terveellistä, oikeaa ruokaa.

Aika samanlaistahan tämä on vuodesta toiseen, mutta tällä kertaa olen leikkinyt ajatuksella, että alkaisin käyttää punaista huulipunaa. Mitä sanotte? Se ei ole nyt vielä onnistunut, koska käsi ei ole tarpeeksi karaistunut ja vakaa huulten rajaamiseen junassa. Mutta jos sitten aina kun on aikaa vähän enemmän (meikata jo kotona)?

Siitähän tuli taas melkoinen lista. Työystäviltäni olen saanut myös idean teemavuodesta. Jos yksittäisten lupausten sijaan päättäisikin vuodelle teeman, voimasanan. Minä haluan tietenkin saada kaiken, joten on lupaukset ja teema. Vuoden 2018 teemana onkin hyvinvointi ja ilo. Toivon onnellisuutta ja rakkautta, mutta aavistuksen ankean viime vuoden jälkeen olen päättänyt, että hyvinvointi ja ilo ovat nyt tärkeimmät voimasanat. Niitä kohti siis!

Olen täynnä toiveikkuutta ja vuoden 2018 teemakappaleeksi sopii paremmin kuin hyvin tämä:

Suukkoja ja onnea kaikkien uuteen vuoteen! Pus!

Mainokset

Vuoden aikana opittua

Lomapäivät ovat oivaa aikaa siivoamiseen ja vanhan romun hävittämiseen. Kodin kaapit alkavat olla järjestyksessä ja samaa siivousta teen henkisesti tämän vuoden kanssa. Ajattelen, että olen muuttamassa. Tämän vuoden ajatukset ovat paketissa, joka ei siirry mukanani uuteen vaan saa rauhassa mennä kellariin – voin palata tähän joskus, mutta tätä roinaa ei laiteta esille uuteen ympäristöön. Jälleen yksi muistolaatikko, joka kulkee muutosta toiseen ja ehkä siihen sitten joskus voi kurkistaa.

Kuten sanottu, vuosi 2017 ei ollut aurinkoloma, mutta jouluvapaiden turruttama pääni alkaa olla sitä mieltä, että olihan tämä ihan kohtalainen. Ainakin vuosi opetti aika paljon. Tässä nostoja parhaista oivalluksista, jotka vien mukanani tulevaan vuoteen:

Kaikkeen ei ole vastausta
Tulin kaverini kyydissä Hyvinkäälle ja moottoritien pimeydessä hän sanoi asian, joka on jäänyt mietityttämään. Joskus sitä jumittaa asioissa ihan liian kauan, kun haluaa vastauksia. Usein vielä sen oikean, itseään miellyttävän vastauksen, kaiken valaisevan ratkaisun. Voisiko tosiaan olla niin, ettei kaikkeen löydy vastausta?

Kannattaa valita taistelunsa oikein
Hieman edelliseen liittyen, kannattaa valita huolella ne asiat, joiden takia pysyy tiukkana ja pitää puolensa. Mikä on sen arvoista, että esimerkiksi pahoittaa toisen mielen? Joskus pitää vain luovuttaa ja antaa olla. Jokaisen asian puolesta ei kannata räyhätä.

Jos tekosi ei herätä muissa ihailua tai kopiointia, se on merkityksetön
Remu Aaltonen sanoi tuon itsenäisyyspäivänä televisiossa. Mitä taiteeseen tai jonkin asian luomiseen tulee, hän lienee oikeilla jäljillä. Kenenkään arki ei kuitenkaan ole merkityksetöntä, vaikkei se herättäisikään laajaa ihailua.

Toiveet kannattaa sanoa ääneen
Opin tämän onnellisuuslounaalla, kun kuuntelin työkaverin tarinaa unelman toteutumisesta. Pitää sanoa ääneen ja tehdä asialle jotain. Siinäpä haastetta ensi vuodelle. Tulkitsen tämän nyt toistaiseksi niin, että minun on itse tarjottava musavisaa johonkin baariin Hyvinkäällä – kukaan ei tule minua kotoa hakemaan. Pienistä asioista on hyvä aloittaa, hehheh.

Vaikkei asiat menisi kuten on suunnitellut, ne voivat mennä ihan hyvin
En ole varma, onko tänä vuonna mikään mennyt kuten olen suunnitellut. Ja silti, tässä sitä ollaan ja kaikki on ihan hyvin. Ehkä jopa paremmin kuin hyvin!

Auton pitkät valot todella valaisevat
Menin marraskuun pimeimpänä iltana (siltä ainakin tuntuu) töihin tuntemattomia, valaisemattomia maanteitä. Laina-autossani ei toiminut pitkät valot ja vasta silloin tajusin, kuinka paljon ne todellisuudessa valaisevatkaan. Kuvittelin olevani Fargossa tai kauhuelokuvassa, mutta onneksi hirvet pysyivät puskissa.

Pelot kannattaa kohdata
Olen tänä vuonna maksanut pienen omaisuuden hammaslääkärilleni, mutta selvinnyt käynneistä ilman ainuttakaan kyyneltä. Sanoisin, että se on pienen omaisuuden arvoista. Lapsuudesta ja nuoruudesta syntynyt yököttävä hammaslääkäripelko on tullut kalliiksi, mutta jotenkin vain otin itseäni niskasta kiinni ja päätin tuolla saralla ryhtyä aikuiseksi. Kyllä kannatti! Hammastarkastuksessa ihastuttava venäläinen hammaslääkärini kertoi iloisia uutisia: ”Vain yksi pikku reikä tuossa pikku hampaassa.” Ehkäpä kaikki oli pientä, koska hän tietää pelkoni ja on siksi minulle paras mahdollinen lääkäri.

Sanomalehti imee kosteutta
Voisikohan Pete Parkkonen tehdä ensi vuodeksi hitin Kohta paistaa? Aurinkopäivät ovat olleet vähissä ja sadekamat enemmän sääntö kuin poikkeus. Kun taas kerran olin unohtanut katsoa säätiedotuksen, päädyin duuniin läpimärkänä ja sanomalehti todella melkein kuivatti kenkäni muutamassa tunnissa. Miten en ollut tiennyt tuota ennen?

Kannattaa hövelisti vain vastata kyllä – lähes kaikkeen
Jos seuraatte blogiani säännöllisesti, tiedätte että lupaudun lähes kaikkeen, jos joku vain tajuaa kysyä. Viimeksi olin menossa ulkoiluttamaan tuntemattoman tyypin koiraa (pitkä ja eeppinen juttu), mutta se sitten viime hetkellä peruuntui. Harmi. Aion jatkaa samaan malliin, koska juuri siksi elämä on loppujen lopuksi niin hauskaa. Uudet ja tuntemattomat hommat sujuu kun vain hymyilee ja hengittää.

Mitä vuosi 2017 on teille opettanut?

Kadonneet kuvat

Paketoin tässä jo vimmatusti vuotta 2017, hus hus, tehdäänpä tilaa uudelle ja paremmalle. Ei tästä vuodesta nyt sitten toiveista huolimatta tullutkaan mikään aurinkoloma, mutta onneksi aika paljon hyvääkin mahtui mukaan. Kun selaa puhelimen kuvia, niin oikeastaan todella paljon hyvää. Miten se joskus pääseekin unohtumaan?  Tässä iloksenne kimara valokuvia, joista ainakaan suurinta osaa ei ole täällä aiemmin julkaistu. Hyviä hetkiä, joista on syytä olla hurjan kiitollinen!

Joulu on kiittämisen aikaa. Näiden kuvien myötä haluan kiittää kaikkia ystäviäni sydämeni pohjasta. Heitä on paljon – todellisuudessa niin paljon, etteivät kaikki edes ole näissä kuvissa. Jokainen heistä on valtavan rakas ja vähintään painonsa arvosta kultaa. Miten nuo kaikki ihanat ovatkin päätyneet läheisiksi? Elämän suuri mysteeri, josta ei auta kuin olla kiitollinen. Pus pus pus, olette rakkaita. Kiitos kun olette!

Näin tänään tekstin ”Fake a life – take a selfie” ja ihan vain sen takia halusin julkaista tämän kollaasin. Silmiin ulottuva hymy ei läheskään aina ole ollut todellisuutta, mutta näitä hetkiä on kiva ajatella, sillä muistan jokaisen. Hauska (tai no, hauska ja hauska) yksityiskohta on sekin, että olen tainnut ”laihduttaa” koko vuoden, enkä ole muuttunut mihinkään. Kyllä kannatti!

Keikkakollaasi on pieni pettymys – kuvia olisi pitänyt ehdottomasti olla enemmän. Ajattelin ensi vuodeksi sellaista hullua haastetta, että mitä jos kävisikin kerran viikossa keikalla (tai vähintään jossain muussa kulttuuririennossa). Uhka vai mahdollisuus? Taidan ottaa sen mahdollisuutena, sillä edelleen elävä musiikki on parhaiten käytettyä ja erittäin onnelliseksi tekevää aikaa.

Loppuun satunnaisia hetkiä, jotka vielä kerran muistuttavat siitä, että elämä on ihanaa. Vitsit mitä hetkiä ja muistoja! Kun oikeasta näkökulmasta katsoo, taidan sittenkin olla aikamoinen Hannu Hanhi.

En suostu vieläkään kehuskelemaan tätä vuotta, mutta ystävät ja pienet hetket ovat olleet kovin tärkeitä ja rakkaita. Niiden ansiosta olen tässä ja nyt, ja hymyilen silmilläni. Pus!

Juonipäivityksiä elämään

Tänään työystäväni kertoi lukeneensa aika hyvän oivalluksen: Jos elämäsi olisi elokuva, jaksaisitko katsoa sen loppuun? Vai pitäisikö muuttaa juonta?

Uskomattoman simppeli juttu, mutta enpä ole tullut ajatelleeksi. Jos olette seuranneet blogiani jo pidempään, tiedätte että elämäni on melkoista komediaa. Ei mene viikkoakaan, ettei sattuisi jotain hauskaa tai vähintään tragikoomista. Viihdyn nahoissani, mutten tiedä koukuttaisiko tämä todellisuus tuntikausiksi sohvannurkkaan.

Masinoin tänään elämäni ensimmäistä kertaa onnellisuuslounaan. Hankimme syksyllä parin työkaverin kanssa unelmointiin ja hyvään fiilikseen tähtäävän tehtäväkirjan. Kukaan meistä ei ole oikein saanut tehtäviä alkuun, joten päätimme viettää lounashetken keskittyen kirjan teemoihin. Mikä huikea neronleimaus!

Olen joskus aiemmin kertonut, etten oikein välitä arkisista keskusteluista (vaikka niillekin toki on aikansa ja paikkansa) vaan puhun mielelläni jollain tapaa syvällisiä. Tiesitte varmaan, että ne pahat huoltamokahvitkin maistuvat paremmilta, jos samalla vaihtaa ajatuksia jostain merkityksellisestä – mitä se sitten kenellekin on. Minä puhun mielelläni esimerkiksi onnellisuudesta ja siitä, kuinka elämästä voisi tehdä vielä vähän parempaa.

Kerran itse asiassa aloitin jonkun lounaan viittaamalla maailmankaikkeuden lakeihin. Työystäväni nauroi, että nyt ei ole ihan puolenpäivän juttuja. Niin kai, mutta pääsimme puolituntisen aikana purkamaan huolemme ja ilomme, ja molemmille jäi voimaantunut olo.

Olen jo hiljalleen aloittanut tämän vuoden paketoinnin ja katse on kääntynyt tulevaan. Teen varsinaisen tilinpäätöksen myöhemmin, mutta jo nyt tuntuu hyvältä ja tärkeältä haaveilla. Etenkin tämän päivän sparrailun jälkeen. Minulla on nyt mielessä muutamia juonipäivityksiä elämääni, enkä malta odottaa että pääsen tuumasta toimeen! Jotain aion toki tehdä heti, mutta samaan aikaan odottelen vuodenvaihdetta, koska olen sillä tavalla järjestyksen ystävä. Lupaan palata yksityiskohtiin myöhemmin!

Suosittelen ihan jokaiselle; jos vain tyypit ovat oikeita, niin puhukaa arjenkin keskellä unelmista ja jostain muusta kuin satunnaisista kuulumisista. Siinä on uskomaton voima!

Onni tulee ihmisistä

Joskus ei ole mitään parempaa tai tärkeämpää kuin nauraa ääneen. Kovaa, pitkään ja hervottomasti. En ole ollut naurujoogassa (sitä en jotenkin ymmärrä) vaan kävin katsomassa Will Ferrellin tähdittämän joulukomedian Daddy’s Home 2. Todellinen laaturaina, hehheh. Tulin ihan valtavan onnelliseksi ystävän seurasta ja aivottomasta parituntisesta. Tajusin, ettei aina tarvitse lisätä ymmärrystään maailmasta tai hienostella taideleffoilla (okei, harvoin teen kumpaakaan) vaan joskus on ihan hyvä ripustaa aivot narikkaan. Suosittelen!

Hulvattoman hauskan leffaillan lisäksi olen muutenkin nyt kunnostautunut viettämällä sosiaalista elämää. Oikeastaan joulukuun alku on ollut melkein kaamosterapiaa: tärkeimpien kanssa Tallinnaan, yllätysretkelle metsään ja kiireettömälle brunssille tekemään matkasuunnitelmia. Olen ehtinyt jouluvalmisteluihin äidin kanssa, synttärikahveille lempityyppien seuraan ja kiertelemään muutamia joulumyyjäisiä. Meinaa melkein hengästyttää.

Kyselin joitain kuukausia sitten, josko joku veisi minut metsään. Eräs partiokaveri vastasi huhuiluun ja todellakin vei minut illaksi nuotiolle. Hän oli tuonut meille tarpeet sekä nuotiohodareihin että -munkkeihin ja ilta tuntui laukaisevan kaikki jännitykset ja murheet. En kestä, kuinka hyviä ihmisiä tähän maailmaan mahtuu! Lupaan joskus laittaa hyvän kiertämään ja toteuttaa vastaavan retken jollekin toiselle. 

Niin se vain on, että onni tulee niistä, jotka ovat ympärilläni.

Tänään olin ajatellut ottaa rennosti. Heräsin ilman kelloa ja katselin sängyssä luvattoman pitkään Twin Peaksia. Puolenpäivän aikaan päätin, ettei ehkä sittenkään ole syytä jumittaa kotona ja lähdin ystäväni kanssa Knehtilän tilan joulumarkkinoille. Olen lähes lapsellisen innoissani kaikista tilaisuuksista löytää joulutunnelmaa.

Matkalla kuunneltu jouluradio, joulupukiksi pukeutunut juontaja ja kaikki kauniit jouluvalot pistivät pääni pyörälle ja innostuin jo laittamaan kotiin joulukuusen. Etsin ystävän suositteleman ”Indie Christmas” -soittolistan ja pakkasessa olisi taikinaa joulutorttuihin. Jokin taisi naksahtaa päässä tai sitten vain kyllästyin pimeyteen.

Illaksi minulla on vielä saaristolaisleipää, graavilohta ja kolme katsomatonta jaksoa Twin Peaksia. En muistanut, että pienet yksityiskohdat voivat tehdä näin onnelliseksi!

Epäilen, että kaikki tämä on seurausta siitä, kun päätin olla valittamatta..? Jossain vaiheessa viikolla harhauduin hetkeksi kirjoittamaan jotain ankeahkoa tekstiä, mutta sekin keskeytyi kun ystäväni pyysi minua räppikeikalle. Karma on palannut, BOOM!

Jos joskus erehtyy ajattelemaan, että on yksin, niin eihän se pidä alkuunkaan paikkaansa. Kiitos ystävät ja kamut, olette rakkaita!

Suuri suomalainen valituskerho

Mistä asiasta olet viimeksi valittanut? Helpottiko? Tai muuttuiko asia paremmaksi? Älkää pelästykö, en aio nyt osoitella ketään sormella tai syyllistää, tarvitsen vain marraskuun yliajamalle itselleni hieman mittasuhteita ja todellisuutta. Ollaan päästy marraskuun viimeisiin päiviin, eikä vuoden kammottavin kuukausi ole tänäkään vuonna juuri antanut armoa. Tai siltä ainakin tuntuu – olen niin pimeyden lyttäämä kuin olla ja voi.

Kun päästää itsensä oikein kunnolla vellomaan pimeyteen ja väsymykseen, on vaikea löytää mistään mitään positiivista. Tässä vaiheessa vuotta jo sängystä nouseminen on suoritus, joka vie lähes kaiken päivään tarvittavan energian. Onko siis ihme, että muun muassa viime vuonna aloin tässä vaiheessa elää suklaakonvehdeilla? Ei ole, ei. Tänä vuonna olen malttanut mieleni sokerin kanssa, mutta jostain on saatava virtaa. Tiedän että liikunta auttaisi, mutten saa aivojani sille taajuudelle, että lähtisin iltaisin tuonne kylmään pimeyteen. Huomaattekin varmaan jo – valitettavaa riittäisi aika paljon ja siihen olen tainnut hieman sortuakin. Nyt saa kuitenkin riittää!

Tapasin jokin aika sitten tyypin, jonka elämä oli henkisesti moukaroinut lähes tunnistamattomaksi. Tai niin minulle olisi käynyt, jos olisin kokenut kaikki ne vastoinkäymiset, jotka hän oli ottanut vastaan. Silti hänen silmissään välkkyi toivo, jospa kaikki raskas olisi nyt takana ja edessä odottaisi jotain parempaa. Toivon sitä hänelle koko sydämestäni ja samaan aikaan häpeän omia ajatusratojani. Milloin mikäkin pikkuasia vaivaa ja tekisi mieli heittäytyä siihen todellisuuteen. Nyt saa todellakin riittää!

Omien ajatusten säätäminen on vain joskus kovin vaikeaa. En oikein tiedä, onko epäkohtien etsiminen ja niistä purnaaminen jokin eteenpäin ajava voima vai pelkkää ajanhukkaa. Jostainhan se tulee, että aina pitää valittaa. Vaikka kaikki olisi täydellisesti, jostain kyllä löytyy särö kun oikein etsimällä etsii tai säälittävimmässä tapauksessa sen itse tekee.

Kun tavallisesti iloinen mieleni ajautuu tähän surkeaan moodiin, kuuntelen Cat Powerin Ruin:in. Palautuu asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Vapaaillan johdosta kaivoin esiin yhden viime vuoden parhaista joululahjoista ja kohdistin ajatukseni kirjoittamiseen. Tiedän, että musiikin ja liikunnan ohella tämä tekee minut onnelliseksi (ja jälleen se on todistettu, kun sormet lähes lentävät näppäimistöllä). En aio enää antaa pikkuasioiden vaivata, vaan keskityn siihen, että ihan jokaisessa asiassa on jotain hyvääkin. En ryhdy Ned Flandersiksi, mutta jos nyt vaikka loppuvuoden muistaisi, että on olemassa some people who ain’t got shit to eat.


Yksi kirjoitusharjoitus oli miettiä päivän paras ja huonoin hetki. Ankeinta tänään oli taivaltaa tuolla räntäsateessa, mutta ihaninta tulla kotiin ja täyttää asunto kynttilöillä. Jälleen hyvä esimerkki: eipä olisi tuo paras juttu tuntunut miltään, jos ei olisi ensin hytissyt kotimatkalla.

Kaikki on hyvin. Kaikki on enemmän kuin hyvin. Pimeydestä huolimatta (tai juuri siksi) vaalikaa niitä hyviä juttuja! Suukkoja ystävät!

Rakkauskirje isälle

Isänpäivä lipesi vähän käsistä, koska tein sunnuntain tuttuun tapaan töitä. En kuitenkaan unohtanut – itse asiassa en enää näin aikuisena unohda tärkeitä merkkipäiviä. Nuorempana olin hövelimpi ja toisaalta myös aika ehdoton. Vaikka olen koko ajan uskonut, ettei kuolema voi olla lopullinen loppu, ajattelin menettäneeni isänpäivät, syntymäpäivät ja muut merkkipäivät. Ikä on selvästi tuonut sisäistä rauhaa ja vakautta, ja olen oppinut pitämään tärkeistä päivistä kiinni.

Nytkin ajoin lauantai-iltana kaatosateessa Rauhannummelle ja juoksin viemään kynttilät perille. Sadevesi valui pitkin kasvoja, mutta kerroin ajatuksissani samat asiat kuin aina:

Toivottavasti siellä on kaikki hyvin, täällä on. Elämä ei ole täydellistä, mutta olisit silti ylpeä. Teen parhaani. Minulla on ikävä sinua.

Isän kuolemasta on kulunut kauan, mutta muistan kyllä, että hän oli paras isä. Häneltä olen perinyt muun muassa nallekarhumaiset kasvot ja kyvyn tulistua nollasta sataan (etenkin autonratissa ja tyhmyyksiä kohdatessani). En haikaile menneisiin, sillä opin jo liian nuorena, ettei joillekin asioille elämässä vain voi mitään. On elettävä mahdollisimman hyvin niiden pelimerkkien kanssa, jotka osuvat kohdalle. Jos elämä ei olisi mennyt kuten se meni, en olisi tällainen kuin olen.

Se ei silti poista ikävää.

Tänään on kuulunut ikäviä uutisia, joten sitäkin suuremmalla syyllä: iso sydän kaikille parhaille isille, oli sitten isänpäivä tai ihan tavallinen maanantai.