Ollapa paras itseni!

Tiedättekö sellaiset päivät tai pidemmätkin ajanjaksot, kun päässä pyörteilee satoja ajatuksia ja jossain siellä joukossa on oivallus, muttet vain saa sitä kiinni. Minä elän juuri nyt sellaista vaihetta. Tuijotan merta ja koitan saada ajatukset järjestykseen. Tuijotan metsään ja yritän saada oivalluksen nalkkiin. Tuijotan taivaalla lentäviä lintuja ja yritän äänettömästi komentaa ajatuksia kuriin. Tuloksetta – tuntuu kuin apina löisi lautasia yhteen, eikä meteli anna pienintäkään mahdollisuutta keskittyä olennaiseen.

Siispä hajanaiset ajatukset pyörivät edelleen mielessä ja härnäävällä tuulella oleva oivallus jossain siellä joukossa. Välillä se tulee esiin, mutta juoksee piiloon heti kun käännän katseeni. Peekaboo-leikki suoraan helvetin esikartanosta.

Kyllä minä vielä keksin sen, poimin sekalaisista ajatuksista sen yhden olennaisen. Lamppu syttyy ja niin edelleen. Luulen, että tämä vain vaatii hieman mietiskelyä (aargh), miellekarttoja, kirjoittamista ja asioiden sanomista ääneen. Ja pari kirjaa! Mitä luulette, onko näistä apua?

Yöpöydällä nököttää vähän liiankin kutsuvana Keith Richardsin elämäkerta, mutta olen vakaasti päättänyt ensin kahlata läpi nuo kuvassa näkyvät kirjat, jotta saisin vihdoin tolkun siihen, kuinka voisin olla vielä parempi itseni. Kun juuri sitä oivallusta en saa itsestäni ulos, vaikka kuinka yritän. Olisiko teillä vinkkejä?

Olen ryhtymässä ensi viikolla mehupaastolle (kyllä, naurattaa), jonka tarkoituksena on puhdistaa keho kaikesta kuonasta. Epäilen tosin, että paasto puhdistaa ihan kaikesta – sen verran hullulta se näin etukäteen tuntuu. Voisipa vain mielellekin saada puhdistuskuurin. Mitä suosittelette, jos vaihtoehtona ei ole luonto, meditaatio tai lobotomia?

Lupaan raportoida oivalluksesta heti kun saan sen poimittua talteen! Tuntuu aavistuksen pirulliselta tapaukselta, mutta haaste on nyt vastaanotettu.

Tätä kirjoittaessani mieleeni palautui joskus nuoruudessa bongattu seinäkirjoitus:

Älkää säätäkö päätänne,
vika on todellisuudessa.

Mietin, kuinka helppoa olisikaan tuudittautua tuohon, nostaa kädet ylös ja antaa kohtalon kuljettaa. Sitten jostain tuli hurja tarmonpuuska ja päätin, että aion itse vaikuttaa kohtalooni. Niin villiltä kuin se minun tapauksessani kuulostaakin.

Katsotaan kuinka käy – suukkoja ystävät!

 

Mainokset

Syntymäpäiväjuhlat

Tervetuloa syntymäpäiväjuhliin! Turvasatamani 41 minuuttia Helsinkiin täytti eilen kaksi vuotta. Mikä ihastuttava pieni taapero! Näissä juhlissa ei leikitä aasinhäntää tai pidetä hassuja hattuja (ööh, ei ehkä muidenkaan 2-vuotiaiden kemuissa), mutta kuunnellaan hyvää musiikkia ja puhutaan onnellisuudesta. Laittakaahan alta soimaan kappale, jonka äänimaailma kiteyttää täydellisesti näiden juhlien tunnelman.

On kaksi vuotta siitä, kun epäilevin mielin julkaisin Siltakadun. En tiedä, onko siitä tultu kovinkaan pitkälle, mutta ainakin elettyä elämää on tallessa kahden vuoden ajalta. Hyvinkäällä vietetty aika ei ole lisääntynyt, mutta rakkauteni on vahvistunut. Tuntuu siltä kuin kaupunki olisi parin viime vuoden aikana muuttunut hieman eläväisemmäksi. On tapahtumia, musiikkia, iloisia ihmisiä ja jopa elokuvajuhlat! Eiköhän tästä kaupungista ammenneta taustamaisemaa ajatuksilleni vielä vuosiksi eteenpäin.

Entä minä sitten? En tiedä olenko muuttunut, kasvanut tai kehittynyt – ainakin olen vanhentunut – mutta totta vie olen tarttunut mitä ihmeellisimpiin asioihin ja toisaalta nauttinut arkisistakin jutuista täysillä. Olen antanut flow’n kuljettaa ja välillä törmännyt seinään, mutta aika usein löytänyt myös paratiisin. Olen tehnyt asioita, joita haluan ja taidan juuri nyt olla aika onnellinen.

Synttärikuvituksena harvinaista todistusaineistoa siitä, kuinka nämä kirjoitukset syntyvät. Etsi poikkeamat!

Koska blogin ikuisuusaihe on onnellisuus, haluan jakaa kanssanne muutaman arkisen onnellisuutta lisäävän asian. Kuvitelkaa tämän olevan syntymäpäivävieraille jaettava lahjakassi (mistä ihmeestä sellainenkin tapa tähän maailmaan on putkahtanut). Juuri nyt onnelliseksi tekevät:

Kahvi
En tiedä onnellisempaa hetkeä kuin sen, kun herään aamulla klo 5.45 tuoreen kahvin tuoksuun. Kahvinkeittimeni hajosi viime viikolla ja vielä samana iltana kiiruhdin ostamaan uutta samanlaista – en vain voisi luopua aamun ensimmäisestä kupillisesta. Olen antanut itsestäni todellisen kahvi-ihmisen kuvan, sillä työystäväni toivoi kirjoitusta kahvista. Erinomainen idea, mutta nyt on tunnustettava, etten ymmärrä hienoista kahveista mitään. Tunnuslauseeni on jo vuosia ollut: ”Where the coffee is cheap are the most intense conversations.” Uskon esimerkiksi huoltoasemilla ja kaurismäkeläisiltä tuntuvissa kuppiloissa vietettyihin kahvihetkiin – niihinkin, joissa kuppiin saa ne pari tuntia seisseet jämät. En osaisi olla hienoissa kahviloissa – olen yksinkertaisuuden ystävä.

Kuivashampoo
Jokaisen kiireisen päivän pelastus. Kyllä se kuulkaa lisää onnellisuutta aika tuntuvasti, kun voi kymmenessä sekunnissa suihkaista kuontalon kuntoon ja painella taas seuraaviin seikkailuihin.

Kaverit
Tiedän, että tämä ystävien ylistys alkaa mennä jo liiallisuuksiin, mutta mitä sitä peittelemään. Juuri nyt onnelliseksi tekee se, että minuun pidetään yhteyttä ja aikataulujeni mukaan yritetään järjestää asioita, vaikka kalenterini on näin elokuussa mahdoton. Taitavat olla tosiystäviä.

Keikat
Olen juuri nyt rakastunut musiikkiin enemmän kuin aikoihin. Viimeksi tiistaina maleksin iltakokouksen jälkeen Helsingin keskustaan Mara Ballsin ilmaiskeikalle. Istuin alas, otin juoman ja painoin silmät kiinni, kun yksi tämän hetken sykähdyttävimmistä bändeistä alkoi soittaa. Sen jälkeen olin koko illan hattaraisen onnellisessa tilassa. Kiitos!

Kantarellit
Kunhan saan tämän tekstin julkaistua, siirryn keittiöön paistamaan valtavaa kasaa kantarelleja. Jääkaappi on täynnä sesonkiruokaa ja vietän mielelläni illan viimeiset tunnit sitä valmistaen. Olen löytänyt ihmisen, joka poimii minulle valtavan laatikon sieniä kahdellakympillä ja minulle on lähetetty kantarelleja jopa Kemiöstä asti. Ei ihan lähiruokaa, mutta ilmeisellä rakkaudella toimitettua ruokaa. Mitä jos elämäni karma näkyykin syksyn sienisatona? Minulla taitaa olla kantarellikarma.

Siinä se! Mikä arkinen asia sinut tekee onnelliseksi (ei tarvitse alkaa k-kirjaimella)?

Kaksi vuotta! It’s all good. It’s all damn good!

Psst. Vuosi sitten perustin vuoden ikään selviytyneelle blogille oman Facebook-sivun. Tervetuloa tykkäämään ja seuraamaan!

Ystävyyden voima

Ohhoh, olen aivan puulla päähän lyöty. Ystäväni yllättivät minut eilen niin, että se korvasi kaikki elämäni pitämättömät yllätysjuhlat. Kerron koko tarinan vähän myöhemmin, koska ensin haluan pohtia hieman asian toista puolta. Sitä, jos kukaan ei koskaan yllättäisi. Jos elämässäni ei olisi noita ihmisiä, jotka halaavat, kuuntelevat, kertovat ja ilahduttavat.

All the lonely people
Where do they all come from?
All the lonely people
Where do they all belong?

Surullinen kuvaus yksinäisyydestä, mutta tuota mietin kun joskus kävelen Aseman koulun ohi välitunnin aikaan. Aina pihalla on joku, joka seisoskelee yksin sivussa. Katsoo mietiskellen niitä, jotka porukoissaan pelaavat, leikkivät ja rupattelevat. Yksinäisyyteen kun vielä yhdistää kiusaamisen, niin järjettömyys on irti. Tiedän, ettei kaikista voi tulla sydänystäviä keskenään – kemiat eivät vain kohtaa – mutta jokaisen kanssa voi tulla toimeen. Aina voi sanoa ystävällisen sanan tai huomioida toisen muuten. Ehkä aikuisiällä on vaikeampi törmätä niihin, joilla ei ole ketään, koska meillä on jo omat sosiaaliset piirimme; ystävät, työkaverit ja harrastusten kautta tutut. Jos nyt kuitenkin tulisi se tilanne, että olisin taas koulun pihalla, niin katsoisin ympärilleni hieman tarkemmin. Voisinko pyytää jonkun mukaan pelaamaan, leikkimään ja rupattelemaan?

Olkoon lauantaisaarna tältä erää tuossa, sillä minun on yksinkertaisesti pakko jakaa se eilinen yllätys. Olin ystäväni kanssa pari yötä Tallinnassa ja lähtöpäivänä kolme ystäväämme vain ilmestyivät kaupunkiin yllättämään meidät. Tapaamiseen liittyi epämääräisiä puheluja, taksimatka paikkaan, josta olimme juuri ehtineet lähteä, piileskelyä puiden takana ja muuta hassua. Yllättäjillä oli jopa oma WhatsApp-ryhmä ”Salamatkustajat”. En voi lopettaa nauramista! Kuulostaa hullulta ja älyttömältä, mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt tuollaista vaivaa vain yllättääkseen minut ja ystäväni. Tavatessamme olin niin häkeltynyt, että ensimmäiset puoli tuntia puhuin hengästyneellä ja kimeällä äänellä toistellen kysymystä: ”Tulitteko tänne todella vain meidän takiamme?”

img_6633

Ja kyllähän he tosiaan tulivat. Nuo hullut, ihanat ja rakkaat. I’m so blessed!

Kohtaamisia ennen kesää

Onkohan siellä näytön toisella puolella enää ketään? Tiedän, ettei pitäisi selitellä tai pahoitella hiljaisuutta, mutten voi itselleni mitään. En ole kadonnut tai edes kyllästynyt, kevät vain kaikessa yksinkertaisuudessaan vei kaikki mehut ja piti priorisoida muita asioita kuin kirjoittamista. Ja, no, asensin Netflixin.

Summaan kuulumiseni parin tärkeän kohtaamisen ja musiikin kautta, kuinkas muutenkaan. Jonain hetkenä on tehnyt mieli vain seilata viikoksi höyhensaarille tai kadottaa kalenteri junaan, mutta musiikista on löytynyt ihmeellistä lisävirtaa. Tiesinhän minä sen, aina lopulta musiikki tsemppaa, helpottaa ja kohentaa mieltä.

Oli ehkä huhtikuu, kun kävelin töihin ja kuuntelin Litku Klemettiä. Olin uppoutunut sanoihin ja merkityksiin, kun erään palvelutalon terassilla istui elämää nähnyt Matti Pellonpään näköinen heppu aamusavukkeella ja katseemme kohtasivat. Sekunniksi hetki pysähtyi, kun hymyilimme ja sanoimme toisillemme huomenta. Korvanapeista kuului: ”Nyt helvetin iso pato murtuu ja kaikki ne, jotka horjuu, hukkuu.” Uskon, että se pieni hetki muutti jotain ja tajusin, ettei nyt olekaan aika horjua. Kaikki on ihan hyvin niin kauan kuin ihmiset hymyilevät ja toivottavat toisilleen huomenta. Kyseisen kohtaamisen jälkeen olenkin hymyillyt Pellonpäälle aina hänet nähdessäni – hän (yhdistettynä Litku Klemettiin) saattoi tajuamattaan muuttaa minussa jotain, niin hullulta kuin se kuulostaakin.

Viime viikolla tulin eräästä työseminaarista kotiin aika myöhäisellä junalla. Viereeni istui mies, joka kysyi eihän minua haittaa jos hän kuuntelee jotain puhelimestaan. – Ei haittaa, kiva kun kysyit. Olin juuri kaivanut repustani pienen mustan kirjan ja ryhtynyt kirjoituspuuhiin, kun mies pahoitteli puhumaansa puhelua. – Ai, en mä tavallaan edes huomannut, ei häirinnyt yhtään. Mies kysyi, mitä kirjoitan, työjuttuja vai päiväkirjaa. –  Tavallaan päiväkirjaa, ajatuksia vain. Mies oli vaikuttuneen oloinen – eihän kukaan enää kirjoita (no, todellisuudessa varmaan aika monikin, muttei ehkä repaleiseen muistikirjaan). Annoin kirjoittamisen olla ja kysyin, mihin hän tallentaa sellaiset ajatukset, joita siteerataan sadan vuoden päästä. Kysymykseni yllätti hänet, enkä oikein itsekään tajua mistä se pullahti. Keskustelu jatkui Hyvinkäälle asti ja vaihdoimme vielä käyntikortteja, kun selvisi että olemme vähän samantapaisella alalla. Taas yksi kohtaaminen, joka muistutti siitä, että ihmisille kannattaa aina antaa mahdollisuus. Olisin voinut valita korvanapit ja kirjoittamisen, mutta annoin kuitenkin juttutuokiolle mahdollisuuden ja se päättyi oikein hyvin.

Kesälomaan minut taas saatteli Jukka Nousiainen. Juuri tällaista lohtua tarvitsin viimeisiin ”maailma valmiiksi” -päiviin. Kiitos!

Eräs kysyi minulta toukokuussa, että millaisia kesälomasuunnitelmia minulla on. Menin paniikkiin – ei mitään! En ollut uhrannut ajatustakaan kesälle, sillä vielä vappunahan satoi lunta. En voi oikein vieläkään tajuta, että nyt vietetään juhannusviikkoa. Parin viime viikon ajan olen ajatellut, että pitäisi tehdä jokin lista kesäpuuhista, mutta alitajuisesti en ole saanut sitä aikaiseksi. Ehkä mitään kesälomasuunnitelmia ei tarvitse olla? Tästä kesästä ja lomasta tulkoon sellainen, että voin jokaisena aamuna vasta päättää, mitä päivä tuo tullessaan. Aion kokeilla, vaikka se on minulle uutta, ihmeellistä ja vähän pelottavaakin.

No jaa, voisin minä kesäloman aikana vähän kirjoittaa. Puss!

Postikortti Kreikasta

Eikös olekin enemmän sääntö kuin poikkeus, että reissusta lähetetyt postikortit saapuvat perille vasta sitten, kun lähettäjä on unohtanut edes käyneensä missään? Silloin kun rusketus on kadonnut ja hattarainen lomapää on taas ahdettu täyteen arkea ja rutiineja. Siihen nähden minä olen ajoissa, sillä lento laskeutui Suomeen vasta eilen ja olen edelleen lomatunnelmissa. Matkatavarat lojuvat ympäri asuntoa ja minä haahuilen kahvikupin kanssa niiden seassa.

Aurinkoa symboloiva kuvituskuva kotoa – lomatunnelmissa nimittäin unohtui myös valokuvaus.

Terveiset Kreikasta! Vietin viikon äidin ja kummilasten kanssa all inclusive -paratiisissa Kreetalla. En ollut tajunnutkaan, että voi olla tila, jossa ei tunne nälkää tai janoa, kun kaikki on niin älyttömän yltäkylläistä. Aika hullua, mutta samaan aikaan melkoisen rentouttavaa. Etenkin, kun paratiisissa toimi netti vain yhdessä huoneessa (ja sielläkin aika takkuillen) eli kaikki suunnitellut ”nämä hoidan lomani aikana” -jutut jäi pakon edessä tekemättä.

Vaikka aurinko ja itse miksatut shandyt pehmittivät mukavasti kierroksilla käyvät aivot, niin joitain oivalluksia toki tein. Eräänä aamuna valmistauduin taas yhteen aurinkopäivään ja pukeuduin bikineihin. Vessan peili tuntui armottomalta ja oma mieli hiilihankoa heiluttevalta pirulta. Miten tuo vatsa on edelleen tuossa ja miten se noin pömpöttääkin? Voi tuota käsivartta, pitääkö siinäkin olla ylimääräistä? Täytyy heti Suomessa ryhtyä taas juoksemaan ja kuntoilemaan.

Myöhemmin luin nettihuoneessa päivän uutisia ja sain tietää Chris Cornellin kuolemasta. Tieto lamaannutti ja häpesin omaa turhamaisuuttani. Voit nimittäin olla yksi maailman komeimmista, karismaattisimmista ja lahjakkaimmista ihmisistä, ja silti sisältä täysin hajalla tai sekaisin. Pitää siis iloita elämästä niin kauan kuin onnellisuutta riittää – ei keskittyä epäolennaisuuksiin kuten pömpöttävään vatsaan.

Tarinoita ja huomiota matkalta olisi enemmänkin, mutta palaan niihin ehkä myöhemmin. Nyt allekirjoitan postikorttini kauneimmalla tribuutilla Chris Cornellille (katsokaa omalla vastuulla – minä aloin itkeä jo ensimmäisen säkeistön aikana). Suukkoja ystävät, muistakaa että mieli on tärkeämpi kuin yksikään ulkonäköseikka!

Vapputerkkuja!

Leikitäänkö vähän lumisateen kunniaksi? Laittakaa kohta alla oleva kappale soimaan ja painakaa silmänne kiinni. Kuvitelkaa itsenne makamaan pehmeälle nurmikolle levitetylle piknik-viltille, kun tämä soi taustalla juuri sopivalla volyymilla. Aurinko paistaa täydeltä taivaalta kasvoille, kuohuviinilasi on jossain ihan käden ulottuvilla ja ystävien nauru kantautuu riittävän läheltä.

Tuossa on unelmieni vappu. Paino sanalla unelma, sillä annan ylempien voimien rellestää ihan rauhassa tuon sään kanssa, enkä kuvittelekaan makoilevani maanantaina auringonpaisteessa. Mutta aina saa haaveilla – ehkä sitten ensi vuonna!

Koska huominenkin kuluu töissä, toivotan hyvät vaput jo nyt. Kuohuviini on kylmässä ja juhlamekko roikkuu henkarissa paraatipaikalla. Kun huomenillalla ajan kotiin kaksitoistatuntisen työpäivän päätteeksi, lupaan kunnella täysillä Carmensitaa ja virittäytyä vapputunnelmaan. Kotimatkalle ainoa toiveeni on kuiva asfaltti, sillä toisenlaista ilmaa pääsin kokeilemaan kesärenkailla jo tänään.

Näköjään yksi vappuperinne on syntynyt, nimittäin foliopallo. Olin salaa toivonut kaunista palloa ja sain mitä halusin. Ilmalaivalla kulkevan Hello Kittyn. Eihän söpömpää voi olla! Perjantaina olin myös pukeutunut juhlan kunniaksi pinkkiin ja kultaan. Vaikka värejä löytyi vain korvakoruista ja huivista, työkaveri sanoi melkein sokaistuvansa. Hehheh, peilikuva mykisti itsenikin.

Älkää murehtiko tuota outoa ilmaa, vaan viettäkää ihastuttava vappu! Sanotaan vaikkapa näin, että pitäkää aurinko sydämessä, niin ympäristöllä ei ole juuri merkitystä. Paljon ilmapalloja ja kuplia kaikkien pitkään viikonloppuun!

Kyyneleet

Ottakaahan hyvä asento ja kuppi kahvia (minulle tässä vaiheessa kofeiinitonta) tai jotain muuta hyvää – luvassa on pitkä ja polveileva tarina, jonka pää- ja sivuosassa seikkailee Terhi Kokkonen. Merkittävässä roolissa on myös koulun jumppasalin ruma katto.

Olipa tässä eräs pääsiäisilta. Olin juossut paikasta toiseen, mutta ollut myös erittäin läsnä kaikille tärkeille. Kun lopulta pääsin kotiin, ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä ja kyyneleet pyrkivät jatkuvasti silmiin. Ajattelin tapani mukaan, että ei se mitään, kyllä hymykin sieltä vielä joskus tulee. Kaikelle on aikansa.

En ole ikinä pitänyt Scandinavian Music Groupista. En pidä musiikista, johon kaikki samaistuvat ja jonka tahtiin sadat naiset huokailevat: “Oi, tämä kertoo minusta, elämäni on jollain ihmeen kaupalla saatu sanoitettua tähän kappaleeseen.” Kai minä salaa uskon olevani edes hieman erityinen.

Kunnes tapahtui jotain hassua. Toiset uskovat sattumaan ja toiset kohtaloon, minä tuohon jälkimmäiseen. Tein eräänä päivänä vimmatusti töitä kuulokkeet päässä, kun Radio Helsingissä soi Näin minä vihellän matkallani. Jokin siinä sai minut pysähtymään ja kuuntelemaan. “Voi hyvänen aika, näissä sanoissa ja äänissä on elämäni.” Ärsyttää myöntää: en taida sittenkään olla niin erityinen.

Ja siinä minä sitten pääsiäisiltana olin – kirjoittamassa ja kuuntelemassa tuota kappaletta kyyneleet silmissä. Osuvampaa kun ei siinä hetkessä voinut olla.

Ei tunnu missään
Olen matkalla taas
Olen matkalla sinne
Olen matkalla takaisin sinne
Minne kerran toivotit minut

Kun minulta viedään kaikki
Autan kantamaan
Kevyesti nousee askel
Autan kantamaan
Ja kun lopulta kaadun
Teen sen näyttävästi

Näin minä vihellän matkallani
Näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin
Olkoon sitten niin

Biisi on minulle kuvaus siitä, kuinka pitkälle hyvyys ja ystävällisyys voi pahimmillaan viedä. Tekstihän on oikea marttyyritarina. Silti, vaikka totuus vähän itkettääkin, en voisi olla mitään muuta kuin olen. Olkoon vaikka kaikki muut inhottavia ja kovia, minun on pystyttävä katsomaan itseäni silmiin ja voin tehdä sen vain silloin, kun toimin juuri kuten uskon oikeaksi. Usein se on muiden ihmisten huomioon ottamista ja joskus jopa omalla kustannuksella. Eikä se tarkoita mitään kynnysmattohommia, sellaiseen en enää näin aikuisiällä jaksa tuhlata aikaani, mutta kiltteys voittaa aina lopulta ilkeyden – vaikka siitä sitten saisikin vähän siipeensä.

Sanoitukset ovat ylipäänsä vähän haastava aihe, koska lopulta kaikki biisit saa sopimaan itseensä, kun oikein kovasti yrittää. Kannattaakin valita vain oikeasti hyvät ja merkitykselliset kappaleet oman elämänsä soundtrackiksi. Minut saa ravistella hereille, kun tulen kertomaan, että Antti Tuiskun Peto on irti on kuin story of my life. Hehheh.

Kun elämäni oli sanoitettu, sattui toinen hassu sattumus. Eräs sanoi miettineensä päänsä puhki, ketä muistutan. “Ai jotain julkkista, sano sano!” Kaksi päivää hän oli miettinyt, mahdankohan olla Terhi Kokkosen sisko. Kuulemma ääneni ja eleeni olivat olleet juuri kuin hänellä. Otin sen kohteliaisuutena, vaikken olekaan perillä Terhi Kokkosen olemuksesta. Toivottavasti se on viehkeä. Lauluääni ei ole mennyt yksiin, mutta vimmainen suhtautuminen elämään kylläkin. Ja ei, en ole Terhi Kokkosen sisko, jos joku jäi asiaa vielä miettimään.

Sinä pääsiäisiltana pääsin alakulossani niin sanottuun myttyvaiheeseen. Olin juuri saanut taivutettua itseni sohvalle oikein kunnon epäryhdikkääseen myttyyn, kun ovikello soi. Rasti seinään, tällä kertaa se tarkoitti jotain hyvää. Ovesta saapui ensimmäinen ystävä, joka palautti minut todellisuuteen. Ovikello soikin tasaisesti läpi illan ja lopulta istuimme ystävien kanssa olohuoneessani, kaivoimme kitaran esille ja lauloimme kaikkea ihanaa. Nöyrä kiitos täydellisestä ajoituksesta, alakulo ei ole sen jälkeen enää palannut.

Kuvamuistosta kiitos Nooralle.

Päivät rullasivat eteenpäin ja viime torstaina pääsin pitkästä aikaa lähikoululle kuntopiiriin. Jossain vaiheessa makasin selälläni jumppasalin lattialla, tuijotin harvinaisen rumaa kattoa ja mietin, että voi kun voisikin ymmärtää elämää ”as it’s fullest” – täydellisesti sen jokaista yksityiskohtaa ja tuntemusta. Ei tarvitsisi vaivata päätään turhuuksilla. Sitten tajusin, etten ehkä sittenkään toivo sitä – silloinhan olisin todennäköisesti munkkina Tiibetissä (ettehän takerru siihen, ettei se oikeasti olisi mahdollista) enkä teidän ilonanne täällä verkossa.

Sanovat, ettei auta itku markkinoilla. Totta, eihän se mitään auta, mutta kyllä se aika ajoin vähän helpottaa. Puss!