Rolling In The Deep

Tervetuloa pyörimään kanssani levylautaselle! Kuuntelin tässä joku päivä töissä KCRW-radioasemaa, kun tuli pakottava tarve kirjoittaa artisti jonkun muistilapun kulmaan. Kuulokkeissa soi Adelen Rolling In The Deep -cover. Törmäsin kappaleeseen parissa muussakin yhteydessä ja vihdoin kuulin ensimmäistä kertaa sen sanat.

Rakastan säröjä – sitä kun täydellisessä onkin jotain vikaa. Epätäydellisyyttä, outoa virettä ja heikkouksia. Pyrin monessakin asiassa täydellisyyteen, mutta pohjimmiltani olen viallinen. Ihan kuin jokainen meistä. Siksi rakastan musiikissakin sitä kun ääni pettää ja mikään ei ole ihan loppuun asti tuotettua.

Kun lopulta kuulin biisin sanat, kuulokkeissa soi Greta Van Fleetin versio Rolling In The Deepistä. Tiedän Adelen olevan hyvä, mutta hän on jo niin hyvä, ettei musiikki ole ikinä koskettanut tai kiinnostanut minua. Vasta kun kappale tuli ulottuvilleni hieman epätäydellisenä, se sai huomioni.

Aika ajoin laulajan ääni särkyy, mutta juuri se taisi kiinnittää huomioni. Minulle tuli erittäin selväksi: ”Don’t underestimate the things that I will do.” Kappaleen kertosäe ei ole minulle mieleinen, mutta tässä versiossa se(kin) on pakko kuunnella suu auki. Kun sitten vielä ajaudutaan lempeään kitarasooloon tai -ilotteluun, joka kuulostaa siltä kun kevätaurinko laskee Hyvinkään korkeimman talon taakse, on pakko kuunnella kappale uudelleen ja uudelleen.

Nopealla googlaamisella selvisi, että laulajaa, Josh Kiszkaa, verrataan Robert Plantiin ja bändi on saanut muutenkin aika paljon vaikutteita Led Zeppeliniltä. En pistä pahakseni.

Kumpi teitä puhuttelee enemmän, säröinen epätäydellisyys vai upeaksi hiottu lopputulos?

Mainokset

Hyvä aika huonoille uutisille

Murehditteko ikinä asioita etukäteen? Sellaisia asioita, joihin ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa? Minä olen siihen hieman taipuvainen, vaikka olenkin koittanut opetella olemaan murehtimatta turhia. Tunnistatte varmaan illat, kun ei saa millään unta ja ajatuksiin hiipii koko maailma kaikkine epäkohtineen. Älytöntä ja täysin hukkaan heitettyä aikaa sanon minä, mutten kuitenkaan ole vielä löytänyt viisasten kiveä, joka pyyhkisi asiat pois. Delete, delete, delete. Olisipa se niin helppoa!

Joskus jokin kauhuskenaario sitten toteutuu. Unettomina öinä tilanteen on käynyt läpi jo sata kertaa, mutta silti se yllättää. Huonoihin uutisiin ei ole ikinä valmistautunut. Mikä olisi niille hyvä ja oikea aika? Ei mikään, ei ikinä.

Handle with care

Törmäsin tässä taannoin erääseen tilanteeseen, jossa vastaanotettiin huonoja uutisia. Ilonpito oli ylimmillään ja kaikki tuntui kevyeltä kun puhelin soi. Silloin aikuinen ihminen puhui asiallisesti, koitti tiedostaa viestin syvimmän ytimen, ja puhelun päätyttyä palasi tanssilattialle. Uutinen oli vain ajan kysymys, mutta silti se kirpaisi. Siinä se sitten oli, eikä tuntunutkaan yhtään siltä, mitä etukäteen oli kuvitellut.

Minäkin sain hieman alakuloisia uutisia. Tuumasin asiaa vuorokauden ja koska mistään musertavasta ei ollut kysymys, painelin lähimpään kosmetiikkaliikkeeseen ostamaan puodin punaisinta huulipunaa. Totesin, että tulkoon sitten hyviä tai huonoja uutisia, olen ainakin upeana ne vastaanottamassa. On yksi väsynein klisee, että asenne ratkaisee, mutta niin se vain on. En ole varmasti ikinä valmis huonoihin uutisiin, mutta viimeisimpien kokemusteni myötä päätin, etten tuhlaa enää yhtäkään minuuttia turhaan murehtimiseen. Kuten sanottu, huonoille uutisille ei ole ikinä hyvää aikaa, eikä niihin ikinä ole valmistautunut.

Keep calm and listen to music

Tulin tänään kotiin vuoden neljänneltä pakkaamista vaatineelta matkalta. Illat ovat pidentyneet ja aurinko helli väsynyttä. Joku oli pudottanut postilaatikosta lahjapaketin ja kauniin paperin alta paljastui ihastuttava muistikirja, jossa oli aika osuva ohje sunnuntai-iltaan. Tartuin välittömästi kehotukseen. Kiitos ja halaus yllättäjälle!

Suukkoja ystävät – muistakaa, että kaikki järjestyy. Jos ei ihan vielä tänään, niin huomenna on uusi päivä. Olkoon se kaunis ja onnellinen!

Aamukahvia 6 PM

Kuulin joitain viikkoja sitten ajatuksen, jonka kirjoitin talteen satunnaisen lapun kulmaan:

Good things comes to those who wait.

Lause pyöri jossain mainoksessa ja mietin pitkään, onko siinä käännetty jokin klassinen sananlasku päälaelleen. Olisiko totuus kuitenkin:

Good things comes to those who act.

En perehtynyt asiaan sen tarkemmin, mutta asia jäi kuitenkin mieleen. Eräänä aamuna junassa lippujen leimauslaitteet olivat rikki ja eräs kunnollisen näköinen työmatkalainen sai raivarin. Noin kymmenen v-sanan ryydittämänä hän ilmoitti konduktöörille, ettei todellakaan aio leimata lippuaan. Hän oli niin päällekäyvä, että konduktööri lähti leikkiin mukaan ja sanoi, ettei tyypin tietenkään tarvitse leimata lippua. Olen itsekin välillä aika höveli kirosanojen suhteen, mutta noinko tässä maailmassa tosiaan pitäisi käyttäytyä? Milloin hiljaiset ja tunnolliset saavat samat myönnytykset kuin öykkärit? (Ymmärrän toki, ettei maailma ole mustavalkoinen ja asiasta kannattaa aina sanoa, mutta tilanne toimikoon esimerkkinä hyökkäävän kovaäänisyyden voimasta. Onneksi on olemassa myös hyvää meteliä.)

Aloitin juuri talvilomani ja sain oikeaan aikaan pienen tauon VR:stä, vaikka kyllä siihenkin liittyi pari muuttujaa. Erään tragikoomisen junasta myöhästymisen seurauksena piti odottaa seuraavaa vähän liian pitkään yöllisellä asemalla. Väsytti, vilutti ja rasitti, mutta onneksi olin ystävän seurassa. Junaa odotellessa opin taas jotain uutta elämän ja arjen lainalaisuuksista, ja sain vinkin uudesta sivuduunista. Seuraavana päivänä nukuin iltapäivään ja kun vihdoin olin raahautunut maito-ostoksille ja saanut käteeni päivän ensimmäisen kahvikupillisen, mietin että kaikella taitaa tosiaan olla jokin tarkoitus. Ilman junasta myöhästymistä tärkeä keskustelu olisi jäänyt käymättä.

VR:ään kyllästymisen lisäksi muutkin talviloman merkit ovat ilmassa: tuntuu orastavalta flunssalta ja aamulla on herätys klo 3.30. Ja mitä teen? Pohdin, tuleeko sitä hyvää odottajille vai toimijoille. Äh, tulkoon sitä kaikille! Suukkoja ystävät!

Varmaa on vain muutos

Viikonloppu ja hullunkurinen elämä. Mitä muuta sitä voisikaan toivoa? Ehkä vähän onnellisuutta ja leppoisaa oloa, mutta mistä senkin sitten tunnistaa, en ole varma.

Aina sitä ajattelee, että nyt on hektistä / kurjaa / elämäni onnellisinta aikaa. Kunnes tulee aika kun hektisyys triplaantuu / vajoaa syvimpään mahdolliseen kuoppaan / ihastuu niin, että sukat pyörivät jaloissa. Mikään ei ole pysyvää, ei mikään muu kuin muutos.

Ikinä ei voi tietää mitä tuleman pitää. Juuri nyt viittaan kaiken hektisyyteen, mutta voisin puhua paljon muustakin:

  • Ikäkriiseistä
    Joskus 25-vuotiaana ajattelin, että olen saavuttanut jonkinlaisen vanhuuden, mutta vähänpä tiesin. Hahhah.
  • Ulkonäöstä
    Sen tajuaa aina vasta myöhemmin, miten kivalta onkaan joskus näyttänyt, vaikka silloin on lähinnä keskittynyt vihaamaan itseään.
  • Noloudesta
    Lähetin ala-asteella ihastukselleni rakkauskirjeen, joka joutui koko koulun käsiin. Luulin, että maailmani loppuu siihen paikkaan, mutta kuten sanottu, vähänpä tiesin. On tässä myöhemminkin tullut häpeän tunteita vastaan.

Juuri nyt on aika, kun kuntosali on kaukainen haave, kulttuuririennot ohikiitäviä Facebook-tapahtumia ja ruoanlaitto mahdollisimman yksinkertaista ja nopeaa. Voisin ajatella, että sinne menivät uudenvuodenlupaukset, mutta en aio vielä luovuttaa, sillä olen ymmärtänyt paremmin elämän kausittaisuuden. Mikään ei ole pysyvää paitsi muutos. Arvaan, että edessä on verkkaisempia aikoja, mutta varmasti myös tila, jossa mietin, että olipa silloin 33-vuotispäivän kynnyksellä helppoa.

IMG_7709

Kuvituksena satunnainen hetki kuluneilta viikoilta. Tässä on ollut paljon kaikenlaista, mutta olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että paljous tarkoittaa elämässäni lähes poikkeuksetta vain hyviä juttuja.

Kerroin teorian ystävälleni lounastreffeillä. Hän ymmärsi: ”On se sitten hyvää tai pahaa, se on mitä se on.” Nauroimme vedet silmissä, millaisia latteuksia sitä voikaan keksiä. Pääsimme pohdinnoissamme kuitenkin pidemmälle. Mikäli mieltä painava asia on sellainen, joka ei vaikuta elämääsi enää viiden vuoden päästä, sen murehtimiseen ei kannata käyttää viittä minuuttia enempää aikaa. Toinen käyttöön tuleva ohje on se, että mikäli tyytymättömyys johonkin kestää kaksi kuukautta, kannattaa ryhtyä muutospuuhiin. Pitää siis antaa asioille edes hetki aikaa, koska aika usein tilanteet järjestyvät itsestään. On hyviä kausia ja huonoja kausia, ja aina edessä on jotain muuta.

Haluaisin kovasti kehittää näitä ajatuksia eteenpäin, mutta juuri nyt ajatukseni ja tarmoni ovat muualla. Iltapesut ovat rauhallisinta aikaa pohtia elämää, mutta silloin on liian myöhä tehdä kaiken selittäviä oivalluksia. Annan siis jälleen itselleni armoa – ehkäpä maaliskuun lopussa on paremmin aikaa keskittyä itsensä kehittämiseen ja kulttuuririentoihin.

Samoihin aikoihin, kun tajusin kaudet – menneet ja tulevat – elämääni ajelehti Portugal. The Man:in Evil Friends -albumi. Kohtalo osoitti sormella yhden kappaleen, joka on jäänyt soimaan päähän.

Just because I lost it doesn’t mean I want it back. Amen! Olen kadottanut nuoruuden, kymmenen vuoden takaisen olemuksen ja aika monta noloa hetkeä. Ja yhtäkään noista en halua takaisin. Katse tulevaisuuteen ja uusiin kausiin. On ne sitten hyviä tai huonoja, ne on mitä on. Sillä mennään!

Ihanaa aurinkopäivää ystävät, puss!

It’s a Long Road

Aika harvoin jään jumittamaan yhteen kappaleeseen, mutta jokin aika sitten löysin ikivanhalta Kula Shakerin K-levyltä helmen, joka tuntuu sopivan tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ainakin se soi tauotta merkittävien tapahtumien taustalla.

Lähdin reilu viikko sitten Milanoon. Kun kone nousi ilmaan, silmäni täyttyivät kyynelistä. Kotiin oli jäänyt eräs suuri huoli, mikä oli huomaamattomasti tehnyt sydämestäni painavan kiven.

It’s a long road, long journey home.

Kun kone laskeutui, luin tekstiviestin, joka muutti kaiken taas hyväksi. Tuli tasapaino ja rauha, ja kivi tuntui taas höyheneltä.

Iloiset terveiset Milanosta!

Muutaman päivän seikkailun jälkeen palasin Milanon lentokentälle. Halasin ystävää ja kurkkua kuristi valtava pala. Kun kone nousi ilmaan, itkin taas. Tällä kertaa ikävää, jota en osannut oikein määritellä. Vieressäni istuva mies katsoi minua kysyvästi, mutten löytänyt sanoja. Oli ikävä ystävää, joka vasta hetki sitten oli ollut lähellä.

It’s a long road, long journey home.

Kone laskeutui Helsinki-Vantaalle ja edessä oli vielä useampi junamatka kotiin. Oli yö ja kaikki tuleva nakutti takaraivossa. Silti tuntui olevan energiaa, onnea ja lämpimiä ajatuksia vaikka muille jakaa. Muutaman tunnin lentomatka oli tasannut ikävän ja  tajusin jälleen, että elämä on hyvää juuri nyt ja juuri tällaisena.

It’s a long road, long journey home.

Viikonloppuna kävelin äidin luo kirpeässä pakkasessa. Lapsuuden kotikadun päässä katsoin eteenpäin ja mietin, mitä kaikkea kyseiseen matkaan on vuosien varrella mahtunutkaan. Hetkiä, jotka voisi huoletta unohtaa ja hetkiä, joita ei halua ikinä unohtaa.

It’s a long road, long journey home.

Kuten koko vuoden alku, myös tämä viikko on tarjonnut parastaan. Eilen ostin kioskilta suurimman mahdollisen aamukahvin ja kävelin töihin läpi heräilevän Helsingin. Väsytti, hymyilytti ja nauratti. Ihana ihmeellinen elämä!

It’s a long road, long journey home.

Sunnuntain matkustajat

Tänään junassa oli koko elämän kirjo.

Oli nainen, joka itki hajonnutta elämäänsä. Sitä, että oli ollut matkalla kohtaamaan menneisyytensä – kaiken sen, mikä joskus oli synonyymi onnellisuudelle – mutta oli joutunutkin palaamaan takaisin, koska haavat olivat vielä vereslihalla.

Oli lapsi, joka olisi tarvinnut enemmän huomiota, keskustelua ja hassuttelua kaverinsa kanssa, mutta luovutti ja uppoutui puhelimeensa. Aivan kuten kaikki muutkin.

Oli vanha aviopari, nainen ja mies, joilta ei löytynyt toisilleen yhtään sanaa. Havainto huolestutti, mutta samalla lohdutti. Ehkä vanhempana kanssani on joku, joka pysyy vierellä, vaikka kaikki olisi jo sanottu. Kaikesta itsenäisyydestä ja jännityshakuisuudesta huolimatta se lienee yksi toiveeni: tavallisuus, arki ja tottuminen.

Oli opiskelijaporukka, jonka huolettomuus, toiveikkuus ja iloisuus melkein pakahdutti sydämeni. Jos kaikki olisikin vielä edessä ja mahdollista. Olisi loputtomasti hetkiä ystävien kanssa, olisi juhlia, jatkoja ja vahva usko siihen, että aikaa on rajaton määrä. Mistään ei tarvitsisi olla vielä varma.

Siellä seassa istuin minä kimaltelevassa takissani, levitin ripsiväriä ja kirjoitin. Kuinka sen olisi ulkopuolinen havainnoinut? Oli nainen, joka – mitä? Oli nainen, joka oli aamulla juonut suklaan makuista kahvia, pohtinut elämän tarkoitusta ja kihartanut hiuksensa, koska töistä huolimatta oli sunnuntai.

Kotimatkalla kuulin pulun kurnutuksen rautatieaseman rakenteissa ja kaikki tuntui taas rauhalliselta – siltä, että kaikessa on jokin järki. Kunnes nousin junaan ja kyydissä olivat kaikki ne, joihin en ollut vielä törmännyt.

Oli teini-ikäinen tyttö, joka huusi puhelimeensa: ”Sun pitää keskittyä vaan muhun, tajuat sä, muhun!” Keskustelu käytiin luonnollisesti kaiuttimessa.

Oli rakastunut pariskunta, joka huokui onnea ja rauhaa.

Sitten olimme me muut kotiinpalaajat. Yksi itki tekstiviestille ja toinen kantoi mukanaan pakastepitsaa. Oli isovanhempia ja yksinäisiä. Junallinen tuntemattomia, oman elämänsä kuningattaria ja kuninkaita. Tajuavatkohan kaikki sen?

Kuva täältä.

Ehkä pitäisi useamminkin matkustaa sunnuntaisin junalla, sillä nämä tunteet eivät matkusta työmatkavuoroilla.

2018, hauska tavata!

Oletteko jo kyllästyneet uuteen vuoteen? Toiveisiin, unelmiin ja lupauksiin, joista osa on saattanut jo unohtuakin. Minä alan vasta nyt käynnistyä tähän vuoteen, joten ehkä jaksatte lukea vielä yhden tekstin ”new year, new me” -pohdiskelua..?

beca2be1c6f0903548611230bc675c99

Uudenvuodenaatto oli täynnä hyvää tunnelmaa. Ensin ajattelin, että voisin ollakin vain kotona kissan kanssa tuijottelemassa taivaalle. Kai vuosi vaihtuu ihan hyvissä merkeissä, vaikkei sitä niin kovin juhlisikaan. Kun olin etanoinut tarpeeksi, laitoin reilusti (liikaa?) meikkiä, pukeuduin kimaltavaan mekkoon ja lähdin juhlimaan. Ehkä sitä ehtii tuijotella kissan kanssa taivaalle joskus muulloinkin kuin uudenvuodenaattona.

Meillä oli ystävien kanssa hurjan hauskat juhlat. Valtavat määrät hyvää ruokaa, riittävästi kuohuvaa, kuulumisia ja aikaa. Puoliltaöin lähdimme ulos kadulle katsomaan ilotulituksia ja polttamaan tähtisadetikkuja. Kun vuosi sitten vaihtui, halasimme toisiamme ja kilistelimme kuohuviintä. Mielestäni tuo on uskomattoman ihana ja tunnelmallinen perinne. Vaikka kaikilla on perheet, työt ja kiireet, on aina joskus se ilta kun kokoonnumme yhteen ja olemme tärkeitä vain toisillemme.

Tinojen sijaan meillä oli onnenkeksejä! Omastani tuli täydellisesti minulle sopiva ennustus.

Uudenvuodenaatto on muutenkin taianomainen. Rakastan ilotulitteiden pauketta ja säihkettä. Ei ole varmaan ihmistä, jolla ei olisi yhtään huolta tai murhetta, mutta yhtenä iltana suurin osa meistä lähtee ulos juhlimaan toiveita ja unelmia. Jos ei nyt ajatella kaupallisuutta, niin jokainen taivaalla säihkyvä ilotulite on pieni viesti: kaikki on mahdollista, unelmat käyvät vielä joskus toteen. Uudenvuodenyössä on taikaa.

Juhlien jälkeen, yön pikkutunneilla, saimme ystävieni kanssa kyydin kotiin. Takapenkiltä kuului totuus: ”Siis onhan tää vaan parasta, kun voi itse valita seuran JA musiikin.” Naulan kantaan! Radiossa soi Sash! ja taisin juuri silloin kääntää volyymia kovemmalle. Olisiko uudenvuodentansseja voinut jatkaa vielä vähän?

Vuoden ensimmäinen päivä kului pyjamassa elokuvia katsellen. Ystävä tuli luokseni kahville ja löhöilemään. Tuhosimme sipsipussin, nakkipaketin, pannullisen kahvia ja paistoimme myös vuoden ensimmäiset joulutortut. Ihan vielä ei ollut ryhdistäytymisen aika. Ehkä nyt on ollut riittävän pehmeä lasku uuteen vuoteen ja on aika sanoa ääneen toiveet ja lupaukset.

Valmistauduin uuteen jo hyvissä ajoin. Tilasin netistä treenipäiväkirjan ja bullet journalin. Kun kävin hakemassa paketin R-kioskilta, myyjä koitti kovasti tarjota suklaata kirjojen kaveriksi. En jaksanut selittää, että paketissa on treenipäiväkirja, joten suklaan ostaminen sen kyytipojaksi olisi tyhmyyttä. Totesin vain, että jos nyt ei tällä kertaa. Myyjä oli sinnikäs ja ehdotti, että voisin antaa suklaata lahjaksi, jos ei itselle maistu. ”Nooh, ei se sitten kuitenkaan säily, kiitos vaan.” ”Mutta onhan sulla nyt selkärankaa”, myyjä kannusti. Kyllä, hyytelöstä tehty sellainen. Suklaat jäivät kioskille, joten ehkä siinä selkärangassa jotain pitoa on.

Uuteen vuoteen kuuluu siis treenaaminen ja mitä se olisikaan ilman muistikirjaa. Työystäväni nauroi, että tarvitsen jokaiseen asiaan oman kirjan. Jostain hullunkurisesta syystä niin tosiaan on. Jos asialle ei ole muistikirjaa, onnistumisprosentti on heikko. Siispä päiväkirjan kanssa treenaamaan! Haluan uida, joogata, juosta, jumpata ja käydä kuntosalilla – ihan vain muutamia suosikkilajeja mainitakseni. Lupaan siis liikkua monipuolisesti ja säännöllisesti. Olen surkea laihduttaja, mutta tavoitteeni on, etten ainakaan lihoa.

Ehdin jo ennen vuodenvaihdetta tuumata, että voisin käydä kerran viikossa jossain keikalla, elokuvissa tai muussa kulttuuririennossa. Se on mielestäni hyvä lupaus ja otan sen ehdottomasti ohjelmistooni. Aikataulutus voi joskus olla haastavaa, mutten anna sen olla esteenä.

On ihanaa kun ystävät ja kaverit tietävät täsmälleen, mistä innostun. Sain ennen vuodenvaihdetta ystävältäni vinkin Helmet-musahaasteesta ja tietenkin tartun siihen. Suurkiitos vinkistä! Olen huomannut muutenkin, että erilaiset haasteet trendaavat juuri nyt. Voi valita esimerkiksi retkeilyhaasteen tai David Bowien innostaman lukuhaasteen. Olisi huippua osallistua kaikkeen, mutta ehkäpä tuo musahaaste riittää näin aluksi. Muutenhan olen hermoraunio viimeistään tammikuun puolivälissä.

Jatkan kirjoittamista ja yleistä hyvyyttä. Niistä ei ole mitään syytä luopua. Edelleen on myös tarpeellista kiinnittää huomiota syömiseen. Ruokahävikkiä oli toiveista huolimatta myös viime vuonna, joten nyt joku roti siihen hommaan. Ei enää ruokaa roskiin ja ylipäänsä enemmän itsetehtyä ruokaa. Minusta on kuukausi kuukaudelta tullut laiskempi ruoanlaittaja ja usein duunissa syöty lounas riittää päivän lämpimäksi ateriaksi. Ei enää! On tärkeää syödä riittävästi terveellistä, oikeaa ruokaa.

Aika samanlaistahan tämä on vuodesta toiseen, mutta tällä kertaa olen leikkinyt ajatuksella, että alkaisin käyttää punaista huulipunaa. Mitä sanotte? Se ei ole nyt vielä onnistunut, koska käsi ei ole tarpeeksi karaistunut ja vakaa huulten rajaamiseen junassa. Mutta jos sitten aina kun on aikaa vähän enemmän (meikata jo kotona)?

Siitähän tuli taas melkoinen lista. Työystäviltäni olen saanut myös idean teemavuodesta. Jos yksittäisten lupausten sijaan päättäisikin vuodelle teeman, voimasanan. Minä haluan tietenkin saada kaiken, joten on lupaukset ja teema. Vuoden 2018 teemana onkin hyvinvointi ja ilo. Toivon onnellisuutta ja rakkautta, mutta aavistuksen ankean viime vuoden jälkeen olen päättänyt, että hyvinvointi ja ilo ovat nyt tärkeimmät voimasanat. Niitä kohti siis!

Olen täynnä toiveikkuutta ja vuoden 2018 teemakappaleeksi sopii paremmin kuin hyvin tämä:

Suukkoja ja onnea kaikkien uuteen vuoteen! Pus!