Kohtaamisia ennen kesää

Onkohan siellä näytön toisella puolella enää ketään? Tiedän, ettei pitäisi selitellä tai pahoitella hiljaisuutta, mutten voi itselleni mitään. En ole kadonnut tai edes kyllästynyt, kevät vain kaikessa yksinkertaisuudessaan vei kaikki mehut ja piti priorisoida muita asioita kuin kirjoittamista. Ja, no, asensin Netflixin.

Summaan kuulumiseni parin tärkeän kohtaamisen ja musiikin kautta, kuinkas muutenkaan. Jonain hetkenä on tehnyt mieli vain seilata viikoksi höyhensaarille tai kadottaa kalenteri junaan, mutta musiikista on löytynyt ihmeellistä lisävirtaa. Tiesinhän minä sen, aina lopulta musiikki tsemppaa, helpottaa ja kohentaa mieltä.

Oli ehkä huhtikuu, kun kävelin töihin ja kuuntelin Litku Klemettiä. Olin uppoutunut sanoihin ja merkityksiin, kun erään palvelutalon terassilla istui elämää nähnyt Matti Pellonpään näköinen heppu aamusavukkeella ja katseemme kohtasivat. Sekunniksi hetki pysähtyi, kun hymyilimme ja sanoimme toisillemme huomenta. Korvanapeista kuului: ”Nyt helvetin iso pato murtuu ja kaikki ne, jotka horjuu, hukkuu.” Uskon, että se pieni hetki muutti jotain ja tajusin, ettei nyt olekaan aika horjua. Kaikki on ihan hyvin niin kauan kuin ihmiset hymyilevät ja toivottavat toisilleen huomenta. Kyseisen kohtaamisen jälkeen olenkin hymyillyt Pellonpäälle aina hänet nähdessäni – hän (yhdistettynä Litku Klemettiin) saattoi tajuamattaan muuttaa minussa jotain, niin hullulta kuin se kuulostaakin.

Viime viikolla tulin eräästä työseminaarista kotiin aika myöhäisellä junalla. Viereeni istui mies, joka kysyi eihän minua haittaa jos hän kuuntelee jotain puhelimestaan. – Ei haittaa, kiva kun kysyit. Olin juuri kaivanut repustani pienen mustan kirjan ja ryhtynyt kirjoituspuuhiin, kun mies pahoitteli puhumaansa puhelua. – Ai, en mä tavallaan edes huomannut, ei häirinnyt yhtään. Mies kysyi, mitä kirjoitan, työjuttuja vai päiväkirjaa. –  Tavallaan päiväkirjaa, ajatuksia vain. Mies oli vaikuttuneen oloinen – eihän kukaan enää kirjoita (no, todellisuudessa varmaan aika monikin, muttei ehkä repaleiseen muistikirjaan). Annoin kirjoittamisen olla ja kysyin, mihin hän tallentaa sellaiset ajatukset, joita siteerataan sadan vuoden päästä. Kysymykseni yllätti hänet, enkä oikein itsekään tajua mistä se pullahti. Keskustelu jatkui Hyvinkäälle asti ja vaihdoimme vielä käyntikortteja, kun selvisi että olemme vähän samantapaisella alalla. Taas yksi kohtaaminen, joka muistutti siitä, että ihmisille kannattaa aina antaa mahdollisuus. Olisin voinut valita korvanapit ja kirjoittamisen, mutta annoin kuitenkin juttutuokiolle mahdollisuuden ja se päättyi oikein hyvin.

Kesälomaan minut taas saatteli Jukka Nousiainen. Juuri tällaista lohtua tarvitsin viimeisiin ”maailma valmiiksi” -päiviin. Kiitos!

Eräs kysyi minulta toukokuussa, että millaisia kesälomasuunnitelmia minulla on. Menin paniikkiin – ei mitään! En ollut uhrannut ajatustakaan kesälle, sillä vielä vappunahan satoi lunta. En voi oikein vieläkään tajuta, että nyt vietetään juhannusviikkoa. Parin viime viikon ajan olen ajatellut, että pitäisi tehdä jokin lista kesäpuuhista, mutta alitajuisesti en ole saanut sitä aikaiseksi. Ehkä mitään kesälomasuunnitelmia ei tarvitse olla? Tästä kesästä ja lomasta tulkoon sellainen, että voin jokaisena aamuna vasta päättää, mitä päivä tuo tullessaan. Aion kokeilla, vaikka se on minulle uutta, ihmeellistä ja vähän pelottavaakin.

No jaa, voisin minä kesäloman aikana vähän kirjoittaa. Puss!

Postikortti Kreikasta

Eikös olekin enemmän sääntö kuin poikkeus, että reissusta lähetetyt postikortit saapuvat perille vasta sitten, kun lähettäjä on unohtanut edes käyneensä missään? Silloin kun rusketus on kadonnut ja hattarainen lomapää on taas ahdettu täyteen arkea ja rutiineja. Siihen nähden minä olen ajoissa, sillä lento laskeutui Suomeen vasta eilen ja olen edelleen lomatunnelmissa. Matkatavarat lojuvat ympäri asuntoa ja minä haahuilen kahvikupin kanssa niiden seassa.

Aurinkoa symboloiva kuvituskuva kotoa – lomatunnelmissa nimittäin unohtui myös valokuvaus.

Terveiset Kreikasta! Vietin viikon äidin ja kummilasten kanssa all inclusive -paratiisissa Kreetalla. En ollut tajunnutkaan, että voi olla tila, jossa ei tunne nälkää tai janoa, kun kaikki on niin älyttömän yltäkylläistä. Aika hullua, mutta samaan aikaan melkoisen rentouttavaa. Etenkin, kun paratiisissa toimi netti vain yhdessä huoneessa (ja sielläkin aika takkuillen) eli kaikki suunnitellut ”nämä hoidan lomani aikana” -jutut jäi pakon edessä tekemättä.

Vaikka aurinko ja itse miksatut shandyt pehmittivät mukavasti kierroksilla käyvät aivot, niin joitain oivalluksia toki tein. Eräänä aamuna valmistauduin taas yhteen aurinkopäivään ja pukeuduin bikineihin. Vessan peili tuntui armottomalta ja oma mieli hiilihankoa heiluttevalta pirulta. Miten tuo vatsa on edelleen tuossa ja miten se noin pömpöttääkin? Voi tuota käsivartta, pitääkö siinäkin olla ylimääräistä? Täytyy heti Suomessa ryhtyä taas juoksemaan ja kuntoilemaan.

Myöhemmin luin nettihuoneessa päivän uutisia ja sain tietää Chris Cornellin kuolemasta. Tieto lamaannutti ja häpesin omaa turhamaisuuttani. Voit nimittäin olla yksi maailman komeimmista, karismaattisimmista ja lahjakkaimmista ihmisistä, ja silti sisältä täysin hajalla tai sekaisin. Pitää siis iloita elämästä niin kauan kuin onnellisuutta riittää – ei keskittyä epäolennaisuuksiin kuten pömpöttävään vatsaan.

Tarinoita ja huomiota matkalta olisi enemmänkin, mutta palaan niihin ehkä myöhemmin. Nyt allekirjoitan postikorttini kauneimmalla tribuutilla Chris Cornellille (katsokaa omalla vastuulla – minä aloin itkeä jo ensimmäisen säkeistön aikana). Suukkoja ystävät, muistakaa että mieli on tärkeämpi kuin yksikään ulkonäköseikka!

Vapputerkkuja!

Leikitäänkö vähän lumisateen kunniaksi? Laittakaa kohta alla oleva kappale soimaan ja painakaa silmänne kiinni. Kuvitelkaa itsenne makamaan pehmeälle nurmikolle levitetylle piknik-viltille, kun tämä soi taustalla juuri sopivalla volyymilla. Aurinko paistaa täydeltä taivaalta kasvoille, kuohuviinilasi on jossain ihan käden ulottuvilla ja ystävien nauru kantautuu riittävän läheltä.

Tuossa on unelmieni vappu. Paino sanalla unelma, sillä annan ylempien voimien rellestää ihan rauhassa tuon sään kanssa, enkä kuvittelekaan makoilevani maanantaina auringonpaisteessa. Mutta aina saa haaveilla – ehkä sitten ensi vuonna!

Koska huominenkin kuluu töissä, toivotan hyvät vaput jo nyt. Kuohuviini on kylmässä ja juhlamekko roikkuu henkarissa paraatipaikalla. Kun huomenillalla ajan kotiin kaksitoistatuntisen työpäivän päätteeksi, lupaan kunnella täysillä Carmensitaa ja virittäytyä vapputunnelmaan. Kotimatkalle ainoa toiveeni on kuiva asfaltti, sillä toisenlaista ilmaa pääsin kokeilemaan kesärenkailla jo tänään.

Näköjään yksi vappuperinne on syntynyt, nimittäin foliopallo. Olin salaa toivonut kaunista palloa ja sain mitä halusin. Ilmalaivalla kulkevan Hello Kittyn. Eihän söpömpää voi olla! Perjantaina olin myös pukeutunut juhlan kunniaksi pinkkiin ja kultaan. Vaikka värejä löytyi vain korvakoruista ja huivista, työkaveri sanoi melkein sokaistuvansa. Hehheh, peilikuva mykisti itsenikin.

Älkää murehtiko tuota outoa ilmaa, vaan viettäkää ihastuttava vappu! Sanotaan vaikkapa näin, että pitäkää aurinko sydämessä, niin ympäristöllä ei ole juuri merkitystä. Paljon ilmapalloja ja kuplia kaikkien pitkään viikonloppuun!

Kyyneleet

Ottakaahan hyvä asento ja kuppi kahvia (minulle tässä vaiheessa kofeiinitonta) tai jotain muuta hyvää – luvassa on pitkä ja polveileva tarina, jonka pää- ja sivuosassa seikkailee Terhi Kokkonen. Merkittävässä roolissa on myös koulun jumppasalin ruma katto.

Olipa tässä eräs pääsiäisilta. Olin juossut paikasta toiseen, mutta ollut myös erittäin läsnä kaikille tärkeille. Kun lopulta pääsin kotiin, ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä ja kyyneleet pyrkivät jatkuvasti silmiin. Ajattelin tapani mukaan, että ei se mitään, kyllä hymykin sieltä vielä joskus tulee. Kaikelle on aikansa.

En ole ikinä pitänyt Scandinavian Music Groupista. En pidä musiikista, johon kaikki samaistuvat ja jonka tahtiin sadat naiset huokailevat: “Oi, tämä kertoo minusta, elämäni on jollain ihmeen kaupalla saatu sanoitettua tähän kappaleeseen.” Kai minä salaa uskon olevani edes hieman erityinen.

Kunnes tapahtui jotain hassua. Toiset uskovat sattumaan ja toiset kohtaloon, minä tuohon jälkimmäiseen. Tein eräänä päivänä vimmatusti töitä kuulokkeet päässä, kun Radio Helsingissä soi Näin minä vihellän matkallani. Jokin siinä sai minut pysähtymään ja kuuntelemaan. “Voi hyvänen aika, näissä sanoissa ja äänissä on elämäni.” Ärsyttää myöntää: en taida sittenkään olla niin erityinen.

Ja siinä minä sitten pääsiäisiltana olin – kirjoittamassa ja kuuntelemassa tuota kappaletta kyyneleet silmissä. Osuvampaa kun ei siinä hetkessä voinut olla.

Ei tunnu missään
Olen matkalla taas
Olen matkalla sinne
Olen matkalla takaisin sinne
Minne kerran toivotit minut

Kun minulta viedään kaikki
Autan kantamaan
Kevyesti nousee askel
Autan kantamaan
Ja kun lopulta kaadun
Teen sen näyttävästi

Näin minä vihellän matkallani
Näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin
Olkoon sitten niin

Biisi on minulle kuvaus siitä, kuinka pitkälle hyvyys ja ystävällisyys voi pahimmillaan viedä. Tekstihän on oikea marttyyritarina. Silti, vaikka totuus vähän itkettääkin, en voisi olla mitään muuta kuin olen. Olkoon vaikka kaikki muut inhottavia ja kovia, minun on pystyttävä katsomaan itseäni silmiin ja voin tehdä sen vain silloin, kun toimin juuri kuten uskon oikeaksi. Usein se on muiden ihmisten huomioon ottamista ja joskus jopa omalla kustannuksella. Eikä se tarkoita mitään kynnysmattohommia, sellaiseen en enää näin aikuisiällä jaksa tuhlata aikaani, mutta kiltteys voittaa aina lopulta ilkeyden – vaikka siitä sitten saisikin vähän siipeensä.

Sanoitukset ovat ylipäänsä vähän haastava aihe, koska lopulta kaikki biisit saa sopimaan itseensä, kun oikein kovasti yrittää. Kannattaakin valita vain oikeasti hyvät ja merkitykselliset kappaleet oman elämänsä soundtrackiksi. Minut saa ravistella hereille, kun tulen kertomaan, että Antti Tuiskun Peto on irti on kuin story of my life. Hehheh.

Kun elämäni oli sanoitettu, sattui toinen hassu sattumus. Eräs sanoi miettineensä päänsä puhki, ketä muistutan. “Ai jotain julkkista, sano sano!” Kaksi päivää hän oli miettinyt, mahdankohan olla Terhi Kokkosen sisko. Kuulemma ääneni ja eleeni olivat olleet juuri kuin hänellä. Otin sen kohteliaisuutena, vaikken olekaan perillä Terhi Kokkosen olemuksesta. Toivottavasti se on viehkeä. Lauluääni ei ole mennyt yksiin, mutta vimmainen suhtautuminen elämään kylläkin. Ja ei, en ole Terhi Kokkosen sisko, jos joku jäi asiaa vielä miettimään.

Sinä pääsiäisiltana pääsin alakulossani niin sanottuun myttyvaiheeseen. Olin juuri saanut taivutettua itseni sohvalle oikein kunnon epäryhdikkääseen myttyyn, kun ovikello soi. Rasti seinään, tällä kertaa se tarkoitti jotain hyvää. Ovesta saapui ensimmäinen ystävä, joka palautti minut todellisuuteen. Ovikello soikin tasaisesti läpi illan ja lopulta istuimme ystävien kanssa olohuoneessani, kaivoimme kitaran esille ja lauloimme kaikkea ihanaa. Nöyrä kiitos täydellisestä ajoituksesta, alakulo ei ole sen jälkeen enää palannut.

Kuvamuistosta kiitos Nooralle.

Päivät rullasivat eteenpäin ja viime torstaina pääsin pitkästä aikaa lähikoululle kuntopiiriin. Jossain vaiheessa makasin selälläni jumppasalin lattialla, tuijotin harvinaisen rumaa kattoa ja mietin, että voi kun voisikin ymmärtää elämää ”as it’s fullest” – täydellisesti sen jokaista yksityiskohtaa ja tuntemusta. Ei tarvitsisi vaivata päätään turhuuksilla. Sitten tajusin, etten ehkä sittenkään toivo sitä – silloinhan olisin todennäköisesti munkkina Tiibetissä (ettehän takerru siihen, ettei se oikeasti olisi mahdollista) enkä teidän ilonanne täällä verkossa.

Sanovat, ettei auta itku markkinoilla. Totta, eihän se mitään auta, mutta kyllä se aika ajoin vähän helpottaa. Puss!

Tiskausta ja Talmud Beachia

On aika vastata elämäni toiseen kirjoitustoiveeseen – tällä kertaa top vitonen tämän hyvinkääläisen rentoutumistavoista. Kiitos Anna toiveesta ja sen myötä tästä aiheesta, ideoita ei koskaan ole liikaa!

Olen antanut itseni ymmärtää, että yleiskuva itsestäni on, hmmm, aktiivinen, menevä ja puuhasteleva. Tottahan se on – vietän jonkun normin mukaan ihan liian vähän aikaa kotona ja sanon lähes kaikille tekemisehdotuksille sen kummempia miettimättä kyllä. Olen joskus kertonutkin, että tuon ominaisuuden myötä ajaudun helposti mukaan maailman parhaisiin (ja hulluimpiin) juttuihin, mutta toki myös vaivaannuttaviin tilanteisiin, joista tekisi mieli vain äkkiä livistää pakoon. Ei se mitään, huumorilla selviää aika monista jutuista, hyvistä ja huonoista. Olen joskus elänyt ihan riittävästi sellaista elämää, ettei huvittanut poistua kotoa lainkaan, joten olen aktiivisuuteni kanssa ainoastaan onnellinen. En haikaile menneisiin.

Jollain tämä hektisyys on kuitenkin nollattava ja kyllä minäkin aina lopulta rauhoitun. Rauhoitun ja rentoudun. Tässä tulee:

1. Lukeminen ja kirjoittaminen

Monet kauhistelevat työmatkojani ja niin minäkin tein kymmenen vuotta sitten. Muutaman kuukauden yskähtelyn jälkeen (ihminenhän tottuu ja turtuu asioihin todella helposti) päätin, että junamatkat voi käyttää ahdistumisen sijaan vaikkapa lukemiseen. Mielestäni on uskomattoman ihanaa, että minulla on joka arkipäivä reilu tunti aikaa lukea. Rahaa pankkiin! Rehellisyyden nimissä on toki tunnustettava, että aika usein teen junamatkoilla myös hieman töitä ja aamuisin selaan sosiaalisen median. Lukemisen kanssa vakavasti kilpailee kuitenkin vain kirjoittaminen. Pieni musta kirja on täynnä blogitekstien aiheita ja alkuja. Kirjoittaminen jatkuu usein kotonakin ja viimeistään silloin rentoudun, kun saan tyhjentää pääni ylimääräisistä ajatuksista. Sormenpäissä on portti johonkin ihmeelliseen meditatiiviseen tilaan. Suosittelen!


Viimeisimpänä muistilappu Likaisesta Havannasta. ”Pitää olla imbesilli, että voi elää itsensä kanssa rauhassa.” Totisesti!

2. Elävää musiikkia

Aina kun on vain mahdollista, menen keikalle. Viimeksi lauantaina kurvailin hämärässä illassa Järvenpäästä Hyvinkäälle, kipaisin kotona ja lähdin melkein juoksujalkaa Craftersiin. Mikään ei rentouta kymmenen tunnin duunipäivän jälkeen samalla tavalla kuin hyvä keikka. Ihmeen kaupalla saimme ystäväni kanssa pöydän keskeltä baaria ja saattoi todella vain unohtua musiikkiin. Jos joku kuljettaa minut pois tästä todellisuudesta, niin se on musiikki. Lähes ikinä en ole liian väsynyt lähtemään vielä vähän ulos kuuntelemaan sulosointuja.

Kiitos Blue Eyed Sons, olitte erinomaisia!

3. Liikunta

Kun haluan kokovartalopuudutuksen ja hyvät yöunet, lähden liikkumaan. Usein homma menee niin, että kiroilen kuin merimies koko suorituksen ajan, mutta jälkikäteen olo on niin euforinen ja rentoutunut, ettei mitään tolkkua. En ole juossut liian pitkään aikaan, vaikka se on kuvottavalla ja oudolla tavalla ehkä ihanin tapa liikkua. Rakastan myös uimista ja kahvakuulailua – tai oikeastaan lähes kaikkea liikuntaa. Kiireet ovat viime aikoina haitanneet tätä rentoutumistapaa ja kaipaan ihan valtavasti sitä oksettavuuden jälkeen tulevaa hyvänolontunnetta. Täytyykin järjestellä kalenteria vähän uusiksi!

Todistettavasti lenkkareita on käytetty kuukauden sisällä. Kyllä se tästä taas lähtee! Ovatpa ne muuten jotenkin elämää nähneet – ei uskoisi.

4. Ystävät

Parhaiten rentoudun ystävieni seurassa. Kun voi vain olla ja nauraa ja tietää, että nämä tyypit todella välittävät. Jos jonkun seurassa on todella hyvä olla, meinaan nukahtaa. Viimeksi sunnuntaina teimme ystäväni kanssa lounasta ja katselimme Frendejä. Tai oikeastaan hän katseli – minä nukahdin sohvalle, koska toisen seura sai rentoutumaan vähän liikaa. Älkää siis loukkaantuko, jos nukahdan seuraanne, se kertoo vain siitä kuinka paljon teistä pidän.

Tällä kertaa ei nukuta vaan ihanassa kesämuistossa aurinko paistaa silmiin. Parasta!

5. Kotihommat

Olen siinä mielessä hassu, etten juuri koskaan ole kotona, mutta kun olen, niin laittelen mielelläni kotia kuntoon. Eilen kävin taas vapaapäivän kunniaksi tiskivuoren kimppuun ja kaiuttimesta soi Talmud Beach. Siinä hetkessä tajusin, etten ollut ollut niin rento varmaan viikkoihin. Uskokaa tai älkää, arjessa ja yksinkertaisissa asioissa on ihmeellistä taikaa. Kai se on sitä, ettei tarvitse ajatella mitään. Antaa vain tiskiharjan luistella lautasilla tai imurin liukua pitkin lattioita. Hyvä musiikki ja yksinkertaiset puuhat tyynnyttävät mieleni hetkessä.

Haluaisin kuunnella kaiken musiikin levysoittimesta, mutta on varmaan myönnettävä, ettei minulla yksinkertaisesti ole varaa ryhtyä keräämään vinyylilevyjen kokoelmaa. Sääli. Yllättävään lottovoittoon asti bluetooth-kaiutin saa kelvata.

Edellä mainittujen asioiden lisäksi rentoudun hetkissä, kun puhelin ei ole saatavilla. Kun olen tavoittamattomissa – vaikkapa luonnossa tai muuten vain kuuluvuuksien ulkopuolella. Silloin mieli lepää ihan erityisellä taajuudella.

Näiden juttujen jälkeen ja ansioista jaksan taas levittää hymyn kasvoilleni ja syöksyä johonkin seuraavaan sekopäiseen puuhaan. Eihän rentoutuminen tuntuisi miltään, jos se ei olisi niin selkeää vastapainoa kaikelle muulle. Puss!

Kokovartaloärsytys

Long time, no see! Voitte oikeastaan vaihtaa tuohon ärsytyksen tilalle jonkun vähän vahvemmankin tunteen – minä yritin sanavalinnalla olla vain kohtelias.

Elämäni näyttää juuri nyt tältä:

Ja kuulostaa tältä:

Huomaatteko, huonojen fiilisten myötä olen antanut PJ Harveylle anteeksi. Jotain hyvää tässäkin mielentilassa. Pilvet ja niiden hopeareunukset, jatkuva elämäni symboli.

Olen tosiaan ollut tässä viime aikoina päästä varpaisiin todella turhautunut ja ärsyyntynyt. Niin pahasti, että viikon ainoana vapaana iltana siivosin kodin lattiasta kattoon tunnissa ja duunit ovat hoituneet lähes täydellisesti. Ärsytys on hyvä renki, mutta kammottava isäntä.

Miten voikin olla, etteivät asiat vain voi mennä hyvin? Noin niinkuin edes joskus? Toisaalta, kuten olen aiemminkin todennut, hyvät tunteet ovat vahvempia kun on ensin vähän raapamilla. Silti minulta voisi nyt kalauttaa tajun kankaalle ja herätellä sitten kun jollain on jotain hyviä uutisia.

Tadaa, vimmattu näppäimistön hakkaaminen auttoi. Nyt kasvoilla on jo pikkuinen hymy, joka ehkä viikonlopun myötä kasvaa nauruksi. Kuka tietää!

41 minuuttia Helsinkiin – joskus paikallisblogi, joskus terapia-alusta. Hehheh.

Määritelmiä pt. 2

No nyt! Määritelmiä satelee, kun kerran ryhdyin asiaa pohtimaan. Toissapäivänä annettiin duunissa toisillemme vähän palautetta ja selvisi taas muutama kuvaus lisää.

Eniten nauratti tuo määrätietoinen. Minä puistelin päätäni, kun työystävä asetteli lapun paikoilleen. – Millä perusteella mä olen määrätietoinen? – No sähän meet vaikka läpi harmaan kiven! – Ööh, mähän istun siinä kiven juurella itkemässä.

Suukkoja ystävät – antakaa toisillenne hyvää palautetta, se kantaa aika pitkälle (sanoisin, että tämä kokonaisuus ilahduttaa kuukausia ellei vuosia).