Pidä mieli kirkkaana ja paita puhtaana

On aika sanoa sananen kesälomasta. Aloitetaan vaikkapa sillä, että kuuntelette oheisen kappaleen, joka on kuin varkain asettunut kaiuttimeen. Oikeastaan juuri sillä hetkellä, kun kesäloma valtasi kehon ja mielen.

Yksi J. Karjalaisen parhaista kappaleista. Minuun tehoavat parhaiten iloisten sävelmien sijaan nämä vähän haikeat kappaleet.

Taisin jo viime vuonna kirjoittaa, että J. Karjalainen tuo lähes poikkeuksetta kesän. Niin kävi ihan vahingossa tälläkin kertaa, kun viimeisen työpäivän jälkeen kuuntelin junassa Karjalaisen uuden biisin. Sen jälkeen katselin hetken aikaa esityksiä hänen syntymäpäiviltään, sitten Ruisrockin liven ja kappas, kun tuli Tyttöni mun, silmiin nousivat kyyneleet. En uskalla liikaa ajatella, mutta pian minäkin taidan olla ”Amerikan rantateillä kulkemassa kuin muukalainen, päälläni juhlamekko ja korvissani renkaat kultaiset”. Vaikkei tuo varsinaisesti ollutkaan se liikuttava asia –sävelet vain menivät hieman ihon alle.

Niin siis J. Karjalainen saatteli minut lomalle ja myöhemmin muistin Sanasen. Sen sanoma voisi omalla tulkinnanvaraisella tavallaan kertoa kaiken sen, mitä päässäni juuri nyt pyörii. Terveisiä tutuille!

Kirjoittelen tätä tekstiä autosta, joka on matkalla tuntien päähän. Paikkaan, jossa sänkyyni on jo viritetty hyttysverkko ja ystäviä kyselemässä, missä vaiheessa seurueemme on matkalla. Pitäisi säästää puhelimen akkua, mutta lupaan heti tämän tekstin jälkeen keskittyä kaikkeen muuhun kuin sähköisiin laitteisiin. Laukussani on yli kaksi kiloa kalaa, valkoviintä ja kirja, ja toivon että joku porukastamme pakkasi mukaan pelikortit. Tästä tulkoon hyvä juhannus!


Kiitos iloisen matkalaisen kuvasta Suville!

Otsikko on muuten lainaus Marko Haavistolta. Kuulin sen tänään vahingossa, kun J. Karjalaisen levy oli pyörinyt loppuun (ympyrä sulkeutuu). Se olkoon täydellinen ohje kesälomalaiselle. Suukkoja ja auringonsäteitä kamut!

Mainokset

Elämä on nytku, ei sitku

Uskomatonta kuinka elämä rullailee eteenpäin. Hurina kuuluu korvanappien läpi ja maisemat vaihtuvat betonista vihreisiin metsiin ja pysäyttäviin järvinäkymiin, uhkaavan tummista pilvistä siniseen taivaaseen. Istun linja-autossa matkalla Tampereelta Hyvinkäälle ja vain hengitän. Autojonoissa kaikki ovat matkalla johonkin, tärkeiden luokse tai muualle, kunhan vain pääsisi perille. En osaa vielä sanoa, milloin itse olen perillä. Tuntuukohan siltä ikinä?

Alkuviikko pääsi yllättämään. Ihan sillä yksinkertaisella tajuamisella, että elämä tosiaan rullailee eteenpäin, eikä pysähdy. Takana oli ihan mielettömän kiva viikonloppu ja hyvien hetkien ikävä oli aika kova. Päätin kuitenkin hypätä elämän kyytiin, vaikka siipi olikin vähän maassa. Kai se vain on mentävä eteenpäin, pysyttävä imussa.

Maanantai-iltana juostiin ystävän kanssa intervalliharjoitus. Neljä kilometriä tuosta noin vaan (ja välillä aika kovillakin sykkeillä), vaikka muistan todella elävästi, kun vielä alkuvuodesta pelkkien alamäkien hölkkäily tuntui haastavalta. Toukokuussa juostiin kymppi ja nyt ilmeisesti ihan tosissaan harjoitellaan puolimaratonille. Odotan, että ennemmin tai myöhemmin herään jostain kummallisesta koko kevään jatkuneesta unesta.

Tiistai-iltana pääsin mukaan eräällä mökillä järjestettyyn illanviettoon. Kävin ensimmäistä kertaa ikinä savusaunassa ja heitin talviturkin Näsijärveen. Mökkikisailujen ja grilliherkkujen jälkeen tanssittiin ilta-auringossa lempibiisejä (minä olin tietenkin toivonut dj:ltä Daft Punkin Get Luckyn). Hauskan illan päätteeksi nukahdin tähän maisemaan:

En yksinkertaisesti voi olla muuta kuin kiitollinen kaikesta tästä onnesta!
Tänään kirjoitin itselleni muutaman onnellisuuteen liittyvän muistiinpanon. Yksi oli, että kuuntele hyvää musiikkia ja tanssi. En tiedä teenkö tuon jo tänään, mutta ehkäpä ohje voisi olla ihan jokaiseen päivään?

Nyt olen matkalla vielä villiyrttiretkelle! Rehellisyyden nimessä on sanottava, etten maanantaina ihan tarkkaan muistanut, millainen viikko olisikaan edessä. Kuten sanottu, en osaa olla muuta kuin kiitollinen tästä kaikesta.

Tänään eräs kaveri oli tehnyt Facebook-päivityksen ajan kulumisesta ja siitä, että elämä on nyt eikä ”sitten kun”. Se on kuulkaa juuri niin! Osallistukaa hulluihin juttuihin, tanssikaa, juhlikaa ja nauttikaa, sillä tämä hetki ei toistu enää ikinä.

Kotimatkalla korvanapeissa soi Gorillazin Dirty Harry, pitkästä aikaa. Äänet kuulostavat ihan eteenpäin rullailevalta elämältä, kuinkas sattuikaan.

Ehkä loppuviikon voisi lepäillä. Suukkoja!

Aika saada itsensä iskuun

Olen haaveillut kirjojen lukemisesta koko talven ja kevään, mutta vasta nyt luulen, että aivoni ovat oikealla taajuudella. Kotiin on jo aikaa sitten haettu valtava pino luettavaa dekkareista Bukowskiin ja kotimaisesta kaunokirjallisuudesta tositarinoihin. Luin viimeisimpänä todella puuduttavan teoksen uusperheen arjesta, johon oli varmaankin taiteellisuuden vuoksi sekoitettu suomalaista mytologiaa. Pakko sanoa, että hohhoijaa, ei ihme, etten saanut kahlattua sitä mitenkään nopeasti läpi.

Riemu olikin suuri, kun hain jokin aika sitten Hyvinkään kirjastosta yhden varauksen: Pamela Des Barresin Let’s Spend The Night Together. Voisin lukea musiikista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä loputtomasti. Aiemmin olen lukenut samalta kirjoittajalta Kuumana Bändiin, josta tallensin itselleni tämän muistilapun:

kuva-3

Älä mieti sitä, mitä muut sinusta ajattelevat, muuten et saa itseäsi ikinä iskuun. –Mick Jagger

En usko itsestäni tulevan ikinä välinpitämätöntä muiden ajatuksia kohtaan, mutta vähän pitää olla kapinallinen ja siksi uskon Mick Jaggeriin – merkittäviä asioita voi luoda vain silloin kun uskoo täysillä asiaansa ja antaa palaa.

Edessä on yhtä sun toista jännittävää, joihin tarvitsen juuri tätä mantraa. Ehkäpä digitaaliseen arkistoon hautautunut muistilappu oli taas yksi merkki kohtalolta?

Näiden ajatusten voimalla loppuviikkoon! Suukkoja kamut!

Life Like Mine

Pari vuotta sitten vanha ystäväni kommentoi erästä kirjoitustani, että elämäni vaikuttaa seikkailulta, jotenkin jännittävältä. Olin toki otettu kohteliaisuudesta, mutta samalla muistutin, että todennäköisesti vain kirjoitan niin, että elämäni hetket vaikuttavat tainomaisemmilta kuin oikeasti ovatkaan. Elämäni on ihanaa, hirveää, jännittävää ja tavallista – ihan kuin kaikilla muillakin.

Viikonloppuna oli taas aikaa ajatella tätä elämää vähän enemmänkin, kun heräsin lauantaina aikaisin, söin aamiaista (rasti seinään) ja lähdin joogatunnille. Kaupunki heräili eloon ja korvanapeissa soi Kurt Vilen Life Like This. Olin päästä varpaisiin onnellinen.

Olen linkannut biisin tänne ennenkin, mutta kerrataanpa vielä, sillä taisin oivaltaa jotain tärkeää. Vile lienee kirjoittanut kappaleen potentiaaliselle puolisolleen (ja vieläpä soittamisesta), mutta jotenkin tietyt lainit takertuivat aivoihin.

Wanna live, wanna live, live a life like mine? Well I been doin’ it, baby all the time.

Elämäni on mitä on, mutten suostu kadehtimaan muiden arkea. Totuus on se, että tässä on ollut ajoittain aika kammottaviakin aikoja, mutta on oltava sujut kohtalon jakamien korttien kanssa. Muu ei oikein auta.

Tulen niin valtavan onnelliseksi pienistä asioista, ettei mitään järkeä. Aurinko heijastelee kultaisen verhon takaa, käden ulottuvilla on kupillinen täydellistä kahvia ja minulla on aikaa kirjoittaa. Hölkkäsin aamulla yli viisi kilometriä ja sillä aikaa ennestään tuntematon tyyppi oli rasvannut pyöräni ketjut. Söin äidin kanssa sushia ja ostin kirjaston poistokirjamyynnistä Jack Kerouacia. Mitä tapahtuu seuraavaksi, ei aavistustakaan, mutta kaikki päätökset ovat itselläni.

Well it’s up and down and out of sight.  Have you got what it takes?

Elämäni on hauskaa, se on hullua ja etenkin hullunkurista. Elämäni on sellaista, että ensin jokin tärkeä asia menee niin mönkään kuin olla ja voi (siis niin mönkään, että on maksettava naurettava summa mieltä kohentavasta huulipunasta) ja kas, sitten tuleekin mahdollisuus lähteä kesällä Los Angelesiin. Sen jälkeen tapahtuu taas jokin sydäntä naarmuttava kompurointi, kunnes heti perään syystä tai toisesta mielen valtaa onnellisuus. Kun vielä joka väliin lisää lähes epätodellista komiikkaa, on paketti kasassa. Koko homma on pelkkää vuoristorataa ja tiedättekö, voin sellaisissa laitteissa todella pahoin. On pitänyt kuitenkin opetella nauttimaan. Ainakin olen oppinut sen, ettei takaiskut tee minusta voimatonta, koska hyvin pian on odotettavissa jotain uutta ja jännittävää. Sanoisin, että hyvin outo tasapaino, mutta tasapaino sekin.

Jonain iltana puuhailin kotihommia ja televisio toi ääntä hämärtyvään iltaan. Maria Veitola kiteytti osuvasti: Toistaiseksi on tiedossa, että meillä on vain yksi elämä, joten kannattaa ottaa siitä kaikki irti ja tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Ei tätä yhtä elämää kannata käyttää muiden miellyttämiseen tai muuten epämiellyttäviin asioihin.

Lauantai ja sunnuntai istuttiin ystävien kanssa auringossa ja kun sunnuntai-iltana ajelin hölkkälenkiltä kotiin, ajattelin tavallista arkea. Siis sellaista, että olisi omakotitalo, mies ja koira, ja pihalla pyörisi pieni tuulimylly. Korvanapeissa soi sillä hetkellä Frank Zappa ja hymyilin. Tuo idylli on se tuhansien ihmisten todellisuus, joka ei ehkä ikinä kosketa minua, kuka tietää. Joskus ajatus tuntuu surulliselta ja joskus ihan valtavan helpottavalta, sillä ehkä minusta ei olisikaan siihen. Niin tai näin, voiko sitä haikailla jotain sellaista, mitä ei ole koskaan ollutkaan?

Jokaisen elämä ja todellisuus ovat yhtä aitoja ja oikeita. Oma todellisuuteni on tällä hetkellä musiikkia, liikuntaa ja iloa arkisista sattumuksista. Life like mine – täydellinen!

 

Rolling In The Deep

Tervetuloa pyörimään kanssani levylautaselle! Kuuntelin tässä joku päivä töissä KCRW-radioasemaa, kun tuli pakottava tarve kirjoittaa artisti jonkun muistilapun kulmaan. Kuulokkeissa soi Adelen Rolling In The Deep -cover. Törmäsin kappaleeseen parissa muussakin yhteydessä ja vihdoin kuulin ensimmäistä kertaa sen sanat.

Rakastan säröjä – sitä kun täydellisessä onkin jotain vikaa. Epätäydellisyyttä, outoa virettä ja heikkouksia. Pyrin monessakin asiassa täydellisyyteen, mutta pohjimmiltani olen viallinen. Ihan kuin jokainen meistä. Siksi rakastan musiikissakin sitä kun ääni pettää ja mikään ei ole ihan loppuun asti tuotettua.

Kun lopulta kuulin biisin sanat, kuulokkeissa soi Greta Van Fleetin versio Rolling In The Deepistä. Tiedän Adelen olevan hyvä, mutta hän on jo niin hyvä, ettei musiikki ole ikinä koskettanut tai kiinnostanut minua. Vasta kun kappale tuli ulottuvilleni hieman epätäydellisenä, se sai huomioni.

Aika ajoin laulajan ääni särkyy, mutta juuri se taisi kiinnittää huomioni. Minulle tuli erittäin selväksi: ”Don’t underestimate the things that I will do.” Kappaleen kertosäe ei ole minulle mieleinen, mutta tässä versiossa se(kin) on pakko kuunnella suu auki. Kun sitten vielä ajaudutaan lempeään kitarasooloon tai -ilotteluun, joka kuulostaa siltä kun kevätaurinko laskee Hyvinkään korkeimman talon taakse, on pakko kuunnella kappale uudelleen ja uudelleen.

Nopealla googlaamisella selvisi, että laulajaa, Josh Kiszkaa, verrataan Robert Plantiin ja bändi on saanut muutenkin aika paljon vaikutteita Led Zeppeliniltä. En pistä pahakseni.

Kumpi teitä puhuttelee enemmän, säröinen epätäydellisyys vai upeaksi hiottu lopputulos?

Hyvä aika huonoille uutisille

Murehditteko ikinä asioita etukäteen? Sellaisia asioita, joihin ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa? Minä olen siihen hieman taipuvainen, vaikka olenkin koittanut opetella olemaan murehtimatta turhia. Tunnistatte varmaan illat, kun ei saa millään unta ja ajatuksiin hiipii koko maailma kaikkine epäkohtineen. Älytöntä ja täysin hukkaan heitettyä aikaa sanon minä, mutten kuitenkaan ole vielä löytänyt viisasten kiveä, joka pyyhkisi asiat pois. Delete, delete, delete. Olisipa se niin helppoa!

Joskus jokin kauhuskenaario sitten toteutuu. Unettomina öinä tilanteen on käynyt läpi jo sata kertaa, mutta silti se yllättää. Huonoihin uutisiin ei ole ikinä valmistautunut. Mikä olisi niille hyvä ja oikea aika? Ei mikään, ei ikinä.

Handle with care

Törmäsin tässä taannoin erääseen tilanteeseen, jossa vastaanotettiin huonoja uutisia. Ilonpito oli ylimmillään ja kaikki tuntui kevyeltä kun puhelin soi. Silloin aikuinen ihminen puhui asiallisesti, koitti tiedostaa viestin syvimmän ytimen, ja puhelun päätyttyä palasi tanssilattialle. Uutinen oli vain ajan kysymys, mutta silti se kirpaisi. Siinä se sitten oli, eikä tuntunutkaan yhtään siltä, mitä etukäteen oli kuvitellut.

Minäkin sain hieman alakuloisia uutisia. Tuumasin asiaa vuorokauden ja koska mistään musertavasta ei ollut kysymys, painelin lähimpään kosmetiikkaliikkeeseen ostamaan puodin punaisinta huulipunaa. Totesin, että tulkoon sitten hyviä tai huonoja uutisia, olen ainakin upeana ne vastaanottamassa. On yksi väsynein klisee, että asenne ratkaisee, mutta niin se vain on. En ole varmasti ikinä valmis huonoihin uutisiin, mutta viimeisimpien kokemusteni myötä päätin, etten tuhlaa enää yhtäkään minuuttia turhaan murehtimiseen. Kuten sanottu, huonoille uutisille ei ole ikinä hyvää aikaa, eikä niihin ikinä ole valmistautunut.

Keep calm and listen to music

Tulin tänään kotiin vuoden neljänneltä pakkaamista vaatineelta matkalta. Illat ovat pidentyneet ja aurinko helli väsynyttä. Joku oli pudottanut postilaatikosta lahjapaketin ja kauniin paperin alta paljastui ihastuttava muistikirja, jossa oli aika osuva ohje sunnuntai-iltaan. Tartuin välittömästi kehotukseen. Kiitos ja halaus yllättäjälle!

Suukkoja ystävät – muistakaa, että kaikki järjestyy. Jos ei ihan vielä tänään, niin huomenna on uusi päivä. Olkoon se kaunis ja onnellinen!

Aamukahvia 6 PM

Kuulin joitain viikkoja sitten ajatuksen, jonka kirjoitin talteen satunnaisen lapun kulmaan:

Good things comes to those who wait.

Lause pyöri jossain mainoksessa ja mietin pitkään, onko siinä käännetty jokin klassinen sananlasku päälaelleen. Olisiko totuus kuitenkin:

Good things comes to those who act.

En perehtynyt asiaan sen tarkemmin, mutta asia jäi kuitenkin mieleen. Eräänä aamuna junassa lippujen leimauslaitteet olivat rikki ja eräs kunnollisen näköinen työmatkalainen sai raivarin. Noin kymmenen v-sanan ryydittämänä hän ilmoitti konduktöörille, ettei todellakaan aio leimata lippuaan. Hän oli niin päällekäyvä, että konduktööri lähti leikkiin mukaan ja sanoi, ettei tyypin tietenkään tarvitse leimata lippua. Olen itsekin välillä aika höveli kirosanojen suhteen, mutta noinko tässä maailmassa tosiaan pitäisi käyttäytyä? Milloin hiljaiset ja tunnolliset saavat samat myönnytykset kuin öykkärit? (Ymmärrän toki, ettei maailma ole mustavalkoinen ja asiasta kannattaa aina sanoa, mutta tilanne toimikoon esimerkkinä hyökkäävän kovaäänisyyden voimasta. Onneksi on olemassa myös hyvää meteliä.)

Aloitin juuri talvilomani ja sain oikeaan aikaan pienen tauon VR:stä, vaikka kyllä siihenkin liittyi pari muuttujaa. Erään tragikoomisen junasta myöhästymisen seurauksena piti odottaa seuraavaa vähän liian pitkään yöllisellä asemalla. Väsytti, vilutti ja rasitti, mutta onneksi olin ystävän seurassa. Junaa odotellessa opin taas jotain uutta elämän ja arjen lainalaisuuksista, ja sain vinkin uudesta sivuduunista. Seuraavana päivänä nukuin iltapäivään ja kun vihdoin olin raahautunut maito-ostoksille ja saanut käteeni päivän ensimmäisen kahvikupillisen, mietin että kaikella taitaa tosiaan olla jokin tarkoitus. Ilman junasta myöhästymistä tärkeä keskustelu olisi jäänyt käymättä.

VR:ään kyllästymisen lisäksi muutkin talviloman merkit ovat ilmassa: tuntuu orastavalta flunssalta ja aamulla on herätys klo 3.30. Ja mitä teen? Pohdin, tuleeko sitä hyvää odottajille vai toimijoille. Äh, tulkoon sitä kaikille! Suukkoja ystävät!