Rakkauskirje isälle

Isänpäivä lipesi vähän käsistä, koska tein sunnuntain tuttuun tapaan töitä. En kuitenkaan unohtanut – itse asiassa en enää näin aikuisena unohda tärkeitä merkkipäiviä. Nuorempana olin hövelimpi ja toisaalta myös aika ehdoton. Vaikka olen koko ajan uskonut, ettei kuolema voi olla lopullinen loppu, ajattelin menettäneeni isänpäivät, syntymäpäivät ja muut merkkipäivät. Ikä on selvästi tuonut sisäistä rauhaa ja vakautta, ja olen oppinut pitämään tärkeistä päivistä kiinni.

Nytkin ajoin lauantai-iltana kaatosateessa Rauhannummelle ja juoksin viemään kynttilät perille. Sadevesi valui pitkin kasvoja, mutta kerroin ajatuksissani samat asiat kuin aina:

Toivottavasti siellä on kaikki hyvin, täällä on. Elämä ei ole täydellistä, mutta olisit silti ylpeä. Teen parhaani. Minulla on ikävä sinua.

Isän kuolemasta on kulunut kauan, mutta muistan kyllä, että hän oli paras isä. Häneltä olen perinyt muun muassa nallekarhumaiset kasvot ja kyvyn tulistua nollasta sataan (etenkin autonratissa ja tyhmyyksiä kohdatessani). En haikaile menneisiin, sillä opin jo liian nuorena, ettei joillekin asioille elämässä vain voi mitään. On elettävä mahdollisimman hyvin niiden pelimerkkien kanssa, jotka osuvat kohdalle. Jos elämä ei olisi mennyt kuten se meni, en olisi tällainen kuin olen.

Se ei silti poista ikävää.

Tänään on kuulunut ikäviä uutisia, joten sitäkin suuremmalla syyllä: iso sydän kaikille parhaille isille, oli sitten isänpäivä tai ihan tavallinen maanantai.

Mainokset

Sirpaleista onnea

Minun piti perjantaina julkaista yksi Instagram-kuva. Tämä:

Saate olisi ollut: Kahdeksan tuntia ja sata asiaa. Let’s get this shit done! Koska päivä oli mitä oli, en tietenkään ehtinyt hoitaa juuri sitä asiaa, sitä toissijaista.

Perjantaiaamuna tiesin, että edessä olisi hullu päivä ja vatsaa nipisti. Kun olin lähdössä juoksemaan junaan, tiputin lasilyhdyn ja eteinen peittyi sadoista sirpaleista. Mietin hetken, että saanko raivokohtauksen vai hoidanko homma ihan zenisti. Valitsin zen-mielentilan ja imuroidessa ajattelin, että sirpaleethan tuovat onnea. Mitä siitä, että myöhästyin junasta ja päivän tunnit kutistuivat entisestään.

Illalla päätin unohtaa työt ja arjen, ja keskityin ystävän seuraan. Se oli paras päätös aikoihin! Nukahdin yöjunaan, mutta kohtalo herätti minut Hyvinkään asemalla. Aamulla kun heräsin, ensimmäinen ajatus oli kuinka rakastankaan elämääni. Parasta tässä ja nyt, juuri tällaisena.

Iltapäivällä lähdin uuteen työpaikkaan ja illalla ajoin hautausmaan kautta kotiin. Emmin hieman, onko iltakymmeneltä liian myöhä käydä jättämässä kynttilöitä rakkaille, mutta ei ollenkaan. Hautausmaa oli kauneimmillaan ja vielä kun tasan kymmeneltä kaikki valot sammuivat, oli vain minä ja sadat kynttilät muistamassa tärkeitä. Kauniimpaa hetkeä ja tunnetta saa hakea.

Nyt olen taas ryntäämässä töihin, mutta edelleen tuntuu siltä, että tässä ja nyt on hyvä. Ne sirpaleet taisivat todella tuoda onnen tähän viikonloppuun. Pus pus!

Mainosmusiikkia

Koska tämä blogi on oma leikkikenttäni, voin puuhailla täällä mitä haluan. Mikään ei ole pakollista ja määrittelemäni suuntaviivat voi helposti rikkoa tai ainakin niitä voi huoletta koetella. Siispä vauhdikas sukellus musiikin pariin (vaikka tämä toki on jo tuttuakin tutumpi aihe).

Aina aika ajoin mietin mainoksia. Tarkemmin sitä, kannattavatko tv-mainokset. Takaisiko televisionäkyvyys jonkun tuotteen tai palvelun myyntiä? Saisiko tuhansille euroille oikeasti vastinetta, kun katsooko kukaan enää mainoksia? Minä nimittäin en katso, paitsi joskus vahingossa. Viimeisin kiinnostuksen herättänyt pätkä oli se Suomen kesästä kertova ja luulin pitkään sen mainostavan jotain sääpalvelua. Kysehän kuitenkin oli Lidlin rainasta ja täytyy myöntää, että se oli ihan oivaltava.

Mainosmusiikista sen sijaan olen edes jollain tasolla perillä. En esimerkiksi voi ymmärtää miten The Cure antoi Lullabyn wc-paperimainokseen. Siis oikeasti, WC-PAPERIA, c’mon! Tai Paranoid automainoksessa – olin kuolla nauruun. Siinä vaiheessa kun Nina Simonen Sinnerman soi myöskin automainoksessa, ei jotenkin enää naurattanut. (Itse käytin kappaletta joskus siihen, kun halusin saada sanoilleni erityistä painoarvoa.) Tiedän suhtautuvani musiikkiin usein aika vakavasti, mutten voi mitään ajatukselle, että mainokset jollain tapaa halventavat musiikkia.

Monet suosikkini ovatkin menneet pilalle niiden päädyttyä mainoksiin (toisaalta: minulla on selvästi jonkinlainen käsitystä hyvästä tai ainakin myyvästä musiikista). Garnier on vienyt jo kaksi.

Saatteko mainokset mieleenne pelkän musiikin perusteella?

Omassa sarjassaan ovat kuitenkin farkkumainokset. Jossain vaiheessa merkittävin breikkaus tapahtui, kun pääsi farkkumainokseen. Eivätkös Levi’s-merkin mainokset ole lähes museokamaa? Niiden taustamusiikkia minäkin katson hieman ylöspäin.

Pepe Deluxén kappale on mielettömän hyvä sellaisenaan ja ansaitsee kyllä kaiken mainosnäkyvyyden tuoman glorian. Kappale itse asiassa soi taukoamatta eräissä läksiäisissäni, joten sillä on myös aika paljon tunnearvoa.

Kuten tiedätte, voisin pulista musiikista loputtomiin ja kuvittelen olevani asian suhteen aika jyvällä. Vain yksi euroviisukokemus palautti minut kerran maanpinnalle. Olin varma, että tämä voittaa ja tanssin täysillä mukana, mutta kappale taisi jäädä kilpailun viimeiseksi. Onneksi en ollut ehtinyt perustaa omaa levy-yhtiötä. Huhhuhhuh.

Kertokaa te musiikin takia mieleenpainuneita mainoksia! Mikä on paras? Mikä kauhein?

Hemmottelua

On kuulkaa aika pienestä kiinni, että tulee hurjan voimaantunut ja iloinen olo. Olen tässä syksyn aikana pitänyt puolisalaa kivojen asioiden listaa. Se on muistikirjassani kaikkien kymmenien työasioiden keskellä ja olen kirjoittanut siihen sellaisia juttuja, joiden tiedän tuottavan minulle hyvää mieltä. Töihin liittyvät muistiinpanot on kirjoitettu hieman kiireellä, mutta kivojen asioiden lista on omalla sivullaan selkeillä tikkukirjaimilla. Kirjainten koko on tavallista suurempi, jotta varmasti huomaan ja muistan.

Olen tehnyt kivojen asioiden listalta jo aika paljon juttuja, mutten viivaa mitään yli. Haluan muistaa kaiken myöhemminkin ja aloittaa alusta. Voitteko muuten uskoa, että myös hammaslääkäri on päätynyt kyseiselle listalle? Kysymys ei niinkään ole aikuisuudesta vaan pelkojen kohtaamisesta ja siitä tunteesta, kun käynnistä selviää ilman ainuttakaan kyyneltä. Saatoin tanssia koko matkan Kampista Töölöön. Sen tunteen takia hammaslääkärikin on kivojen asioiden listalla (lisäksi yritän tosissani voittaa pahimman pelkoni).

Olen sen verran puuhakas ja aktiivinen, että välillä menee väkisinkin suorittamiseksi. Siksi on tärkeää muistaa, että itseään saa hemmotella kaikin mahdollisin tavoin. Tosin antaa se suorittaminenkin aika ajoin takaisin. Voimaantunut olen nimittäin työviikonlopun takia. Sain muutamia ihania palautteita ja yllättäviä huomioita omasta työstäni niin, että taisin olla punastunut kaksi päivää putkeen. Jotenkin ajattelen, että jos jotain kannattaa hoitaa hyvin, niin työnsä. (Ja tietenkin ihmissuhteet, mutta ne eivät juuri nyt ole tapetilla, joten keskityn töihin.) Myös vapaaehtoistyörintamalla saattaa olla tiedossa uusia ja jännittäviä haasteita, joten en meinaa pysyä pillifarkuissani. Voi elämän ilot ja ihmeet!

Kun puhun hemmottelusta, en suinkaan nyt tarkoita työtä. En sentään hemmottele itseäni työllä, vaikka joku niinkin voisi luulla, hehheh. Rumpujen pärinää! Minä tilasin itselleni kodin siivouksen! On tunnustettava, että jouduin mainoksen uhriksi: Luin erään blogitekstin ja ihmettelin, miten en ollut aiemmin tajunnut tällaista upeutta. Tuumasin asiaa alle vuorokauden ja googlasin hyvinkääläiset siivousfirmat. Tänään sitten kaksi ihanaa siistijää olivat kotonani pari tuntia ja nyt pimeimmätkin nurkat kimaltelevat. Uskomatonta!

Ensin hieman nolostelin, kun enhän minä nyt niin kiireinen tai uupunut ole, että tarvitsisin siivousta. Sitten aika moni ystävä muistutti arjestani ja siitä, että rahaa voisi laittaa paljon huonompiinkin asioihin. Ja totta se on. Jos tällaisen olon voi saada kotisiivouksen hinnalla, niin olen valmis tarpeen mukaan luopumaan jostain muusta.

Siivouksen ansiosta minulla oli kerrankin tekosyy istua lähikahvilassa. Ensin katse hakeutui puhelimeen, mutta lopulta ohikulkevat ihmiset veivät voiton. Siinä minä istuin kahvikupin kanssa ja mietin ihmisten tarinoita ja elämää ylipäänsä. Eihän tuollaiseen ikinä ole aikaa! Kun palasin kotiin, olin niin onnellinen ja iloinen, että vein mennessäni siistijöille kukkia. Kokemus päättyi lämpimiin halauksiin ja yritys taisi saada uuden asiakkaan.

Olemme pimeimmän ja ankeimman kuukauden kynnyksellä, joten muistakaa hemmotella itseänne. Pus!

Viimeinen syysilta

Minulla on vahva tunne siitä, että käsillä on viimeinen syysilta. Tai ainakin yksi viimeisistä. Säätiedotukset huutavat lunta ja jossain mielen perukoilla nakuttaa ajatus talvirenkaista. Siinäkö se tosiaan oli? Paniikki meinaa nousta kurkkuun, kun en ole ollenkaan varma, ehdinkö tehdä tästä vuodesta vielä hyvän – täyttää kaikki toiveet ja odotukset. Vai onko uudenvuodenaatto täällä yhtä nopeasti kuin marraskuu ja minä kirjoitan uutta listaa tulevalle vuodelle? Joskus nuorempana en tajunnut yhtään, kun vanhemmat ihmiset puhuivat siitä kuinka aika rientää. Nytpä tiedän, sillä minusta on tullut se vanhempi ihminen.

Ei huolta. Koska en voi taistella aikaa vastaan (opin jo aikoja sitten, että vuorokauden 24 tuntia eivät ole venytettävissä), lopetan stressaamisen tähän paikkaan. Tulkoon mitä tulee, se voi olla hyvää, vaikkei se olisikaan suunniteltua tai toivottua. Tuohon on tällaisen vanhemman ihmisen vain uskottava.

Syksyn vauhti harmittaa eniten siksi, etten ehtinyt käyttää nahkatakkia ollenkaan niin paljon kuin olisin toivonut (turhamaisuudella on hyvä peittää todelliset harmitukset). Se taisi olla päällä noin viisi kertaa, kunnes luovutin talvitakille. Jo lokakuun alussa otin lämpimimmän takin esiin eräitä ulkotöitä varten ja siitä asti se on ollut helppo napata kiireessä niskaan. On ollut ihanan lämmin ja hyvä, mutta asia saattaa harmittaa sitten tammikuun pakkasissa.

Viime viikolla käytin onneksi yhden illan fiilistellen lokakuun pimeyttä ja viileyttä. Heitin syystakin niskaan ja lähdin ulos hytisemään. Oli hämärää ja pilvet liikkuivat nopeasti – yhtä nopeasti kuin tämä vuosi. Korvanapeissa soi uudestaan ja uudestaan Charlotte Gainsbourg. Ajattelin itsekseni, että olisi ihanaa jos Hyvinkäällä olisi koko kaupungin kattavat kaiuttimet ja koko syksyn soisi tämä:

Voi kuinka kaunis musiikki voikaan tehdä onnelliseksi! Viimeistään nyt katosi huoli tästä vimmatusta ajankulusta. Kaikki järjestyy ja kaiken ehtii – ei kai tärkeät tapahtumat ja teot vuotta katso?

Epätodellisten sattumusten sarja

Elämä ympärilläni tuntuu kovin voimakkaalta. Äänet ovat teräviä ja kaikille tuntuu tapahtuvan merkittäviä asioita. Kaikille paitsi minulle – minä taaplaan tavallisten asioiden parissa eteenpäin niin hyvin kuin osaan. Arkipäivä kerrallaan, viikonloppu kerrallaan, ja kas, ollaan kohta jo marraskuussa.

Olen siinä mielessä ”old school” -mimmi, että ajattelen edelleen blogin olevan nettipäiväkirja. En oikein tajua, missä vaiheessa käsite muuttui mainoskuvastoksi (saatan katua tätä toteamusta joskus myöhemmin, mutta menköön) – eihän kukaan päiväkirjalleen hehkuttanut uutuusmeikin ominaisuuksia. Toisaalta, enpä laittaisi nettiin yhtäkään teini-iässä kirjoitettua päiväkirjatekstiä, vaikka joukossa on varmasti ihan hyviäkin oivalluksia. Varmasti on, siis ihan varmasti on.

Siksi keksin kultaisen keskitien: ala-asteen päiväkirja, jonka teksti (rakas päiväkirja, tänään olin koulussa ja matikan tunnilla oli kivaa) onkin iän ja kokemusten rikastuttamaa. Siispä kuulumisia oikein pitkän kaavan mukaan! Lopussa on muuten pari kysymystä, joten kannattaa kahlata sinne asti.

Tähän syksyyn on mahtunut naurua, totuuden nimissä hieman kyyneleitä, uusia kokemuksia, hulluja juttuja ja paljon tavallista arkea. Sen verran laiskoja arki-iltoja, että on ollut aikaa ajatella, mutta riittävästi kiirettä, etteivät ajatukset ole olleet vaivaksi.

Kävin elämäni ensimmäistä kertaa ilmajoogassa ja rakastuin lajiin sen kummempia ajattelematta. Olin kankea, jännittynyt ja hieman hervoton, mutta onnistuin kuin onnistuinkin lähes kaikissa liikkeissä. Kun tunnin päätteeksi olin käpertyneenä liinan sisään ja sai ajatuksissaan kehua itseään päivän suorituksesta, tunsin ihan valtavaa onnistumista. Olen itse itseni pahin kriitikko, mutta niin minäkin vain uskaltauduin kyyhkyseen.

Olen kironnut sadetta loputtomiin. Eräänä aamuna hyppäsin Pasilassa raitiovaunuun ja tajusin jo ensimmäisessä risteyksessä, että pieleen meni. Satoi niin paljon, etten jaksanut säätää yhtään enempää ja luovutin väärälle reitille. Toivoin salaa, että puikahtaisimme jossain kohtaa Helsinginkadulle, mutta Karhupuiston kohdalla tajusin totuuden. Kallion kierros on ihan kiva vaikkapa lauantai-iltana, mutta ei niinkään keskiviikkoaamuna kun töissä olisi voinut olla jo puoli tuntia sitten. Just sayin’. Vielä Lasipalatsilta onnistuin valitsemaan väärin ja huristelin Töölöön vähän turhan monen mutkan kautta. Bravo huolettomuudelle! Ehdin tosin matkan aikana kuunnella Magpie Toesin EP:n läpi ainakin kolme kertaa, joten sinänsä hyvin käytettyä luppoaikaa.

Viime viikonloppuna olinkin sitten ratsastamassa! Jälleen yksi aavistuksen vinksahtanut päähänpisto, mutta varsin hauska sellainen. Ajoimme ystäväni kanssa halki Kirkkonummen syysmaiseman ja kuvittelimme olevamme jossain 1900-luvun alkuun sijoittuvassa draamaelokuvassa. Päädyimme hevostalleille ja kolmen tunnin elämyspäivään, jossa ohjattiin ja hoidettiin hevosia, ja lopuksi tietysti ratsastettiin. Kaikkeen minäkin ryhdyn. Ratsastaminen oli ensikertalaiselle valtavan jännittävää ja saattoi käydä niin, että hevonen ohjasi enemmän minua kuin minä sitä. Pääsin myös kokeilemaan laukkaa. Kysyin ohjaajalta, miltä se tuntuu. Hän vastasi, että se on pehmeämpää kuin ravi (jota olin ehtinyt kokeilla jo useamman kerran), vähän kuin liitämistä. ”Joo, kokeillaan vaan, kuulostaa tosi hauskalta.” Ja niin minä rytkyin hevosen selässä kuin mikäkin räsynukke. En ehkä itse osaisi kuvailla laukkaa liitämiseksi, hehheh.

En voi katsoa tuota ratsastuskuvaa nauramatta. Oliko minulla tosiaan koko ajan tuo kypärä silmillä?

Tänään tapahtui kummia. Kotimatkalla Töölöntorilta puikahti eteeni kaksi poikaa, jotka olivat aamulla kulkeneet edelläni Pasilassa. Mietin pääni puhki, mitä Matrixissa tapahtuikaan, kun joku koki déjà-vu:n. Oliko se niin, että jokin todellisuudessa muuttui? Tai jokin todellisuuden taustalla muuttui? Niin tai näin, jotain muutoksia kuitenkin tapahtui? Ehkäpä siis minullekin tapahtuu jotain suurta ja merkittävää, kuka tietää!

Syksy on ollut tänä vuonna vähän tavallista haastavampi, mutta osaan edelleen  hymyillä sydämestäni – silmilläni. Tätä ääneen pohtiessani ystäväni muistutti, että syksy on lempivuodenaikani ja oikeasti rakastan sitä, kun kaikki ei ole ihan helppoa. Naulan kantaan! Niin oudolta kuin se varmasti kuulostaakin, taidan olla onnellisimmillani (tai ainakin eniten oma itseni) silloin kun olen ihan hitusen onneton. Paino sanalla hitusen, sillä en missään nimessä toivo mitään suuria ja raastavia murheita. Ainoastaan pieniä haasteita, jotka päivittäin sitten muistuttavat hymyilemisen tärkeydestä. Siitä, että suuressa kuvassa asiat ovat paremmin kuin hyvin.

Syksyisin tunteet ovat voimakkaimmillaan, mutta niin sen pitää ollakin. Elämä on parasta silloin kun se tuntuu!

Ja loppuun lupaamani kaksi kysymystä (asiasta toiseen, humpsis vaan):

  1. Veisitkö minut metsäretkelle? Luulen, että kaipaisin nyt puiden huminaa, syksyn värejä ja nokipannukahveja.
  2. Suosittelisitko minulle jotain superjännittävää dekkaria? Haluaisin hautautua sadeiltoina sohvalle ja lukea myöhempään kuin pitäisi. Jotain sellaista, mikä nostaa niskavillat pystyyn.

Syyssuukkoja ystävät!

Psst. Tajusin välittömästi tekstin julkaistuani, että kyllähän minullekin tapahtuu vaikka ja mitä. Vai että pelkkää tavallista arkea, höpö höpö.

Ensiapukurssin opit

Päivitän säännöllisesti ensiaputaitojani eli osallistun kurssille aina kun se on tarpeellista ja mahdollista. Viimeksi viikko sitten opiskelin jälleen hätäensiavun perusteet eli muistan taas kuinka ja missä tilanteessa mm. elvytetään ja milloin on tarvetta kylkiasennolle. Jostain syystä aina ensiapukurssien jälkeen törmään tilanteisiin, joissa taidoistani saattaisi olla hyötyä. Muutama vuosi sitten pian kurssin jälkeen törmäsin lumihangessa korisevaan mieheen. Paikalla oli jo toinen mies ja kysyin, voisinko olla jotenkin avuksi. ”Ei tässä mitään, naapurin miehellä on ilta vain vähän venähtänyt – minä kyllä huolehdin hänet kotiin.” Oli jouluaaton aatto, joten tilanteesta seuranneet vammat olivat todennäköisesti enemmän henkisiä kuin fyysisiä.

Nyt taas heti ensiapukurssin iltana pyöräilin kaupasta kotiin, kun bongasin pyörätelineen alla makaavan miehen. Paikalla oli jälleen jo pari muutakin ja kysyin, onko kaikki hyvin. ”No ei tässä mikään ole hyvin”, minulle tiuskaistiin. Paskamaisesta vastaanotosta huolimatta kuitenkin varmistin, että apua on soitettu ja mies ei tukehdu oksennukseensa. Hyvinkää – just got to love this place.

Vaikka tässä viimeisessä tilanteessa valitsin sanani selvästi väärin, niin kannattaa muistaa, että todellisuudessa on enemmän poikkeus kuin sääntö, että ihmiset tarjoavat apuaan. Että jotain kiinnostaa oksennuksessaan makaava juoppo, jonka ihmisarvo kuitenkin on täysin sama kuin vaikkapa suuryrityksen toimitusjohtajan. Aika helppoa matematiikkaa.

Muistakaa, että jokaisen velvollisuus on auttaa ja avuksi riittää hätäilmoituksen tekeminen. Sinun ei tarvitse tehdä päätöksiä tai diagnoosia vaan se on ammattilaisten hommaa. Tiedän olevani siinä mielessä poikkeuksellinen, että haluan auttaa. Oikeastaan aina ensiapukurssien jälkeen olen valmis laittamaan kenet tahansa kylkiasentoon. En osaa sanoa, kuinka toimisin esimerkiksi elvytystilanteessa, mutta uskon adrenaliinin antavan ihmeellisiä voimia. Kyllä minä selviäisin, pakkohan se olisi.

Pääsin tällä viimeisellä kurssilla kokeilemaan myös virtuaalitodellisuutta. Olen keskellä auto-onnettomuutta ja ensimmäisessä kuvassa yritän pysäyttää ohiajavaa autoa. Toisessa kiroilen perään, kun kuljettaja ei välittänytkään. Taisin, hmmm, hieman eläytyä. Kuvista kiitos Eevalle!

Elämä on viime aikoina moukaroinut vähän liikaakin, mutta koitan taas päästä jaloilleni. Kynnet on lakattu räiskyvän punaisiksi, kupissa on tuoretta kahvia ja kotona soi New Orderin Crystal (paras viikonloppubiisi ikinä). Valmistaudun tässä samaan aikaan ilmajoogatunnille ja ystävän 30-vuotisjuhliin, joten ainakin kaikki ainekset onneen ovat taas kasassa. Loppu on itseni käsissä. Ihanaa viikonloppua ystävät!