Pyöräretkellä

Nyt kun sade ropisee kattoon on hyvä muistella yhtä kaunista syysiltaa, jolloin tein pienen pyöräretken – tour de Hyvinkään, joku voisi sanoa. Sattui olemaan tunti luppoaikaa, ihanan kirpeä syysilma ja riittävästi auringonsäteitä (juuri niin kauniita kuin syyskuussa vain voi olla). Laitoin lämpimästi päälle, musiikkia korviin ja hyppäsin pyörän selkään.

Vanha pyöräni on oikea pommi, mutta palvellut kerran jopa 80 kilometrin pienen vaelluksen, joten sillä on tunnearvoa. Kolme vaihdetta riittää Hyvinkäällä kaikkeen, joten en tarvitse mitään uudempaa ja parempaa.

Suuntasin Vehkojalle ja sieltä Hyvinkään vanhimpaan osaan: Hyvinkäänkylään. Ajoin ohi peltojen, sekalaisten muistojen ja satunnaisten lenkkeilijöiden. Ylemmät voimat ohjasivat musiikkia niin, että ylämäissä tsemppasi muun muassa David Bowien Starman ja kun pääsi laskettelemaan alamäkeen, korvissa soi Beastie Boysin Sabotage.

Kurvailin maaseutuoppilaitoksen pihan läpi nähdäkseni lehmiä ja vanhan kolmostien varressa pysähdyin kuvaamaan ilta-aurinkoa ja Vantaanjokea. Kun voimat alkoivat jossain Koneen tienoilla hiipua, Massive Attackin Unfinished Sympathy antoi uutta toivoa ja virtaa.

Ei Hyvinkää mikään San Francisco ole, mutta sijainti salpausselällä luo ihan mukavasti korkeuseroja. Olinkin loppuillan elämäni tunnossa suorituksestani ja niin täynnä hyvää oloa, ettei mitään järkeä.

Samoihin aikoihin luin Nälkä-nettijulkaisusta Graciaksen haastattelun. Hän sanoi, että haluaisi elää sellaista elämää, josta ei tarvitse ottaa lomaa. Totisesti! Antakaa vähän vielä kauniita syysiltoja, irtonaisia tunteja ja keho, joka jaksaa ärsyttävätkin mäet. Sellaisesta elämästä en kaipaa lomaa.

Mainokset

Kulomäki 4.30 a.m.

Kesä on pyrähtänyt puoleen, vaikka tuntuu ettei se oikein ole alkanutkaan. Olen päättänyt, että minun kesäni alkaa täysillä huomenna, kun siirryn ulkoilmaan ja merimaisemaan (säätiedotusten mukaan sateeseen, mutta en anna sen haitata). Pian riennän myös toiselle puolen Suomea ja saatanpa vielä vähän lennähtääkin jonnekin. Katsotaan, mitä käänteitä kohtalo on minulle varannut.

Muutama taianomainen kesäyö on kuitenkin koettu. Ehkä tärkeimpänä oli kipuaminen Hyvinkään korkeimmalle kohdalle, aivan liian pitkän yön päätteeksi. Vietimme iltaa ystävieni kanssa ja yhtäkkiä olikin jo aamu. Pääsin ystäväpariskunnan kyydillä kotiin ja juuri ennen viimeisiä risteyksiä toinen heistä ehdotti, että mentäisiinkin katsomaan auringonnousua Kulomäkeen. Silmät lupsuivat kiinni, mutten halunnut jäädä ulkopuolelle mistään kauniista. Tietysti mennään!

Myös paikalliset poliisit olivat katselemassa maisemia ja vaihdoimme muutaman sanan. Me kapusimme vielä korkeammalle – sille korkeimmalle kohdalle. Tuuli sekoitti hiukset ja väsymys pakotti lihaksia, mutta valvominen ja kiipeäminen olivat tuon hetken arvoisia. Myöhästyimme ihan niistä ensimmäisistä säteistä, mutta ei se mitään, onneksi auringossa on aina taikaa.


Kotimatkalla halusin kuulla Nick Cavea, olen nimittäin rakastunut tähän:

Alkukesästä mietin, että biisi on ehdottomasti syysillan ja punaviinilasillisen soundtrack, mutta yllättävän hyvin se näköjään toimii myös aamuyöllä tyhjässä kaupungissa. Silloin kun vastatuuli on sekoittanut hiukset, moottorin lempeä hurina pakottaa ummistamaan silmät ja auton ikkuna tuntuu sopivan viileältä poskea vasten.

Jokelankatu (rakkaudesta Fargoon)

Vuosi vaihtui uuteen ja sen myötä Hyvinkäällekin saapui talvi. Kaikki on vuorattu valkoisella, nenää nipistelee, hengitys muuttuu jääkiteiksi, saan sähköiskun oikeastaan kaikesta mihin kosken ja auto liukastelee silloilla ja risteyksissä (lähtee kuitenkin moitteettomasti käyntiin, kiitos siitä).

Toinen työpaikkani on Järvenpäässä ja jälleen näin loma-aikaan olen tehnyt siellä ihan mukavasti vuoroja. Kuljen töihin luonnollisesti radanvarsitietä eli Jokelankatua. Työmatka on tullut tutuksi ja pitääkin olla varovainen, etten täysin ajaudu automaattiohjaukselle; muistan nopeusrajoitukset, kurvit ja tien halkeamat aika hyvin. Tähän liittyen täytyy todeta,  että päässäni on aika paljon joutavaa tietoa. Miettikää jos tuo koko kapasiteetti olisi valjastettu vaikkapa fysiikkaan – minulla voisi olla Nobel (just saying).

Ennen ajattelin, että Hyvinkään parhaimmat Fargo-meiningit löytyvät Kytäjältä, mutta ehei, Jokelankatu on vetänyt kisassa pidemmän korren. Fargoa mitataan juuri silloin, kun lumisade on sakeimmillaan ja pitäisi päästä reippaasti liikkumaan paikasta toiseen. Kuinka paljon sattumuksia voi sisältyä yhteen yksinkertaiseen matkaan?

Jokelankadulla ohitetaan Palopuron idyllinen kylä, poliisin pitämät ratsiat, traktorit, mopoautot, hidastelijat, kaaharit ja satunnaiset kylähullut.

Eräänä yönä Jokelan vankilan hollilla pimeydessä seisoi liftari. Nopealla ohituksella hahmo näytti vanhukselta, mutta kun jäin miettimään, olisiko pitänyt pysähtyä ja tarjota apua, ystäväni komensi, etten saa ikinä keskellä yötä (ja keskellä ei mitään) ryhtyä Äiti Teresaksi. Se oli ehkä yksi järkevimmistä neuvoista vähään aikaan. (Kerrottakoon, että toinen ystäväni on vähän vastaavassa auttamistilanteessa joutunut soittamaan poliisin hakemaan tuntemattoman sammuneen juopon vessastaan. Pitkä tarina.)

Uudenvuodenaattoiltana taas tien pielessä joku talutti pyörää ilman yhtäkään heijastinta (toisessa reunassa olisi kävelytie). Ehkäpä hän oli kyllästynyt elämään? Eipä sillä, en ylläty kyseisellä tiellä enää mistään. Olen ajanut sitä auringonnousuun, auringonlaskuun, pimeydessä ja auringon sokaistuttamana, olen nauranut, laulanut ja itkenyt. Ja aina olen lopulta tullut kotiin.

Nyt oikeastaan vain odottelen milloin (nuori) Thom Yorke ilmestyy takapenkille ja joku juoksee ajovaloissani Hyvinkäältä Järvenpäähän tai takaisin. Sopisi täysin Jokelankadun tunnelmaan.

 

Viimeisten auringonsäteiden metsästäjä

Kiitos ihana vapaa sunnuntai! Päivä ei voi mennä kovin pahasti pieleen, jos saa nukkua makeasti ja pitkään valtavassa tyynykasassa, juoda kupeittain hyvää kahvia, kun ei ole kiire mihinkään, ja syödä taivaallista ruokaa koti täynnä hyviä tyyppejä. Koti onkin tämän myötä niin täynnä hyvää energiaa, ettei ole aikoihin ollut. Kun ruokavieraat lähtivät join vielä yhden kupin kahvia, puin kerroksittain lämpimiä vaatteita, laitoin kuulokkeet korviin ja lähdin ulos.

Päivästä oli jossain välissä kehkeytynyt valtavan upea aurinkokylpy, joten oli pakko päästä nauttimaan viimeisistä valonsäteistä ja hengittämään raikasta ulkoilmaa. Vaeltelin pitkin Hyvinkäätä vailla varsinaista päämäärää. Ajauduin kaduille, joilla en ole aiemmin käynyt ja kahlasin syyslehdissä Puutteenpuistossa. Halusin päästä johonkin korkealle katsomaan auringonlaskua ja jalat kuljettivat Sveitsiin. Puiden takaa pilkotti jotain kultaista ja askeleet kiihtyivät – tiedättehän auringonlaskun, se on niin nopea, ettei silmiä voi sulkea hetkeksikään tai upein vaihe saattaa mennä ohi.

kuva 1

Kotimatkalla ei ollut kiire mihinkään. Vaihdoin kuulokkeisiin nostalgista ysäri-räppiä. Kävelin hiljakseen Vaiveronkatua ja kurkkasin vanhan asuntoni parveketta ja sälekaihtimia. Ohittaessani vanhan kangaskaupan mietin nappeja. Muuten ajattelin aika paljon onnellisuutta. Onkohan tuo ihminen onnellinen? Ovatkohan nuo ihmiset tuossa autossa onnellisia? Ehtivätköhän he ikinä pysähtyä miettimään asiaa?

Kun palasin kotiin, aurinkoa ei enää näkynyt, mutta taivaalla oli vaaleanpunaisia raitoja.

Postimerkkejä Hyvinkäältä

Tänään on vietetty (Postin mukaan suosittua) Postimerkin päivää. Itse törmäsin teemapäivään ensimmäistä kertaa, mutta oma kiinnostus postimerkkeihin ulottuukin vain lapsena harrastettuun satunnaiseen keräilyyn (silloin Tiimarista saattoi ostaa valmiita sekalaisia postimerkkipakkauksia). Hyvinkäästäkin julkaistiin juhlapäivän kunniaksi oma postimerkki ja kuvaan on valittu kaupungintalo. Kiva juttu, mutta itse olisin valinnut merkkiin jotain muuta. Esimerkiksi jotain seuraavista:

  • Auringonlasku Sveitsin luonnonsuojelualueella
  • Helene Schjerfbeck
  • Joku Hyvinkäänkylän vanhoista tiloista
  • Hyvinkään Parantola
  • Humalan ja Krapulan pihapiiri (kuvassa, yksi Hyvinkään kauneimmista ja tunnelmallisimmista paikoista)

Humala ja Krapula

  • Promenadigalleria
  • Jokin vanha kuva Vaiveronkadusta
  • Villatehdas jostain muusta kuvakulmasta kuin kaupungintalolta
  • Rautatieasema tai tunnelmakuva rautatiestä
  • Vanha elokuvateatteri Siltakadulla tai Sotalaiva siinä hollilla
  • Auringonnousu Kytäjällä

Olisihan noita vaihtoehtoja, mutta kauneus on tietysti katsojan silmässä.

Kaikki tänään julkaistut merkit löydät täältä, myös Hyvinkään. Mitä sinä haluaisit Hyvinkäästä ikuistettavan postimerkkiin?

Kulttuuria ja kahvakuulaa

Viime torstaina vietin harvinaisen aktiivisen päivän. Ensin käytiin työkavereiden kanssa iltapäivällä Kiasmassa tsekkaamassa Robert Mapplethorpen näyttely. Onneksi käytiin, sillä viimeisiä päiviä vietiin ja valokuvat tekivät vaikutuksen. Tuntuu pahalta, kun jonkun elämä päättyy turhan nuorena, mutta toisaalta, Mapplethorpen elämä taisi olla enemmän eletty kuin monen muun vanhemman henkilön. Just a guess.

Tsekkasin pikaisesti myös Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulun, mutta sitten piti jo kiiruhtaa junaan, koska illalla oli luvassa sitä kauan odotettua ja pelättyä kahvakuulaa. Pikainen kääntyminen kotona ja Yhteiskoululle. Ylioppilaskirjoitusten takia pidimme tunnin ulkona, ratapihalla. En nyt mene tunnin yksityiskohtiin, mutta ”huh huh” voisi olla ihan hyvä kiteytys. Perjantaina olin pelkkää romua ja raatoa koko nainen.

Ratapiha on omalla rappiollisella tavallaan kaunis paikka. Tavaraliikenne kulkee silloin tällöin Hankoon ja vieressä on Suomen Rautatiemuseon tunnelmallinen, historiaa henkivä pihapiiri. Nuorena ratapihalla vietettiin silloin tällöin viikonloppuiltoja – ehkä pitäisi joskus viettää siellä nostalgiailtaa ilman kahdeksan kilon kahvakuulaa. Vai onkohan paikka edelleen nuorten suosiossa? Sitten en ehkä istu joukkoon.

kuva-1

Kiitos ystäväni Nooran, sain tunnelmallista kuvitusta illasta. Tuntia en suinkaan vetänyt tuolla kasilla, vaan opettajalta lainatulla kutosella, kun voimat loppuivat jo liikkeitä kokeillessa. Voi taivas, mitähän ihmettä tästä syksystä vielä tulee?

Täytyy jatkossa koittaa käydä Hyvinkäällä jossain muuallakin kuin liikkumassa, sillä viikonloppuna eräissä juhlissa tuttu totesi, että säkin oot sitten aloittanut kuntoilublogin. Hmmm.

Maanantai, tuo kaikkien uusien alkujen äiti

Uusi viikko ja mielettömästi uusia mahdollisuuksia. Ainakin niin pitää suhtautua kaikkeen tulevaan! Maanantaisinhan aloitetaan dieetit, liikuntaharrastukset ja parempi elämä ylipäänsä. Maanantai on jokaisen viikon syksy tai uusi vuosi. Päätin itsekin tänään ryhdistäytyä ja kohdata syksyn silmästä silmään. Ei enää vetkuttelua ja tekemättömien asioiden välttelyä. Vapaapäivän mahdollistamana kävin laitattamassa kulmat kuntoon (tärkeää) ja, no, hoidin niitä tekemättömiä asioita.

Alkuillasta suoritin katumusharjoittelua hölkän muodossa. Viikonloppuna tuli vedettyä vähän huoltamolounasta ja muuta, niin lenkki tuli tarpeeseen. Hölkkään on syntynyt tässä kuukausien aikana vahva viha-rakkaussuhde. On ihanaa antaa raikkaan ulkoilman helliä keuhkoja, mennä vain eteenpäin ja vaihtaa siinä samalla kuulumisia ystävän kanssa. On kamalaa, kun jalat tuntuvat betoniharkoilta ja voisi yökätä mihin tahansa puskaan. Tänään tuntui taas todella tahmealta, mutta hölkän jälkeinen tunne oli tuttuun tapaan euforinen. Onneksi siihen voi lähes poikkeuksetta luottaa.

kuva 5

Viisi kilometriä suoritettu. Jee!

Lenkkimaastot löytyvät Hyvinkäältä luonnollisesti läheltä. Vaikka asun keskustassa, olen metsässä kymmenessä minuutissa. Ja kun vielä on valinnanvaraa maastojen suhteen, niin en oikein keksi tekosyitä jäädä kotiin.

kuva-4

Parasta kuitenkin on naapurissa asuva ystävä, jonka kanssa jakaa hölkän ilot ja kauhut.

BeFunky Collage

Olisi todella tehnyt mieli julkaista vain tuo alempi, reippaasti filtteröity kuva, mutta pakko kai se on olla rehellinen. Olin vitosen jälkeen punainen kuin tomaatti. Ja se kuulkaa tuntui hyvältä!

Viikolla olisi tarkoitus mennä jumppaan, joogaan ja kahvakuulaan. Ja vähän vielä hölkkäämään. Katsotaan kuinka meikän käy, pidättehän peukkuja!