Kohteliaisuuksia hölkkälenkillä

Eilen tapahtui kummia. Ensinnäkin lähdin hölkkäämään kylmään sateeseen. Ilma tuntui helpolta hengittää, mutta lämpötila oli kuin varkain laskenut päivästä melkein kymmenen astetta. Kun suljin alaoven, päätös iltahölkästä tuntui typerältä ja raskaalta. Olin kuitenkin sopinut tapaamisen ystävän kanssa, joten en halunnut olla tylsä ja perua (yritin toki jo aiemmin viestittää, että miten tuo sade, mutta sain vastaukseksi vain naurua ja toteamuksen, että eihän me olla sokerista). Hölkkäystävältäni olen oppinut, että lenkkeily on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma. Toissijaista on se, koheneeko kunto, jos vain pääsee vaihtamaan kuulumisia ja nauramaan. Liikunnan suhteen olen helposti hampaat irvessä suorittaja, joten tällä opetuksella on ollut hyvä vaikutus lenkkeihin ja kaikkeen muuhunkin liikkumiseen.

Kun tapasimme, ilmoitin haluavani hölkätä pidemmän matkan kuin koskaan aiemmin hölkkähistoriamme aikana. Ystäväni myöntyi (minun käsitykseni mukaan hän juoksee maratoneja aamupalaksi, joten ehdottamani matkat ovat hänelle aina helppoja) ja lähdimme matkaan. Lopulta edessä oli viimeinen mäki – Vaiveronkadun nousu Jaanikselta Härkävehmaan koululle. Mäki ei ole mitään verrattuna esimerkiksi Sveitsin nousuihin, mutta kyllä se todellakin vie mehut, jos ei ole hölkännyt vastaavaa matkaa pariin vuoteen.

Kun huohotin mäessä viimeisillä voimillani, ystävä aloitti keskustelun:

Ystävä: Saanko mä kysyä yhden henkilökohtaisen kysymyksen?
Minä: Huuuh, puuuh, ääääh, apua, mitä sulla on mielessä, kysy vaan?
Y: Minkä ikäinen sä olet?
M: Huuuh, puuuh, ääääh, mitä ihmettä, eihän toi oo ees henkilökohtainen. Mä oon 33. Huuuh, puuuh, ääääh.
Y: No mä oon vähän miettinytkin. Kun sä et näytä sen ikäiseltä, mutta kun oot puhunut sun työhistoriasta, niin mun laskupää on sanonut, että tässä on nyt jotain mätää. Mä oon ajatellut, että sä olet 27.
M: Huuuh, puuuh, ääääh, ihanaa! Ihanko todella? Voi juku, jee (tuuletin mäessä)! Huuuh, puuuh, ääääh, siis tästä tuli just viikon paras päivä!
Y: Joo, sä voisit kyllä vähän vähätellä sun työhistoriaa, niin menisit helposti 27-vuotiaasta. Ja sun on myös keksittävä jotain muita suosikkibändejä – vähän nuoremmille sopivia.

Ja kappas, olimme melkein mäen päällä. Luulen, että ystävä tajusi voimattomuuteni ja halusi saada ajatukseni muualle, mutta oli se silti hieno hetki ja hyvä mäki. Tajusin, että ajattelen kyllä ulkonäköasioita, mutta aika harvoin sitä, minkä ikäiseltä näytän. Eipä sillä niin väliä, mutta siitä huolimatta Vaiveronkadun mäki jäi mieleeni kohteliaisuuksien mäkenä. Kiitos!

Psst. Tältä näytin 27-vuotiaana. En osaa sanoa, onko mikään varsinaisesti muuttunut. 

Mainokset

Sunnuntain onnelliset hetket

Hyvinkään pääkatu on pitkä suora. Kun on kaunis päivä, oikea kellonaika ja kävelee lentokentältä keskustaan, kulkee koko ajan kohti aurinkoa. Taitoin matkan tänään juuri oikeaan aikaan enkä voinut lopettaa hymyilemistä. Mikä täydellinen sunnuntai!

Olin valinnut korvanappeihin vain iloa tuottavia kappaleita, muun muassa Santigoldia ja Mobya, joten hymy oli tavallistakin leveämpi.

Olen ihastunut tähän versioon ehkä jopa enemmän kuin alkuperäiseen. Sopii täydellisesti aurinkopäivään!

Sunnuntait voivat olla joko syviä kuoppia tai vaalenpunaista hattaraa. Tänään pääsin nauttimaan tuosta jälkimmäisestä, koska:

  • Pääsiäismunat
    Tulin yöllä kotiin aivan liian pitkän päivän päätteeksi. Olin herännyt kukonlaulun aikaan ja kellojen siirrosta johtuen olin kotona aamuneljältä. Vain muutaman minuutin kotimatkan aikana vuorokaudesta katosi tunti. Kotiin päästyäni löysin repusta kourallisen pieniä suklaamunia ja olin varmasti yksi aamuyön onnellisimmista ihmisistä.

  • Viha-rakkaussuhde ajan muuttamiseen
    Heräsin pöllämystyneenä yhdeltätoista ja koitin selvittää kummasta ajasta oikein on kyse. Kellojen siirtämiseen liittyy aina väärinkäsityksiä ja muuta säätämistä, mutta onhan se aika ihanaa kun vielä illalla voi tuijotella aurinkoa. Ystävilleni tiedoksi, että penthousen pääkello jää talviaikaan.
  • Virpojat
    Olen tainnut olla kymmenen viimeistä vuotta palmusunnuntaina töissä, joten oli ihanaa päiväkävelyllä törmätä virpojiin. En saanut yhtäkään vitsaa, mutta jo pienten noitien näkeminen teki iloiseksi.
  • Äiti
    Näin tänään pitkästä aikaa äitiäni. Kun kerroin hänelle uusimmista suunnitelmistani, hän pyöritti päätään. Sanoin, että ymmärräthän näiden (joskus sekopäistenkin) projektien tekevän minut onnelliseksi. ”Tiedän, tiedän niiden tekevän sinut onnelliseksi.” Ei ole olemassa rakkaampaa ja ymmärtävämpää ihmistä kuin oma äiti.
  • Hölkkä
    Kun pääsin kotiin, olisin voinut nukahtaa sohvalle, mutta olin luvannut lähteä hölkkäämään. Väsymyksestä huolimatta oli paras päätös jättää sohva vielä hetkeksi ja nauttia ulkoilmasta. Erilaisten matkojen takia hölkästä on ollut pitkähkö tauko, mutta onneksi se ei unohtunut kokonaan.
  • Kesälomasuunnitelmat
    Illalla erään puhelun myötä sain vahvistettua aivan huikeita kesälomasuunnitelmia. Alkuviikosta olin vielä sitä mieltä, että karma on unohtanut minut, mutta niin kohtalo osoitti tulevaisuuteen uuden Amerikan seikkailun. En malta odottaa!

Tänään on tosiaan ollut hymy herkässä. Olen ehtinyt viikonlopun aikana kaksi kertaa hölkkäämään, tehnyt yhden työpäivän ja yhden vapaaehtoishomman, viettänyt aikaa ystävän ja perheen kanssa ja kuunnellut kuusi (!) keikkaa . Eilen haaveilin, että leipoisin sunnuntaisämpylöitä, mutta ne jäivät tällä kertaa tekemättä. Ehkä jotain on hyvä jättää seuraavillekin viikonlopuille!

Pyöräretkellä

Nyt kun sade ropisee kattoon on hyvä muistella yhtä kaunista syysiltaa, jolloin tein pienen pyöräretken – tour de Hyvinkään, joku voisi sanoa. Sattui olemaan tunti luppoaikaa, ihanan kirpeä syysilma ja riittävästi auringonsäteitä (juuri niin kauniita kuin syyskuussa vain voi olla). Laitoin lämpimästi päälle, musiikkia korviin ja hyppäsin pyörän selkään.

Vanha pyöräni on oikea pommi, mutta palvellut kerran jopa 80 kilometrin pienen vaelluksen, joten sillä on tunnearvoa. Kolme vaihdetta riittää Hyvinkäällä kaikkeen, joten en tarvitse mitään uudempaa ja parempaa.

Suuntasin Vehkojalle ja sieltä Hyvinkään vanhimpaan osaan: Hyvinkäänkylään. Ajoin ohi peltojen, sekalaisten muistojen ja satunnaisten lenkkeilijöiden. Ylemmät voimat ohjasivat musiikkia niin, että ylämäissä tsemppasi muun muassa David Bowien Starman ja kun pääsi laskettelemaan alamäkeen, korvissa soi Beastie Boysin Sabotage.

Kurvailin maaseutuoppilaitoksen pihan läpi nähdäkseni lehmiä ja vanhan kolmostien varressa pysähdyin kuvaamaan ilta-aurinkoa ja Vantaanjokea. Kun voimat alkoivat jossain Koneen tienoilla hiipua, Massive Attackin Unfinished Sympathy antoi uutta toivoa ja virtaa.

Ei Hyvinkää mikään San Francisco ole, mutta sijainti salpausselällä luo ihan mukavasti korkeuseroja. Olinkin loppuillan elämäni tunnossa suorituksestani ja niin täynnä hyvää oloa, ettei mitään järkeä.

Samoihin aikoihin luin Nälkä-nettijulkaisusta Graciaksen haastattelun. Hän sanoi, että haluaisi elää sellaista elämää, josta ei tarvitse ottaa lomaa. Totisesti! Antakaa vähän vielä kauniita syysiltoja, irtonaisia tunteja ja keho, joka jaksaa ärsyttävätkin mäet. Sellaisesta elämästä en kaipaa lomaa.

Kulomäki 4.30 a.m.

Kesä on pyrähtänyt puoleen, vaikka tuntuu ettei se oikein ole alkanutkaan. Olen päättänyt, että minun kesäni alkaa täysillä huomenna, kun siirryn ulkoilmaan ja merimaisemaan (säätiedotusten mukaan sateeseen, mutta en anna sen haitata). Pian riennän myös toiselle puolen Suomea ja saatanpa vielä vähän lennähtääkin jonnekin. Katsotaan, mitä käänteitä kohtalo on minulle varannut.

Muutama taianomainen kesäyö on kuitenkin koettu. Ehkä tärkeimpänä oli kipuaminen Hyvinkään korkeimmalle kohdalle, aivan liian pitkän yön päätteeksi. Vietimme iltaa ystävieni kanssa ja yhtäkkiä olikin jo aamu. Pääsin ystäväpariskunnan kyydillä kotiin ja juuri ennen viimeisiä risteyksiä toinen heistä ehdotti, että mentäisiinkin katsomaan auringonnousua Kulomäkeen. Silmät lupsuivat kiinni, mutten halunnut jäädä ulkopuolelle mistään kauniista. Tietysti mennään!

Myös paikalliset poliisit olivat katselemassa maisemia ja vaihdoimme muutaman sanan. Me kapusimme vielä korkeammalle – sille korkeimmalle kohdalle. Tuuli sekoitti hiukset ja väsymys pakotti lihaksia, mutta valvominen ja kiipeäminen olivat tuon hetken arvoisia. Myöhästyimme ihan niistä ensimmäisistä säteistä, mutta ei se mitään, onneksi auringossa on aina taikaa.


Kotimatkalla halusin kuulla Nick Cavea, olen nimittäin rakastunut tähän:

Alkukesästä mietin, että biisi on ehdottomasti syysillan ja punaviinilasillisen soundtrack, mutta yllättävän hyvin se näköjään toimii myös aamuyöllä tyhjässä kaupungissa. Silloin kun vastatuuli on sekoittanut hiukset, moottorin lempeä hurina pakottaa ummistamaan silmät ja auton ikkuna tuntuu sopivan viileältä poskea vasten.

Jokelankatu (rakkaudesta Fargoon)

Vuosi vaihtui uuteen ja sen myötä Hyvinkäällekin saapui talvi. Kaikki on vuorattu valkoisella, nenää nipistelee, hengitys muuttuu jääkiteiksi, saan sähköiskun oikeastaan kaikesta mihin kosken ja auto liukastelee silloilla ja risteyksissä (lähtee kuitenkin moitteettomasti käyntiin, kiitos siitä).

Toinen työpaikkani on Järvenpäässä ja jälleen näin loma-aikaan olen tehnyt siellä ihan mukavasti vuoroja. Kuljen töihin luonnollisesti radanvarsitietä eli Jokelankatua. Työmatka on tullut tutuksi ja pitääkin olla varovainen, etten täysin ajaudu automaattiohjaukselle; muistan nopeusrajoitukset, kurvit ja tien halkeamat aika hyvin. Tähän liittyen täytyy todeta,  että päässäni on aika paljon joutavaa tietoa. Miettikää jos tuo koko kapasiteetti olisi valjastettu vaikkapa fysiikkaan – minulla voisi olla Nobel (just saying).

Ennen ajattelin, että Hyvinkään parhaimmat Fargo-meiningit löytyvät Kytäjältä, mutta ehei, Jokelankatu on vetänyt kisassa pidemmän korren. Fargoa mitataan juuri silloin, kun lumisade on sakeimmillaan ja pitäisi päästä reippaasti liikkumaan paikasta toiseen. Kuinka paljon sattumuksia voi sisältyä yhteen yksinkertaiseen matkaan?

Jokelankadulla ohitetaan Palopuron idyllinen kylä, poliisin pitämät ratsiat, traktorit, mopoautot, hidastelijat, kaaharit ja satunnaiset kylähullut.

Eräänä yönä Jokelan vankilan hollilla pimeydessä seisoi liftari. Nopealla ohituksella hahmo näytti vanhukselta, mutta kun jäin miettimään, olisiko pitänyt pysähtyä ja tarjota apua, ystäväni komensi, etten saa ikinä keskellä yötä (ja keskellä ei mitään) ryhtyä Äiti Teresaksi. Se oli ehkä yksi järkevimmistä neuvoista vähään aikaan. (Kerrottakoon, että toinen ystäväni on vähän vastaavassa auttamistilanteessa joutunut soittamaan poliisin hakemaan tuntemattoman sammuneen juopon vessastaan. Pitkä tarina.)

Uudenvuodenaattoiltana taas tien pielessä joku talutti pyörää ilman yhtäkään heijastinta (toisessa reunassa olisi kävelytie). Ehkäpä hän oli kyllästynyt elämään? Eipä sillä, en ylläty kyseisellä tiellä enää mistään. Olen ajanut sitä auringonnousuun, auringonlaskuun, pimeydessä ja auringon sokaistuttamana, olen nauranut, laulanut ja itkenyt. Ja aina olen lopulta tullut kotiin.

Nyt oikeastaan vain odottelen milloin (nuori) Thom Yorke ilmestyy takapenkille ja joku juoksee ajovaloissani Hyvinkäältä Järvenpäähän tai takaisin. Sopisi täysin Jokelankadun tunnelmaan.

 

Viimeisten auringonsäteiden metsästäjä

Kiitos ihana vapaa sunnuntai! Päivä ei voi mennä kovin pahasti pieleen, jos saa nukkua makeasti ja pitkään valtavassa tyynykasassa, juoda kupeittain hyvää kahvia, kun ei ole kiire mihinkään, ja syödä taivaallista ruokaa koti täynnä hyviä tyyppejä. Koti onkin tämän myötä niin täynnä hyvää energiaa, ettei ole aikoihin ollut. Kun ruokavieraat lähtivät join vielä yhden kupin kahvia, puin kerroksittain lämpimiä vaatteita, laitoin kuulokkeet korviin ja lähdin ulos.

Päivästä oli jossain välissä kehkeytynyt valtavan upea aurinkokylpy, joten oli pakko päästä nauttimaan viimeisistä valonsäteistä ja hengittämään raikasta ulkoilmaa. Vaeltelin pitkin Hyvinkäätä vailla varsinaista päämäärää. Ajauduin kaduille, joilla en ole aiemmin käynyt ja kahlasin syyslehdissä Puutteenpuistossa. Halusin päästä johonkin korkealle katsomaan auringonlaskua ja jalat kuljettivat Sveitsiin. Puiden takaa pilkotti jotain kultaista ja askeleet kiihtyivät – tiedättehän auringonlaskun, se on niin nopea, ettei silmiä voi sulkea hetkeksikään tai upein vaihe saattaa mennä ohi.

kuva 1

Kotimatkalla ei ollut kiire mihinkään. Vaihdoin kuulokkeisiin nostalgista ysäri-räppiä. Kävelin hiljakseen Vaiveronkatua ja kurkkasin vanhan asuntoni parveketta ja sälekaihtimia. Ohittaessani vanhan kangaskaupan mietin nappeja. Muuten ajattelin aika paljon onnellisuutta. Onkohan tuo ihminen onnellinen? Ovatkohan nuo ihmiset tuossa autossa onnellisia? Ehtivätköhän he ikinä pysähtyä miettimään asiaa?

Kun palasin kotiin, aurinkoa ei enää näkynyt, mutta taivaalla oli vaaleanpunaisia raitoja.

Postimerkkejä Hyvinkäältä

Tänään on vietetty (Postin mukaan suosittua) Postimerkin päivää. Itse törmäsin teemapäivään ensimmäistä kertaa, mutta oma kiinnostus postimerkkeihin ulottuukin vain lapsena harrastettuun satunnaiseen keräilyyn (silloin Tiimarista saattoi ostaa valmiita sekalaisia postimerkkipakkauksia). Hyvinkäästäkin julkaistiin juhlapäivän kunniaksi oma postimerkki ja kuvaan on valittu kaupungintalo. Kiva juttu, mutta itse olisin valinnut merkkiin jotain muuta. Esimerkiksi jotain seuraavista:

  • Auringonlasku Sveitsin luonnonsuojelualueella
  • Helene Schjerfbeck
  • Joku Hyvinkäänkylän vanhoista tiloista
  • Hyvinkään Parantola
  • Humalan ja Krapulan pihapiiri (kuvassa, yksi Hyvinkään kauneimmista ja tunnelmallisimmista paikoista)

Humala ja Krapula

  • Promenadigalleria
  • Jokin vanha kuva Vaiveronkadusta
  • Villatehdas jostain muusta kuvakulmasta kuin kaupungintalolta
  • Rautatieasema tai tunnelmakuva rautatiestä
  • Vanha elokuvateatteri Siltakadulla tai Sotalaiva siinä hollilla
  • Auringonnousu Kytäjällä

Olisihan noita vaihtoehtoja, mutta kauneus on tietysti katsojan silmässä.

Kaikki tänään julkaistut merkit löydät täältä, myös Hyvinkään. Mitä sinä haluaisit Hyvinkäästä ikuistettavan postimerkkiin?