Epätodellisten sattumusten sarja

Elämä ympärilläni tuntuu kovin voimakkaalta. Äänet ovat teräviä ja kaikille tuntuu tapahtuvan merkittäviä asioita. Kaikille paitsi minulle – minä taaplaan tavallisten asioiden parissa eteenpäin niin hyvin kuin osaan. Arkipäivä kerrallaan, viikonloppu kerrallaan, ja kas, ollaan kohta jo marraskuussa.

Olen siinä mielessä ”old school” -mimmi, että ajattelen edelleen blogin olevan nettipäiväkirja. En oikein tajua, missä vaiheessa käsite muuttui mainoskuvastoksi (saatan katua tätä toteamusta joskus myöhemmin, mutta menköön) – eihän kukaan päiväkirjalleen hehkuttanut uutuusmeikin ominaisuuksia. Toisaalta, enpä laittaisi nettiin yhtäkään teini-iässä kirjoitettua päiväkirjatekstiä, vaikka joukossa on varmasti ihan hyviäkin oivalluksia. Varmasti on, siis ihan varmasti on.

Siksi keksin kultaisen keskitien: ala-asteen päiväkirja, jonka teksti (rakas päiväkirja, tänään olin koulussa ja matikan tunnilla oli kivaa) onkin iän ja kokemusten rikastuttamaa. Siispä kuulumisia oikein pitkän kaavan mukaan! Lopussa on muuten pari kysymystä, joten kannattaa kahlata sinne asti.

Tähän syksyyn on mahtunut naurua, totuuden nimissä hieman kyyneleitä, uusia kokemuksia, hulluja juttuja ja paljon tavallista arkea. Sen verran laiskoja arki-iltoja, että on ollut aikaa ajatella, mutta riittävästi kiirettä, etteivät ajatukset ole olleet vaivaksi.

Kävin elämäni ensimmäistä kertaa ilmajoogassa ja rakastuin lajiin sen kummempia ajattelematta. Olin kankea, jännittynyt ja hieman hervoton, mutta onnistuin kuin onnistuinkin lähes kaikissa liikkeissä. Kun tunnin päätteeksi olin käpertyneenä liinan sisään ja sai ajatuksissaan kehua itseään päivän suorituksesta, tunsin ihan valtavaa onnistumista. Olen itse itseni pahin kriitikko, mutta niin minäkin vain uskaltauduin kyyhkyseen.

Olen kironnut sadetta loputtomiin. Eräänä aamuna hyppäsin Pasilassa raitiovaunuun ja tajusin jo ensimmäisessä risteyksessä, että pieleen meni. Satoi niin paljon, etten jaksanut säätää yhtään enempää ja luovutin väärälle reitille. Toivoin salaa, että puikahtaisimme jossain kohtaa Helsinginkadulle, mutta Karhupuiston kohdalla tajusin totuuden. Kallion kierros on ihan kiva vaikkapa lauantai-iltana, mutta ei niinkään keskiviikkoaamuna kun töissä olisi voinut olla jo puoli tuntia sitten. Just sayin’. Vielä Lasipalatsilta onnistuin valitsemaan väärin ja huristelin Töölöön vähän turhan monen mutkan kautta. Bravo huolettomuudelle! Ehdin tosin matkan aikana kuunnella Magpie Toesin EP:n läpi ainakin kolme kertaa, joten sinänsä hyvin käytettyä luppoaikaa.

Viime viikonloppuna olinkin sitten ratsastamassa! Jälleen yksi aavistuksen vinksahtanut päähänpisto, mutta varsin hauska sellainen. Ajoimme ystäväni kanssa halki Kirkkonummen syysmaiseman ja kuvittelimme olevamme jossain 1900-luvun alkuun sijoittuvassa draamaelokuvassa. Päädyimme hevostalleille ja kolmen tunnin elämyspäivään, jossa ohjattiin ja hoidettiin hevosia, ja lopuksi tietysti ratsastettiin. Kaikkeen minäkin ryhdyn. Ratsastaminen oli ensikertalaiselle valtavan jännittävää ja saattoi käydä niin, että hevonen ohjasi enemmän minua kuin minä sitä. Pääsin myös kokeilemaan laukkaa. Kysyin ohjaajalta, miltä se tuntuu. Hän vastasi, että se on pehmeämpää kuin ravi (jota olin ehtinyt kokeilla jo useamman kerran), vähän kuin liitämistä. ”Joo, kokeillaan vaan, kuulostaa tosi hauskalta.” Ja niin minä rytkyin hevosen selässä kuin mikäkin räsynukke. En ehkä itse osaisi kuvailla laukkaa liitämiseksi, hehheh.

En voi katsoa tuota ratsastuskuvaa nauramatta. Oliko minulla tosiaan koko ajan tuo kypärä silmillä?

Tänään tapahtui kummia. Kotimatkalla Töölöntorilta puikahti eteeni kaksi poikaa, jotka olivat aamulla kulkeneet edelläni Pasilassa. Mietin pääni puhki, mitä Matrixissa tapahtuikaan, kun joku koki déjà-vu:n. Oliko se niin, että jokin todellisuudessa muuttui? Tai jokin todellisuuden taustalla muuttui? Niin tai näin, jotain muutoksia kuitenkin tapahtui? Ehkäpä siis minullekin tapahtuu jotain suurta ja merkittävää, kuka tietää!

Syksy on ollut tänä vuonna vähän tavallista haastavampi, mutta osaan edelleen  hymyillä sydämestäni – silmilläni. Tätä ääneen pohtiessani ystäväni muistutti, että syksy on lempivuodenaikani ja oikeasti rakastan sitä, kun kaikki ei ole ihan helppoa. Naulan kantaan! Niin oudolta kuin se varmasti kuulostaakin, taidan olla onnellisimmillani (tai ainakin eniten oma itseni) silloin kun olen ihan hitusen onneton. Paino sanalla hitusen, sillä en missään nimessä toivo mitään suuria ja raastavia murheita. Ainoastaan pieniä haasteita, jotka päivittäin sitten muistuttavat hymyilemisen tärkeydestä. Siitä, että suuressa kuvassa asiat ovat paremmin kuin hyvin.

Syksyisin tunteet ovat voimakkaimmillaan, mutta niin sen pitää ollakin. Elämä on parasta silloin kun se tuntuu!

Ja loppuun lupaamani kaksi kysymystä (asiasta toiseen, humpsis vaan):

  1. Veisitkö minut metsäretkelle? Luulen, että kaipaisin nyt puiden huminaa, syksyn värejä ja nokipannukahveja.
  2. Suosittelisitko minulle jotain superjännittävää dekkaria? Haluaisin hautautua sadeiltoina sohvalle ja lukea myöhempään kuin pitäisi. Jotain sellaista, mikä nostaa niskavillat pystyyn.

Syyssuukkoja ystävät!

Psst. Tajusin välittömästi tekstin julkaistuani, että kyllähän minullekin tapahtuu vaikka ja mitä. Vai että pelkkää tavallista arkea, höpö höpö.

Mainokset

Ensiapukurssin opit

Päivitän säännöllisesti ensiaputaitojani eli osallistun kurssille aina kun se on tarpeellista ja mahdollista. Viimeksi viikko sitten opiskelin jälleen hätäensiavun perusteet eli muistan taas kuinka ja missä tilanteessa mm. elvytetään ja milloin on tarvetta kylkiasennolle. Jostain syystä aina ensiapukurssien jälkeen törmään tilanteisiin, joissa taidoistani saattaisi olla hyötyä. Muutama vuosi sitten pian kurssin jälkeen törmäsin lumihangessa korisevaan mieheen. Paikalla oli jo toinen mies ja kysyin, voisinko olla jotenkin avuksi. ”Ei tässä mitään, naapurin miehellä on ilta vain vähän venähtänyt – minä kyllä huolehdin hänet kotiin.” Oli jouluaaton aatto, joten tilanteesta seuranneet vammat olivat todennäköisesti enemmän henkisiä kuin fyysisiä.

Nyt taas heti ensiapukurssin iltana pyöräilin kaupasta kotiin, kun bongasin pyörätelineen alla makaavan miehen. Paikalla oli jälleen jo pari muutakin ja kysyin, onko kaikki hyvin. ”No ei tässä mikään ole hyvin”, minulle tiuskaistiin. Paskamaisesta vastaanotosta huolimatta kuitenkin varmistin, että apua on soitettu ja mies ei tukehdu oksennukseensa. Hyvinkää – just got to love this place.

Vaikka tässä viimeisessä tilanteessa valitsin sanani selvästi väärin, niin kannattaa muistaa, että todellisuudessa on enemmän poikkeus kuin sääntö, että ihmiset tarjoavat apuaan. Että jotain kiinnostaa oksennuksessaan makaava juoppo, jonka ihmisarvo kuitenkin on täysin sama kuin vaikkapa suuryrityksen toimitusjohtajan. Aika helppoa matematiikkaa.

Muistakaa, että jokaisen velvollisuus on auttaa ja avuksi riittää hätäilmoituksen tekeminen. Sinun ei tarvitse tehdä päätöksiä tai diagnoosia vaan se on ammattilaisten hommaa. Tiedän olevani siinä mielessä poikkeuksellinen, että haluan auttaa. Oikeastaan aina ensiapukurssien jälkeen olen valmis laittamaan kenet tahansa kylkiasentoon. En osaa sanoa, kuinka toimisin esimerkiksi elvytystilanteessa, mutta uskon adrenaliinin antavan ihmeellisiä voimia. Kyllä minä selviäisin, pakkohan se olisi.

Pääsin tällä viimeisellä kurssilla kokeilemaan myös virtuaalitodellisuutta. Olen keskellä auto-onnettomuutta ja ensimmäisessä kuvassa yritän pysäyttää ohiajavaa autoa. Toisessa kiroilen perään, kun kuljettaja ei välittänytkään. Taisin, hmmm, hieman eläytyä. Kuvista kiitos Eevalle!

Elämä on viime aikoina moukaroinut vähän liikaakin, mutta koitan taas päästä jaloilleni. Kynnet on lakattu räiskyvän punaisiksi, kupissa on tuoretta kahvia ja kotona soi New Orderin Crystal (paras viikonloppubiisi ikinä). Valmistaudun tässä samaan aikaan ilmajoogatunnille ja ystävän 30-vuotisjuhliin, joten ainakin kaikki ainekset onneen ovat taas kasassa. Loppu on itseni käsissä. Ihanaa viikonloppua ystävät!

Sunnuntain sävelet

Niinhän siinä kävi, että heti kun ”viimeinen” top vitonen tuli julkaistua, sain loistavan uuden kirjoitustoiveen. Syksyisen villasukkasunnuntai-illan soundtrack! Arvaatte varmaan kuinka innostuin! Mitä musiikkiin tulee, jaan mielelläni ajatuksiani – oikeastaan silloinkin kun niitä ei pyydetä.

No nyt kun kerrankin pyydettiin, niin täältä pesee. Pitäisi listata viisi kappaletta, mutta lavennan tehtävänantoa hieman: kerron suurpiirteisemmin sunnuntain äänistä. Jos nimittäin tunnette minut hyvin, tiedätte, että ajaudun usein sunnuntai-iltaisin hieman syviin vesiin. Kaikki maailman murheet tuntuvat olevan juuri minun sydämelläni ja viikonlopun riemut ovat vain kaukaisia muistoja. Toivo tulevasta viikosta on piiloutunut paksun verhon taakse ja tunnen olevani ansassa. Siksi sunnuntai-illan musiikilla on ihan valtava merkitys, sen on pakko lohduttaa.

1. Amerikkalaiset radiokanavat

Tavallisesti kuuntelen Radio Helsinkiä, mutta jos haluan löytää uutta musiikkia tai nauttia muuten vain tuntemattomasta, kuuntelen netistä jenkkiläisiä radiokanavia. Suosikkini on KCRW ja pidän kovasti myös uusimmasta löydöstäni KEXP:stä. Jostain syystä englanninkieliset välispiikit tuovat levollista mieltä siinä missä hyvät biisitkin.

2. Portishead

Jäin kerran eräiden juhlien jälkeen ystävälleni yöksi. Kun satunnainen juhlaporukka heräili, talon isäntä huokaisi, että nyt tarvitaan Portisheadia. Kyllä siinä tarvittiin pari pitsaakin, mutta Portishead oli juuri oikea musiikkivalinta siihen aamuun. Tuntui, että oli erityislupa loikoilla vielä hetken. Muistakaa valita kappaleet kuitenkin oikein, sillä pahimmillaan kyseinen bändi on uhkaava, maaninen ja ahdistava – se ei sovi sunnuntai-iltaan.

3. Kurt Vile 

Rakastan tätä! Niin paljon, että sydän on vähän sykkyrässä ja lyö unenomaista, lempeää tahtia. Ykköshitti Pretty Pimpin on täydellinen, mutta entä kun koko muukin tuotanto on? Voisin kuunnella herraa loputtomiin, enkä vähiten sunnuntai-iltaisin.

4. J. J. Cale

Olen ennenkin sanonut, että After Midnight ja kuppi kofeiinitonta kahvia rauhoittaa illan kuin illan. Sunnuntaina toimivuus on aivan omaa luokkaansa ja levylautaselle kannattaa valita muutakin Calen tuotantoa.

5. Carpool Karaoke

Jos sitten sunnuntai-iltana juuri ennen nukkumaanmenoa sydäntä vielä puristaa ja pala tuntuu kurkussa, katson pari klippiä Carpool Karaokea. Se saa minut takuuvarmasti hymyilemään ja nukahdan onnellisena.

Tuhat kiitosta toiveesta Anna! Tämä oli helppo ja ennen kaikkea rakas kirjoitusaihe.

Seuraavan kerran kirjoitan taas jotain muuta kuin listoja, joku roti kai näissäkin. Nyt takana on jälleen sen verran hullunkurinen viikko, että tarvitsin tekstille selkeää rakennetta. Ai mitä tässä tapauksessa tarkoittaa hullunkurinen? No muun muassa sitä, että yhtenä iltana olin sauvakävelyllä, toisena katsomassa ruotsinkielistä teatteria (ei pureuduta nyt tuon yksityiskohdan erityiseen hullunkurisuuteen), kolmantena teekutsuilla, neljäntenä imurin varressa ja viidentenä glitterit kasvoilla yöjunassa lukemassa kirjaa. Tänään ajoin aamulla hyväntuulisena töihin ja lauloin täyttä kurkkua ratin takana (muistutan oikeastaan aina ajaessani hyvin paljon Carpool Karaokea, vain sillä poikkeuksella että olen yksin).

Muistakaa antaa itsellenne sunnuntaisin armoa ja hellikää mieltänne vain kauniilla musiikilla. Pus, pus, pus!

Pessimisti ei pety

Tänään on tarjolla viimeinen toivottu top vitonen. Viive on johtunut siitä, että on pitänyt hoitaa noin sata muuta asiaa, mutta toki myös siitä, että tätä listaa on pitänyt vähän miettiä. Nyt kun ulkona syysilta hämärtyy eikä mitään superakuuttia ole rummuttamassa takaraivossa, on oivallinen hetki pureutua kyseiseen toiveeseen. Kaiken lisäksi Airin Kelly Watch The Stars tarjoilee loistavan tahdin näppäimistön hakkaamiselle. Suosittelen!

Työystäväni esitti tämän toiveen, jossa pitää avata asioita tai tapahtumia, jotka ovat yllättäneet iloisesti. Aihe on hyvä, sillä tajusin, että lähes kaikki asiat yllättävät minut iloisesti. Vaikka tyyppinä olen pääasiassa positiivinen ja iloinen, niin vieraisiin tilanteisiin suhtaudun aina hyvin varautuneesti. Lupaudun kyllä vaikka ja mihin, mutta kun pitäisi toimia sovitusti, voisin vain piiloutua komeroon. Voi olla, että olen jännittäjä, mutten myöskään ikinä halua toivoa liikoja. Silloin nimittäin kun on asettanut jollekin asialle liian korkeita odotuksia, mönkään menee ja perusteellisesti.

Uusien asioiden jännittäminen taas on selätetty ”hymyile ja hengitä” -mantralla. En ole vielä törmännyt tilanteeseen, jossa se olisi ollut hyödytön. Kaikki kyllä lutviutuu, kun muistaa hymyillä ja hengittää vähän päälle.

Ainoastaan ihmisiä kohtaan minulla ei ole epäilyksiä. Taidan olla naiivi, mutta alkuun uskon jokaisesta ihmisestä pelkkää hyvää. Saatan olla varautunut, mutta sisimmässäni uskon jokaisen olevan lähtökohtaisesti hyvä ja jokaisella on mahdollisuus, vaikka menneisyydessä lojuisi ties mitä peikkoja.

Mitkä sitten voisivat olla mainitsemisen arvoisia iloisia yllätyksiä, kun kerran ilahdun lähes kaikesta? Kyllä, jopa jokainen aamu ja herääminen tuntuvat yllätyslahjalta.

1. Matkat

Ihan jokainen kerta ennen lähtöä, olen varma, että lentokone putoaa enkä palaa enää kotiin. En pelkää lentämistä, mutta jotenkin tiedostan asian järjettömyyden. Toistaiseksi koneet ovat pysytelleet ilmassa ja olen päässyt näkemään ihania ja ihmeellisiä paikkoja.

Matkustamiseen liittyen on pakko kertoa yksi hauska sattumus. Menimme ystäväni kanssa Prahaan ja hänen matkatavaransa katosivat. Asia saatiin selvitettyä ja ystävälle epämääräinen toilettilaukku, jottei ihan ensimmäisenä tarvinnut mennä ostamaan hammasharjaa. Emme olleet kumpikaan tutustuneet matkan yksityiskohtiin valtavalla intohimolla, joten lentokentällä piti hieman selvitellä oikeaa bussia, joka veisi keskustaan. Ystäväni nousi yhteen linja-autoon varmistamaan määränpäätä ja samassa ovet menivät kiinni ja auto lähti liikkeelle. Katsoimme hölmistyneinä lasin läpi toisiimme ja vilkutimme. Pakkauduin laukkuni kanssa seuraavaan täpötäyteen bussiin ja suuren pellon reunalta poimimme ystäväni toilettilaukkunsa kanssa kyytiin. Se jos mikä ilahdutti!

Iloisesti yllättynyt kotimaanmatkailija Joensuussa. Kiitos Rosa kuvasta!

2. Spontaanit asiat

Voin sanoa, että mikä tahansa satunnainen perjantainen illanvietto voittaa minkä tahansa vapun, juhannuksen tai uudenvuodenaaton 6–0. Isompiin juhliin liittyy aina odotuksia, jotka sitten lässähtävät. Ainoa poikkeus tähän on eräs hääjuhla, jossa pikkutunneilla osallistuin hetkessä ideoituun koripallokilpailuun. Kuka olisi arvannut, että hauskoiksi juhliksi odotetut kemut olisivat todella niin hauskat?

3. Tatuointi

Jos jostain asiasta on hakenut tietoa ja kysellyt ihmisten kokemuksia, unohtaa, ettei omakohtaiseen kokemukseen voi varautua. Tatuoinnin ottaminen olikin todella iloinen yllätys! Jostain syystä olin kuvitellut raastavaa kipua, joka vie tajun jo ensimmäisten minuuttien aikana, mutta tunsinkin vain pientä kutinaa – hellää raapimista. Kieltämättä tatuointini paikka saattoi olla sieltä helpoimmasta päästä eli katsotaan sitten jalkapöytien kohdalla uudestaan (pyörryttää ajatuskin). Hullu unelma, jonka kypsyttely vienee seuraavat viisi vuotta. Ehkäpä se kuitenkin yllättää iloisesti!

4. Juhlat vieraiden ihmisten kanssa

Juhlat, joiden vieraista suurin osa on ennestään tuntemattomia, yllättävät aina iloisesti. Olenkohan maininnut, että olen surkea small talkissa? Hyvissä kemuissa onnistun tosin siinäkin. Eräistä tällaisista juhlista löysin itselleni kaksi personal traineria – toisen kuntoiluun ja toisen ihmissuhteisiin. Ei ollenkaan huono, kun muistan miettineeni, kannattaakohan minun nyt alkuunkaan lähteä sinne tuntemattomien joukkoon. Viimeisimmistä vastaavista juhlista taas löysin itseni, kun ystäväni kuvaili minua muille vieraille sanoin, jotka olin parin viime vuoden aikana unohtanut koskettavan minua. Vähän kuin olisi pessyt peilin kymmenien vuosien pölyistä.

Näissä viimeisimmissä juhlissa oli tarjolla pelkästään erilaisia sipsejä. Meikän taivas (ja luonnollisesti iloinen yllätys)!

5. Kohteliaisuudet

Olen aina iloisesti yllättynyt, kun kuulen itsestäni jonkun kohteliaisuuden. Arvostan itseäni, mutta harvoin teen siitä numeroa. Kylvenkin onnellisuudessa aina, kun joku sanoo minusta jotain kivaa. Usein myös punastun, mutta se on sen arvoista!

Opin tässä jokin aika sitten, että onnellisuus / ei-onnellisuus on sitä kun odotukset ja todellisuus kohtaavat. Jos ei ole odotuksia, minun laskujeni mukaan onnellisuutta tuntee enemmän. Toki on niitäkin Hannu Hanhia, joiden toiveet aina täyttyvät ja vielä vähän päälle. Kultalusikka ei ole napsahtanut tähän kitaan, joten minun ilahduttamiseeni ei suuria tekoja tarvita (vaikka on niitäkin nähty). Edellä mainittujen suurempien kokonaisuuksien lisäksi minut voi nimittäin yllättää esimerkiksi töihin toimitetulla valtavalla sitruunapippuripurkilla, maanantaina tarjotulla yllätyskakulla tai ihan vain halauksella. Olen yksinkertaisten asioiden ystävä, pus!

Ollapa paras itseni!

Tiedättekö sellaiset päivät tai pidemmätkin ajanjaksot, kun päässä pyörteilee satoja ajatuksia ja jossain siellä joukossa on oivallus, muttet vain saa sitä kiinni. Minä elän juuri nyt sellaista vaihetta. Tuijotan merta ja koitan saada ajatukset järjestykseen. Tuijotan metsään ja yritän saada oivalluksen nalkkiin. Tuijotan taivaalla lentäviä lintuja ja yritän äänettömästi komentaa ajatuksia kuriin. Tuloksetta – tuntuu kuin apina löisi lautasia yhteen, eikä meteli anna pienintäkään mahdollisuutta keskittyä olennaiseen.

Siispä hajanaiset ajatukset pyörivät edelleen mielessä ja härnäävällä tuulella oleva oivallus jossain siellä joukossa. Välillä se tulee esiin, mutta juoksee piiloon heti kun käännän katseeni. Peekaboo-leikki suoraan helvetin esikartanosta.

Kyllä minä vielä keksin sen, poimin sekalaisista ajatuksista sen yhden olennaisen. Lamppu syttyy ja niin edelleen. Luulen, että tämä vain vaatii hieman mietiskelyä (aargh), miellekarttoja, kirjoittamista ja asioiden sanomista ääneen. Ja pari kirjaa! Mitä luulette, onko näistä apua?

Yöpöydällä nököttää vähän liiankin kutsuvana Keith Richardsin elämäkerta, mutta olen vakaasti päättänyt ensin kahlata läpi nuo kuvassa näkyvät kirjat, jotta saisin vihdoin tolkun siihen, kuinka voisin olla vielä parempi itseni. Kun juuri sitä oivallusta en saa itsestäni ulos, vaikka kuinka yritän. Olisiko teillä vinkkejä?

Olen ryhtymässä ensi viikolla mehupaastolle (kyllä, naurattaa), jonka tarkoituksena on puhdistaa keho kaikesta kuonasta. Epäilen tosin, että paasto puhdistaa ihan kaikesta – sen verran hullulta se näin etukäteen tuntuu. Voisipa vain mielellekin saada puhdistuskuurin. Mitä suosittelette, jos vaihtoehtona ei ole luonto, meditaatio tai lobotomia?

Lupaan raportoida oivalluksesta heti kun saan sen poimittua talteen! Tuntuu aavistuksen pirulliselta tapaukselta, mutta haaste on nyt vastaanotettu.

Tätä kirjoittaessani mieleeni palautui joskus nuoruudessa bongattu seinäkirjoitus:

Älkää säätäkö päätänne,
vika on todellisuudessa.

Mietin, kuinka helppoa olisikaan tuudittautua tuohon, nostaa kädet ylös ja antaa kohtalon kuljettaa. Sitten jostain tuli hurja tarmonpuuska ja päätin, että aion itse vaikuttaa kohtalooni. Niin villiltä kuin se minun tapauksessani kuulostaakin.

Katsotaan kuinka käy – suukkoja ystävät!

 

Ota hitaammin!

Aijaijai! En tiedä kuvittelenko nyt vain, mutta ihan kuin Hyvinkää olisi herännyt Prinsessa Ruususen tapaan sadan vuoden unesta. Meillä on nykyään vaikka mitä hauskaa;  viimeisimpänä Spittin’ Fiyah Soundin 10-vuotiskemut, jotka kruunasi Asa.

Juuri tuollaista olin kaivannut Joensuun ja Kerubin jälkeen, mutten arvannut, että tanssia ja iloa täynnä oleva ilta toteutuisi Hyvinkäällä. Perfect!

Jos joskus tulee tilaisuus pakkautua paikkaan, joka huokuu muistoja viidentoista vuoden takaa, tartu siihen. Jos illan musiikista vastaa Asa, älä todellakaan mieti kahta kertaa. Ilta oli oikea nostalgiatrippi, sillä myös ihmiset olivat samoja kuin vuosia sitten. Harteilla oli vähän enemmän painolastia kuin silloin, mutta samaan aikaan tanssiaskel oli varmempi ja pää enemmän pystyssä kuin aikoinaan.

En kuunnellut Asaa ennen illan keikkaa ja riemu olikin suuri, kun mieleen palautuivat kaikki vanhat herkkupalat. Kyllä on ihminen lahjakas, jos sanat ovat vielä kahdentoista vuodenkin jälkeen lähes kivuliaan ajankohtaisia.

Samana iltana jätin jäähyväiset parhaalle ystävälleni. Olen vetkutellut tilannetta loputtomiin – virallisten läksiäisten jälkeen olen keksinyt tikusta asiaa loputtomiin, jottei tarvitsisi ihan vielä halata viimeistä kertaa. Nyt se kuitenkin tapahtui: lyhyt, mutta sitäkin voimakkaampi rutistus kaatosateessa. Hyvää matkaa P, täällä me muut ollaan ja odotellaan sitä, kun seuraavan kerran halataan jälleennäkemisen riemusta.

Pyöräretkellä

Nyt kun sade ropisee kattoon on hyvä muistella yhtä kaunista syysiltaa, jolloin tein pienen pyöräretken – tour de Hyvinkään, joku voisi sanoa. Sattui olemaan tunti luppoaikaa, ihanan kirpeä syysilma ja riittävästi auringonsäteitä (juuri niin kauniita kuin syyskuussa vain voi olla). Laitoin lämpimästi päälle, musiikkia korviin ja hyppäsin pyörän selkään.

Vanha pyöräni on oikea pommi, mutta palvellut kerran jopa 80 kilometrin pienen vaelluksen, joten sillä on tunnearvoa. Kolme vaihdetta riittää Hyvinkäällä kaikkeen, joten en tarvitse mitään uudempaa ja parempaa.

Suuntasin Vehkojalle ja sieltä Hyvinkään vanhimpaan osaan: Hyvinkäänkylään. Ajoin ohi peltojen, sekalaisten muistojen ja satunnaisten lenkkeilijöiden. Ylemmät voimat ohjasivat musiikkia niin, että ylämäissä tsemppasi muun muassa David Bowien Starman ja kun pääsi laskettelemaan alamäkeen, korvissa soi Beastie Boysin Sabotage.

Kurvailin maaseutuoppilaitoksen pihan läpi nähdäkseni lehmiä ja vanhan kolmostien varressa pysähdyin kuvaamaan ilta-aurinkoa ja Vantaanjokea. Kun voimat alkoivat jossain Koneen tienoilla hiipua, Massive Attackin Unfinished Sympathy antoi uutta toivoa ja virtaa.

Ei Hyvinkää mikään San Francisco ole, mutta sijainti salpausselällä luo ihan mukavasti korkeuseroja. Olinkin loppuillan elämäni tunnossa suorituksestani ja niin täynnä hyvää oloa, ettei mitään järkeä.

Samoihin aikoihin luin Nälkä-nettijulkaisusta Graciaksen haastattelun. Hän sanoi, että haluaisi elää sellaista elämää, josta ei tarvitse ottaa lomaa. Totisesti! Antakaa vähän vielä kauniita syysiltoja, irtonaisia tunteja ja keho, joka jaksaa ärsyttävätkin mäet. Sellaisesta elämästä en kaipaa lomaa.