Etsintäkuulutus!

Uuh! Olen niin kesähuumassa kuin olla ja voi! Kuljen erilaisissa mekoissa (mustissa, mutta mekoissa yhtä kaikki), nautin auringosta – yritän olla kaiken mahdollisen ajan ulkona, teen pyöräretkiä huvikseni ja ostin jopa pinkit kimaltelevat bikinit. Hulluutta, täyttä hulluutta.

Kesä tuli etuajassa ja aion ottaa jokaisesta aurinkopäivästä kaiken irti. Vaikka töitä on juhannukseen asti, voi käydä syömässä lounaan ulkona, tehdä pienen kävelylenkin merenrantaan ennen iltakokousta ja aikataulujen osuessa jäädä töiden jälkeen puistojumppaan. Mielessä on myös kaikenlaisia pikkumurheita, mutta jos elämäni raamit ovat nyt tässä, niin kaikkihan on täydellisesti. On syytä olla onnellinen.

Etsin kuumeisesti soundtrackia tälle ilolle – jotain kihelmöivän hyvää kesäbiisiä. Toistaiseksi ykkösenä keikkuu tämä:

Olen heikkona torviin (tai vähintään niiden kuuloisiin ääniin) ja siihen, että voisin hyvin tanssia tämän tahtiin rantakalliolla. Rakastan biisin tempoa. Plussaa tulee myös siitä, etten kerrankin kiinnitä huomiota sanoihin, kun en niitä tahdo ymmärtää (vaikka videoon ne ovatkin käännetty). Kuuntelemalla hoksaan vain ”aurinko paistaa” ja ”talvi tulee pian”. Eikös siinä ole ihan riittävä sanoma kesäbiisille? Mikähän siinä muuten on, että juuri tuollaiset lainit ovat jääneet kouluajoilta mieleen? Noillahan pääsen kerrassaan pitkälle, kun on aika rupatella toisella kotimaisella.

Nyt muuten naurattaa, kun luen nuo sanat englanniksi. Kysehän onkin jälleen kerran erobiisistä, jossa toivotaan, että talvi tulisi pian ja hiljentäisi tämän kaupungin. ”Valheesi ovat niin täynnä reikiä, että aurinko paistaa niistä läpi.” Hehheh. Ehkä jatkan etsintöjäni, jotta löytäisin vieläkin osuvamman kesäbiisin.

Etsintäkuulutetaan siis parhaat kesäbiisit! Mikä sopisi tämän täydellisen toukokuun tunnusmusiikiksi? 

Mainokset

Pyöräilykausi korkattu!

Olen kaiken muun liikunnan ohella ihan pikkuisen hurahtanut pyöräilyyn. Ihan pikkuisen vain. Kaikki alkoi siitä, kun paljastui, että kaksi ystävääni molemmat omistavat sellaisen pumpun, jolla saa ilmaa pyöräni kumeihin. Yleensä pyöräilykauteni viivästyy siksi, etten ehdi tai saa aikaiseksi vierailtua pyöräliikkeessä. Myöhemmin hölkkäkaverini mies rasvasi ketjuni sillä aikaa kun me kirmailimme Sveitsin mäissä (ei tarvitse varmaan sanoa, että kirmailu on hieman liioiteltu ilmaisu, mutta pidän siitä). Vielä kerran suurkiitos! Harvassa lienevät ne ihmiset, jotka ruosteiset ketjut huomattuaan päättävät muuten vain yllättää ja ilahduttaa.

Vanha mummikseni on muutenkin ”hieman” ruosteessa, mutta tarpeelliset osat pelaavat kuin unelma (polkimet, jarrut ja mitä näitä nyt on). En siis voinut muuta kuin ryhtyä tutkimusmatkailemaan Hyvinkäällä ja lähiympäristössä – ei ollut enää tekosyitä.

Kun olin kiertänyt kaupungin Monnin ja lentokentän kautta, ja todellakin selvinnyt Pohjoisen Kehätien mäen polkien, totesin, että voisinhan uskaltautua vähän suurempiinkin koitoksiin. Ajatukset konkretisoituivat pian, kun autottomuudesta johtuen piti miettiä liikkumista Järvenpään työpaikkaan. Pyörä aamulla junaan (ilmaiseksi, kuinka kätevää) ja työvuoron jälkeen pyörällä kotiin. Matkaa oli noin 22 kilometriä ja se taittui yllättävän miellyttävästi. Rakastan tuulta kasvoilla ja aurinkoa iholla. Rakastan vauhtia, vaikka näin vanhemmiten olenkin tullut hieman araksi. Nuorena paahdoin maastopyörälläni niin kovaa kuin vain pääsin, mutta nykyään jarruttelen alamäissä ”ettei vaan sattuisi mitään”.

Samoihin aikoihin työystäväni ajoi päivässä yli 200 kilometriä. Respect! Koska olen päättänyt olla kadehtimatta muita, voin täysillä iloita meidän molempien suorituksesta. Voitimme molemmat oman sarjamme, parasta!

Nyt on vielä sellainen tilanne ratkaisematta, että tarvitsen pyöräilykypärän. Tiedän, että on typeristä typerintä ajella ilman, joten auttakaa! Tarvitsen tyylikkään ja tyyliini sopivan kypärän eli mihin suuntaan ostoksille? Nyt pyöräilygurut ja -velhot vinkkejä kehiin, tiedän että olette siellä!

Loppuun täydellinen soundtrack pyöräretkille (vaikken olekaan hip ja cool ”bike rider” vaan enemmänkin SIG-pyöräilijä – toistaiseksi tosin ilman kypärää):

Life Like Mine

Pari vuotta sitten vanha ystäväni kommentoi erästä kirjoitustani, että elämäni vaikuttaa seikkailulta, jotenkin jännittävältä. Olin toki otettu kohteliaisuudesta, mutta samalla muistutin, että todennäköisesti vain kirjoitan niin, että elämäni hetket vaikuttavat tainomaisemmilta kuin oikeasti ovatkaan. Elämäni on ihanaa, hirveää, jännittävää ja tavallista – ihan kuin kaikilla muillakin.

Viikonloppuna oli taas aikaa ajatella tätä elämää vähän enemmänkin, kun heräsin lauantaina aikaisin, söin aamiaista (rasti seinään) ja lähdin joogatunnille. Kaupunki heräili eloon ja korvanapeissa soi Kurt Vilen Life Like This. Olin päästä varpaisiin onnellinen.

Olen linkannut biisin tänne ennenkin, mutta kerrataanpa vielä, sillä taisin oivaltaa jotain tärkeää. Vile lienee kirjoittanut kappaleen potentiaaliselle puolisolleen (ja vieläpä soittamisesta), mutta jotenkin tietyt lainit takertuivat aivoihin.

Wanna live, wanna live, live a life like mine? Well I been doin’ it, baby all the time.

Elämäni on mitä on, mutten suostu kadehtimaan muiden arkea. Totuus on se, että tässä on ollut ajoittain aika kammottaviakin aikoja, mutta on oltava sujut kohtalon jakamien korttien kanssa. Muu ei oikein auta.

Tulen niin valtavan onnelliseksi pienistä asioista, ettei mitään järkeä. Aurinko heijastelee kultaisen verhon takaa, käden ulottuvilla on kupillinen täydellistä kahvia ja minulla on aikaa kirjoittaa. Hölkkäsin aamulla yli viisi kilometriä ja sillä aikaa ennestään tuntematon tyyppi oli rasvannut pyöräni ketjut. Söin äidin kanssa sushia ja ostin kirjaston poistokirjamyynnistä Jack Kerouacia. Mitä tapahtuu seuraavaksi, ei aavistustakaan, mutta kaikki päätökset ovat itselläni.

Well it’s up and down and out of sight.  Have you got what it takes?

Elämäni on hauskaa, se on hullua ja etenkin hullunkurista. Elämäni on sellaista, että ensin jokin tärkeä asia menee niin mönkään kuin olla ja voi (siis niin mönkään, että on maksettava naurettava summa mieltä kohentavasta huulipunasta) ja kas, sitten tuleekin mahdollisuus lähteä kesällä Los Angelesiin. Sen jälkeen tapahtuu taas jokin sydäntä naarmuttava kompurointi, kunnes heti perään syystä tai toisesta mielen valtaa onnellisuus. Kun vielä joka väliin lisää lähes epätodellista komiikkaa, on paketti kasassa. Koko homma on pelkkää vuoristorataa ja tiedättekö, voin sellaisissa laitteissa todella pahoin. On pitänyt kuitenkin opetella nauttimaan. Ainakin olen oppinut sen, ettei takaiskut tee minusta voimatonta, koska hyvin pian on odotettavissa jotain uutta ja jännittävää. Sanoisin, että hyvin outo tasapaino, mutta tasapaino sekin.

Jonain iltana puuhailin kotihommia ja televisio toi ääntä hämärtyvään iltaan. Maria Veitola kiteytti osuvasti: Toistaiseksi on tiedossa, että meillä on vain yksi elämä, joten kannattaa ottaa siitä kaikki irti ja tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Ei tätä yhtä elämää kannata käyttää muiden miellyttämiseen tai muuten epämiellyttäviin asioihin.

Lauantai ja sunnuntai istuttiin ystävien kanssa auringossa ja kun sunnuntai-iltana ajelin hölkkälenkiltä kotiin, ajattelin tavallista arkea. Siis sellaista, että olisi omakotitalo, mies ja koira, ja pihalla pyörisi pieni tuulimylly. Korvanapeissa soi sillä hetkellä Frank Zappa ja hymyilin. Tuo idylli on se tuhansien ihmisten todellisuus, joka ei ehkä ikinä kosketa minua, kuka tietää. Joskus ajatus tuntuu surulliselta ja joskus ihan valtavan helpottavalta, sillä ehkä minusta ei olisikaan siihen. Niin tai näin, voiko sitä haikailla jotain sellaista, mitä ei ole koskaan ollutkaan?

Jokaisen elämä ja todellisuus ovat yhtä aitoja ja oikeita. Oma todellisuuteni on tällä hetkellä musiikkia, liikuntaa ja iloa arkisista sattumuksista. Life like mine – täydellinen!

 

Juuri nyt kiinnostaa:

Tervetuloa toukokuu! Jos jo aiemmin keväällä olin innoissani valon tuomista mahdollisuuksista, niin nyt alan oikeasti virkoamaan. Lumeton maa, valoisat illat ja hiljalleen lisääntyvä lämpö – olen valmis!

img_8172

  • Olen superonnellinen, että aloitin hölkkäämisen jo tammikuussa. Nyt tuntuu mahtavalta vedellä viiden kilometrin lenkkejä (okei, olen hölkännyt tuon matkan vasta kerran, mutta paluuta lyhyempiin matkoihin ei enää ole), kun ei tarvitse miettiä pakkasasteita ja sitä, mahtuuko juoksukenkiin villasukat. Kuten varmasti tästä jo arvaatte, olen kaukana varusteurheilijasta, mutta haaveissa olisi kyllä jotkut kauniit juoksutrikoot. Kerrankin olin järkevä ja päätin ensin ihastua lajiin ja vasta sitten hankkia siihen tarvittavat (kalliit?) kamat.
  • Uimisesta on tullut viikoittainen harrastus, kun Helsingin uimahalleihin pääsee keskiviikkoisin Veikkaus-kortilla kaksi yhden hinnalla. Jotain hyötyä oli siitäkin kestolotosta, joka ei tehnytkään minusta upporikasta. Toisaalta, kai tämäkin on jonkinlaista pääomaa. Rakastan nykyään keskiviikkoaamuja, jotka vietämme työystäväni kanssa Mäkelänrinteessä. Ei haittaa, vaikka heräänkin kukonlaulun aikaan ja olen jo kahdeksalta Helsingissä altaassa. Jokainen uimalla aloitettu päivä on ollut täyttä timanttia!
  • Ylipäänsä kaikenlainen hyvinvointi ja itsestä huolehtiminen kiinnostaa kovasti. Huhtikuun aikana tein melkoisen ruokaremontin (ehkäpä siitä lisää joskus myöhemmin) ja liikunnasta on tullut säännöllistä, oli sitten pitkiä työpäiviä tai ei. Taisin jotenkin onnistua karsimaan turhia selityksiä. En keksi enää syitä jäädä sohvalle, enkä malta odottaa erilaisten puistojumppien alkamista!
  • Kaiken tämän hyvinvointipuuhailun myötä oli valtava riemu huomata, että Hyvinkään Sveitsissä järjestetään tulevana viikonloppuna Hyvän olon päivät. Tietysti osallistun! Haluan manikyyrin, kokeilla joogaa (hmmm, on mahdollisuus myös skumppajoogaan) ja osallistua erilaisille ryhmäliikuntatunneille. Tarjontaa on valtavasti eli voin vielä helposti muuttaa mieleni ja mennä vaikkapa köysiradoille, akuhierontaan tai rennolle luontoretkelle. Ihan huippua, että tällaista järjestetään Hyvinkäällä!
  • Lisäksi mielessä on oma auto ja vuokra-asunto Kalliosta. Hehheh, ette varmaan arvanneet näitä tulevaksi? Luonnollisestikaan molempia ei kannata hankkia samaan aikaan, mutta katsotaan kumpi järjestyy ensin. Toisaalta kannattanee jättää jotain haaveita syksyynkin, vaikka itseni tuntien silloin on varmaan sata uutta asiaa, joista intoilen. Autoon on todellinen akuutti tarve ja asunto on vähän sellainen haihatteluhaave, mutta täytyy kai niitäkin olla. Siispä: jos sinulla sattuisi olemaan auto käyttämättömänä, niin juuri nyt olisin todella kiinnostunut sen lainaamisesta (jollain sopivalla korvauksella tietysti), ennen kuin saan omani hankittua.

Millaisia ajatuksia ja innostuksia toukokuu muissa herättää? Minulla on sellainen olo, että hengästyttää ja hymyilyttää samaan aikaan. Suukkoja kamut!

Pikavinkit vappuun

Huomenna on toukokuun ensimmäinen päivä. En käsitä, mihin katosi neljä kuukautta tästä vuodesta. Ilmeisesti töihin ja elämän ihmettelyyn. En valita, sillä olen varovaisen innostunut keväästä, auringosta ja kesähaaveista. Juhlitaan nyt kuitenkin tämä vappu ensin!

Tällä kertaa olin poissa, kun töissä vietettiin perinteisiä vappujuhlia ja näin ollen perinteinen vappupallo puuttuu. Kävin tänään kaupassa ja ihailin värikkäitä palloröykkiöitä, mutta päätin selvitä tämän vuoden ilman. Oikeasti haaveeni on joskus saada jättimäinen I Love You -sydänpallo joltain tärkeältä. Ehkä se vielä toteutuu, kuka tietää!

Vietän vapun jälleen perinteisin menoin. Olen valinnut juhlavaatteeksi kimaltavimman mekon, kiharran hiukseni valtavaksi pilveksi ja huulet saavat olla räiskyvän punaiset. Korut ovat tänään(kin) isoja ja heliseviä – more is more, mitä vapun juhlintaan tulee. Ilta tulee olemaan täynnä ystävien seuraa enkä malta odottaa, sillä yksi parhaista ystävistäni on palannut (ainakin hetkellisesti) kotiin. Olen hieman liikuttunut jo valmiiksi!

Vaihtoehto vappuperuukille.

Huomenna aion hakea torilta munkkeja ja kotiin on varattu aineet täytettyihin croissantteihin: valmista taikinaa, mozzarellaa ja ilmakuivattua kinkkua. Vappupäivän villi kortti on se, että sain kutsun erään ponin 30-vuotisjuhliin. Minua naurattaisi loputtomiin, ellen olisi jo niin tottunut elämäni hulvattomiin käänteisiin. Epäilen tosin, että kemut jäävät väliin, koska en tunne sieltä ketään (enkä vähiten tätä synttärisankaria), mutta huippua että minut kutsuttiin mukaan.

Kun päivän hulinat ovat ohi, suosittelen rauhoittumaan Areenasta löytyvän Tokasikajutun parissa. Itse olen sen jo katsonut, mutta dokkari oli niin hyvä, että haluaisin ihan jokaisen näkevän sen. Varsinkin nyt, kun se on tarjolla lähes hopeatarjottimella.

Kuten aina ennenkin: minut saa hakea moottoripyöräajelulle ja minut saa yllättää sillä I Love You -pallolla. Kuplivia suukkoja ystävät!

Totuus karmasta

Haalistunut g-kirjain ranteessa muistuttaa viikonlopun riennoista, hetkistä ja kohtaamisista. Takana on kolme päivää suosikkijuttuja ja vapautta. Nyt uunissa valmistuu siemennäkkäriä (valmis seos, johon lisäsin kaikkia kotoa löytyviä siemeniä), kädessä on höyryävä kahvikuppi, kaiuttimessa soi Allah-Las ja rauhallisuus tuntuu sydämessä asti. Juuri nyt on niin hyvä olla, etten osaa oikein pukea sitä sanoiksi.

Perjantaina lähdimme ystäväni kanssa Riihimäkeen katsomaan Asan keikkaa. Paikalle oli tullut muitakin hyvinkääläisiä ja tietenkin kun toisessa kaupungissa olimme, tunsimme kuuluvamme yhteen. Keikan jälkeen palasimme kaikki yhdessä Hyvinkäälle ja päätimme käydä vielä kuluttamassa yön viimeiset tunnit Medicin Manissa. Tuon illan kulkuun kiteytyy taas rakkaus tähän kaupunkiin – aina jossain on tuttuja, joiden kanssa voi jatkaa juttua siitä mihin se viimeksi jäi. Vaihtaa uusimmat kuulumiset ja mennä astetta syvemmälle. Perjantaiyönä tärkeimpiä aiheita olivat karma, onnellisuus ja se, mitä vielä syötäisiin. Ihmisen perustarpeet ovat lopulta aika yksinkertaisia.

Karmaa pohtiessamme eräs joukosta totesi, että eikös kaiken hyvän seuraukset näe vasta seuraavassa elämässä, jos karman alkulähteisiin on uskominen. En tiedä missä välissä olen keksinyt karman oman version, jossa hyvä seuraa automaattisesti hyvää ja saan sen juuri silloin kun itse haluan. Hölynpölyä. Jatkan toki valitsemallani tiellä, mutta taidan lopettaa täydellisen onnen odottelun.

Eilen vietin illan Helsingissä syntymäpäiväjuhlissa. Kävelin aurinkoon, kun hiukset olivat asettuneet kauniisti, huulipuna oli täydellistä ja päällä kimalteli uusi kolttu. Elämä voisi olla niin monella tapaa erilaista ja olenkin valtavan onnellinen, että saan olla mukana juuri tässä elämässä. Ja vielä pääosassa!

Tämä kappale kuulostaa juuri siltä, miltä minusta tuntuu. Hyvältä. Suukkoja ystävät!

Kohteliaisuuksia hölkkälenkillä

Eilen tapahtui kummia. Ensinnäkin lähdin hölkkäämään kylmään sateeseen. Ilma tuntui helpolta hengittää, mutta lämpötila oli kuin varkain laskenut päivästä melkein kymmenen astetta. Kun suljin alaoven, päätös iltahölkästä tuntui typerältä ja raskaalta. Olin kuitenkin sopinut tapaamisen ystävän kanssa, joten en halunnut olla tylsä ja perua (yritin toki jo aiemmin viestittää, että miten tuo sade, mutta sain vastaukseksi vain naurua ja toteamuksen, että eihän me olla sokerista). Hölkkäystävältäni olen oppinut, että lenkkeily on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma. Toissijaista on se, koheneeko kunto, jos vain pääsee vaihtamaan kuulumisia ja nauramaan. Liikunnan suhteen olen helposti hampaat irvessä suorittaja, joten tällä opetuksella on ollut hyvä vaikutus lenkkeihin ja kaikkeen muuhunkin liikkumiseen.

Kun tapasimme, ilmoitin haluavani hölkätä pidemmän matkan kuin koskaan aiemmin hölkkähistoriamme aikana. Ystäväni myöntyi (minun käsitykseni mukaan hän juoksee maratoneja aamupalaksi, joten ehdottamani matkat ovat hänelle aina helppoja) ja lähdimme matkaan. Lopulta edessä oli viimeinen mäki – Vaiveronkadun nousu Jaanikselta Härkävehmaan koululle. Mäki ei ole mitään verrattuna esimerkiksi Sveitsin nousuihin, mutta kyllä se todellakin vie mehut, jos ei ole hölkännyt vastaavaa matkaa pariin vuoteen.

Kun huohotin mäessä viimeisillä voimillani, ystävä aloitti keskustelun:

Ystävä: Saanko mä kysyä yhden henkilökohtaisen kysymyksen?
Minä: Huuuh, puuuh, ääääh, apua, mitä sulla on mielessä, kysy vaan?
Y: Minkä ikäinen sä olet?
M: Huuuh, puuuh, ääääh, mitä ihmettä, eihän toi oo ees henkilökohtainen. Mä oon 33. Huuuh, puuuh, ääääh.
Y: No mä oon vähän miettinytkin. Kun sä et näytä sen ikäiseltä, mutta kun oot puhunut sun työhistoriasta, niin mun laskupää on sanonut, että tässä on nyt jotain mätää. Mä oon ajatellut, että sä olet 27.
M: Huuuh, puuuh, ääääh, ihanaa! Ihanko todella? Voi juku, jee (tuuletin mäessä)! Huuuh, puuuh, ääääh, siis tästä tuli just viikon paras päivä!
Y: Joo, sä voisit kyllä vähän vähätellä sun työhistoriaa, niin menisit helposti 27-vuotiaasta. Ja sun on myös keksittävä jotain muita suosikkibändejä – vähän nuoremmille sopivia.

Ja kappas, olimme melkein mäen päällä. Luulen, että ystävä tajusi voimattomuuteni ja halusi saada ajatukseni muualle, mutta oli se silti hieno hetki ja hyvä mäki. Tajusin, että ajattelen kyllä ulkonäköasioita, mutta aika harvoin sitä, minkä ikäiseltä näytän. Eipä sillä niin väliä, mutta siitä huolimatta Vaiveronkadun mäki jäi mieleeni kohteliaisuuksien mäkenä. Kiitos!

Psst. Tältä näytin 27-vuotiaana. En osaa sanoa, onko mikään varsinaisesti muuttunut.