Kohtaamisia ennen kesää

Onkohan siellä näytön toisella puolella enää ketään? Tiedän, ettei pitäisi selitellä tai pahoitella hiljaisuutta, mutten voi itselleni mitään. En ole kadonnut tai edes kyllästynyt, kevät vain kaikessa yksinkertaisuudessaan vei kaikki mehut ja piti priorisoida muita asioita kuin kirjoittamista. Ja, no, asensin Netflixin.

Summaan kuulumiseni parin tärkeän kohtaamisen ja musiikin kautta, kuinkas muutenkaan. Jonain hetkenä on tehnyt mieli vain seilata viikoksi höyhensaarille tai kadottaa kalenteri junaan, mutta musiikista on löytynyt ihmeellistä lisävirtaa. Tiesinhän minä sen, aina lopulta musiikki tsemppaa, helpottaa ja kohentaa mieltä.

Oli ehkä huhtikuu, kun kävelin töihin ja kuuntelin Litku Klemettiä. Olin uppoutunut sanoihin ja merkityksiin, kun erään palvelutalon terassilla istui elämää nähnyt Matti Pellonpään näköinen heppu aamusavukkeella ja katseemme kohtasivat. Sekunniksi hetki pysähtyi, kun hymyilimme ja sanoimme toisillemme huomenta. Korvanapeista kuului: ”Nyt helvetin iso pato murtuu ja kaikki ne, jotka horjuu, hukkuu.” Uskon, että se pieni hetki muutti jotain ja tajusin, ettei nyt olekaan aika horjua. Kaikki on ihan hyvin niin kauan kuin ihmiset hymyilevät ja toivottavat toisilleen huomenta. Kyseisen kohtaamisen jälkeen olenkin hymyillyt Pellonpäälle aina hänet nähdessäni – hän (yhdistettynä Litku Klemettiin) saattoi tajuamattaan muuttaa minussa jotain, niin hullulta kuin se kuulostaakin.

Viime viikolla tulin eräästä työseminaarista kotiin aika myöhäisellä junalla. Viereeni istui mies, joka kysyi eihän minua haittaa jos hän kuuntelee jotain puhelimestaan. – Ei haittaa, kiva kun kysyit. Olin juuri kaivanut repustani pienen mustan kirjan ja ryhtynyt kirjoituspuuhiin, kun mies pahoitteli puhumaansa puhelua. – Ai, en mä tavallaan edes huomannut, ei häirinnyt yhtään. Mies kysyi, mitä kirjoitan, työjuttuja vai päiväkirjaa. –  Tavallaan päiväkirjaa, ajatuksia vain. Mies oli vaikuttuneen oloinen – eihän kukaan enää kirjoita (no, todellisuudessa varmaan aika monikin, muttei ehkä repaleiseen muistikirjaan). Annoin kirjoittamisen olla ja kysyin, mihin hän tallentaa sellaiset ajatukset, joita siteerataan sadan vuoden päästä. Kysymykseni yllätti hänet, enkä oikein itsekään tajua mistä se pullahti. Keskustelu jatkui Hyvinkäälle asti ja vaihdoimme vielä käyntikortteja, kun selvisi että olemme vähän samantapaisella alalla. Taas yksi kohtaaminen, joka muistutti siitä, että ihmisille kannattaa aina antaa mahdollisuus. Olisin voinut valita korvanapit ja kirjoittamisen, mutta annoin kuitenkin juttutuokiolle mahdollisuuden ja se päättyi oikein hyvin.

Kesälomaan minut taas saatteli Jukka Nousiainen. Juuri tällaista lohtua tarvitsin viimeisiin ”maailma valmiiksi” -päiviin. Kiitos!

Eräs kysyi minulta toukokuussa, että millaisia kesälomasuunnitelmia minulla on. Menin paniikkiin – ei mitään! En ollut uhrannut ajatustakaan kesälle, sillä vielä vappunahan satoi lunta. En voi oikein vieläkään tajuta, että nyt vietetään juhannusviikkoa. Parin viime viikon ajan olen ajatellut, että pitäisi tehdä jokin lista kesäpuuhista, mutta alitajuisesti en ole saanut sitä aikaiseksi. Ehkä mitään kesälomasuunnitelmia ei tarvitse olla? Tästä kesästä ja lomasta tulkoon sellainen, että voin jokaisena aamuna vasta päättää, mitä päivä tuo tullessaan. Aion kokeilla, vaikka se on minulle uutta, ihmeellistä ja vähän pelottavaakin.

No jaa, voisin minä kesäloman aikana vähän kirjoittaa. Puss!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s