Väsymys, alakulo ja muut pään sisällä majaa pitävät peikot

Olen jauhanut täällä blogissa niin paljon onnellisuudesta, että lienee vain reilua valottaa ihan vähän sitä toistakin puolta. Sillä vaikka onnellinen olenkin, niin en sentään jaksa olla ihan niin innostunut kaikesta kuin esimerkiksi Tuurin kyläkauppias -sarjan siistijä. Oletteko sattuneet katsomaan? Hän on ihastuttava ja sympaattinen, mutta huomaan silti tuijottavani televisiota täysin äimistyneenä, suu auki, kun hän on ruudussa. Onko tuo mahdollista? Onko tuo todellista? Tsekatkaapa ihan mielenkiinnosta!

Taidan elää parhaillaan jonkinlaista leijuvaa välivaihetta. Päässä on soinut jo pidemmän aikaa Elämä voittaa -sarjan (Life goes on) tunnari Ob-La-Di, Ob-La-Da vähän epävireisenä versiona. Kun se alkaa, tekisi mieli pistää puhelin kiinni, erota Facebookista ja ryömiä peiton alle piiloon. Onneksi se ei ole vakavaa. Yleensä ajatus katoaa sillä, kun laittaa vaikkapa J.J. Calen After Midnightin soimaan, keittää vielä (kofeiinittomat) iltakahvit ja tuijottaa hämärää pakkastaivasta vasten huojuvia puidenlatvoja (tämä lähinnä muistilapuksi itselleni).

Pietarista ostettu magneetti, joka kiteyttää normaalin arkeni. Sen arjen, kun olen huoleton, onnellinen ja yhtä hymyä.

Asia on myös niin, että täytyy olla joskus edes vähän alakuloinen, jotta onnellisuuskin tuntuu joltain. Joskus elämä oikeasti on pelkkää tähtisadetta, mutta tietäähän sen maalaisjärjelläkin, että kaikenlaista mahtuu mukaan tähän sekopäiseen retkeen, jota elämäksi kutsutaan. Etukäteen murehtiminen on sellainen asia, jota koitan harjoittaa mahdollisimman vähän. Asioita tapahtuu, that’s it, ja ennakoiva murehtiminen vie vain aikaa joltain hyvältä.

Tämä teksti syntyi aamuisella työmatkalla. Ajatus lähti siitä, kun nukuin aamulla pommiin ja alitajuisesti tajusin, että a) nukuin pommiin syystä b) tästä ei välttämättä kehkeytyisi mikään maailman paras päivä. Annan itselleni armoa – tänään sai olla vähän siipi maassa. Huomenna on uusi päivä ja uudet päivät ovat aina lupauksia jostain paremmasta.