Arjen hulluus, elämän hulluus, hulluus

Jos jotain kannattaa elämäänsä päästää, niin Charles Bukowski. Mies on sanonut mm. seuraavaa:

Some people never go crazy. What truly horrible lives they must live.

Embed from Getty Images

Takana on järjetön viikonloppu. Järjetön – ei enempää, ei vähempää. Sain perjantai-iltana tekstiviestin, jossa kysyttiin pääsenkö viikonloppuna aiemmin sovittua enemmän avuksi töihin. Myöntyminen tarkoitti melkoista säätämistä, mutta halusin yrittää. Soittelin tukiverkot läpi ja sain kun sainkin aikataulut natsaamaan niin, etten tuottanut kenellekään pettymystä tai joutunut perumaan aiemmin sovittuja juttuja. Sydämessä tuntui pieni puristus, mutta ajattelin, että niin vain elefanttikin syödään pala kerrallaan. (Suurkiitos ja halaus teille, jotka autoitte, tunnistatte kyllä itsenne.)

Kaiken muun ohella viikonloppuun sisältyi aika monta hämmentävää keskustelua. Miten ilkeisiin ihmisiin tulee suhtautua? Miten olla välittämättä vinoista katseista, jotka toistuvat päivästä ja paikasta toiseen? Kuinka voisi pidättää itkua loputtomiin? Miten pahat unet eivät muuttuisi riivaaviksi painajaisiksi? En tietenkään tiennyt oikeita vastauksia, saatoin vain olla lohdullinen ja käyttää maalaisjärkeä. Jokaisen keskustelun päätteeksi ajattelin, että nyt ollaan päästy elämäni ytimeen – siihen, kun asiat ovat niin epätodellisia, kuin kohtauksia David Lynchin elokuvasta, että tekisi mieli vain nipistellä itseään.

Jossain vaiheessa viikonloppua istuin yksin Burger Kingissä enkä tuntenut pienintäkään vihlaisua valtavasta hampurilaisesta ja ”kanaranskalaisista”. Olin vain siinä, hymyilin ja hengitin. Lueskelin laiskasti rakkausromaania ja ajattelin, että on tämä hullua.

Sunnuntaiaamiaisen söin ABC:llä ja otin pullankin. Keskustelin muun muassa vääristyneistä minäkuvista. Kai tulin lopulta siihen tulokseen, että on turhaa jutella niitä näitä, kun samalla vaivalla voi puhua syvällisiä. Kun tulin muutamaksi tunniksi kotiin, pakkasin makaronilaatikkoa pakkaseen ja mietin, että on minulla hullu elämä. Täyskahjo. Mutta taivas, että se tekee minut onnelliseksi. Sitten lähdin jälleen töihin. Viritin kaiuttimeen Kurt Vileä, hymyilin ja hengitin, ja suuntasin Jokelankadulle.

Onni on tässä. Onni on nyt. Olisi aikataulujen kannalta helpompaa sanoa aina ei ja löhöillä kotona, mutta silloin hengittäminen ja hymyily olisivat paljon vaikeampaa. (Ja ennen kuin joku ärsyyntyy totaalisesti tähän onnellisuudesta jauhamiseen, niin voin sanoa, että paskan määrä elämässä on vakio. Kyllä sitä minullakin on riittämiin, mutta turha siihen on uhrata energiaa. Kuten sanottu: määrä on vakio.)

Kotimatkalla olisin varmaan tarvinnut tulitikut silmiini, sen verran pimeys ja väsymys jo painoivat, mutta sen sijaan laitoin Gil Scott-Heronin soimaan ja ajattelin kaikkea sitä hyvää, mitä viikonloppuun kuului ja kuinka kaikki todellakin hoitui, uskomatonta. Hyvinkäällä katuvalot näyttivät säihkyvältä helminauhalta, joka kuiskasi ”tervetuloa kotiin, täällä on hyvä”. Ja pakko todeta, että niin olikin. Kun viikonlopun kierrokset olivat laskeneet käperryin peittopinon alle ja nukahdin.

Olen valtavan kiitollinen siitä, että jostain matkan varrelta päähän on tullut tarpeeksi positiivisia ajatuksia. Alakuloisena en varmaan kestäisi elämääni päivääkään. Ja jos joku nyt huolestuu jaksamisestani, niin ei syytä huoleen. Tänään olen nukkunut sopimattoman pitkään ja keskittynyt pääasiassa pannukakkujen syömiseen, kehräävän kissan silittelyyn, hyvän musiikin kuunteluun ja kynsien lakkaamiseen. Tervetuloa ihana kimalteleva helmikuu, olen valmis ja täynnä energiaa!

Suukkoja ystävät!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s