Jokelankatu (rakkaudesta Fargoon)

Vuosi vaihtui uuteen ja sen myötä Hyvinkäällekin saapui talvi. Kaikki on vuorattu valkoisella, nenää nipistelee, hengitys muuttuu jääkiteiksi, saan sähköiskun oikeastaan kaikesta mihin kosken ja auto liukastelee silloilla ja risteyksissä (lähtee kuitenkin moitteettomasti käyntiin, kiitos siitä).

Toinen työpaikkani on Järvenpäässä ja jälleen näin loma-aikaan olen tehnyt siellä ihan mukavasti vuoroja. Kuljen töihin luonnollisesti radanvarsitietä eli Jokelankatua. Työmatka on tullut tutuksi ja pitääkin olla varovainen, etten täysin ajaudu automaattiohjaukselle; muistan nopeusrajoitukset, kurvit ja tien halkeamat aika hyvin. Tähän liittyen täytyy todeta,  että päässäni on aika paljon joutavaa tietoa. Miettikää jos tuo koko kapasiteetti olisi valjastettu vaikkapa fysiikkaan – minulla voisi olla Nobel (just saying).

Ennen ajattelin, että Hyvinkään parhaimmat Fargo-meiningit löytyvät Kytäjältä, mutta ehei, Jokelankatu on vetänyt kisassa pidemmän korren. Fargoa mitataan juuri silloin, kun lumisade on sakeimmillaan ja pitäisi päästä reippaasti liikkumaan paikasta toiseen. Kuinka paljon sattumuksia voi sisältyä yhteen yksinkertaiseen matkaan?

Jokelankadulla ohitetaan Palopuron idyllinen kylä, poliisin pitämät ratsiat, traktorit, mopoautot, hidastelijat, kaaharit ja satunnaiset kylähullut.

Eräänä yönä Jokelan vankilan hollilla pimeydessä seisoi liftari. Nopealla ohituksella hahmo näytti vanhukselta, mutta kun jäin miettimään, olisiko pitänyt pysähtyä ja tarjota apua, ystäväni komensi, etten saa ikinä keskellä yötä (ja keskellä ei mitään) ryhtyä Äiti Teresaksi. Se oli ehkä yksi järkevimmistä neuvoista vähään aikaan. (Kerrottakoon, että toinen ystäväni on vähän vastaavassa auttamistilanteessa joutunut soittamaan poliisin hakemaan tuntemattoman sammuneen juopon vessastaan. Pitkä tarina.)

Uudenvuodenaattoiltana taas tien pielessä joku talutti pyörää ilman yhtäkään heijastinta (toisessa reunassa olisi kävelytie). Ehkäpä hän oli kyllästynyt elämään? Eipä sillä, en ylläty kyseisellä tiellä enää mistään. Olen ajanut sitä auringonnousuun, auringonlaskuun, pimeydessä ja auringon sokaistuttamana, olen nauranut, laulanut ja itkenyt. Ja aina olen lopulta tullut kotiin.

Nyt oikeastaan vain odottelen milloin (nuori) Thom Yorke ilmestyy takapenkille ja joku juoksee ajovaloissani Hyvinkäältä Järvenpäähän tai takaisin. Sopisi täysin Jokelankadun tunnelmaan.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s