Olin ystävien seurassa

Tiedättekö ne aamut, jolloin herää hyvin levänneenä ennen herätyskellon hermoja raastavaa ääntä (minulla on herätyksenä rekan peruutusääni)? Kahvi maistuu taivaalliselta ja sen voi juoda täysin rauhassa, nautiskellen. Hiukset kihartuvat kauniisti, meikkivoide levittyy täydellisesti, ripsiväri saa näyttämään upealta ja vaatepinon päällimmäisenä lojuva asukokonaisuus on sattumalta täydellinen. Hajuvesi tuoksuu hurmaavasti ja voi juoda toisen kupin kahvia, eikä vieläkään ole kiire junaan.

No, tänään ei ollut yksi noista aamuista. Ei ollenkaan. Nukuin äärimmäisen huonosti, torkutin rekan peruutusääntä lähes puoli tuntia, ulkona satoi kaatamalla ja unohdin koko hajuveden. Juna pysähtyi pahaenteisesti Nuppulinnaan ja ilmeni suosikkini: ovivika. Jonkun ajan päästä matkustajia pyydettiinkin siirtymään ulos odottamaan seuraavavaa junaa. Ulkona satoi edelleen, ehkä jopa vaakasuoremmin kuin parikymmentä minuuttia aiemmin. Ei se mitään, yritin hymyillä, mutta taisin näyttää irvikissalta. Tietenkin juuri täksi aamuksi olin halunnut sopia palaverin kahdeksaksi. Helsingissä satoi kahta kauheammin ja töihin päästyäni olin kuin avannossa uitettu koira. Ei kai siinä, ylös ja eteenpäin.

Viikonloppuna tärkeintä oli viettää aikaa ystävien seurassa. Lauantaiaamuna ensi töikseni itkin pitkään maailman aiheuttamaa pahaa oloa ja olisi tehnyt mieli jäädä koko päiväksi murehtimaan viltin alle. Onneksi olin sopinut illanvietosta vanhan ystävän kanssa, sillä ainoa millä vihan voi voittaa, on rakkaus. Oletteko muuten ikinä ajatelleet, etteivät viha ja rakkaus olisi vastakohtia? Luin eräästä hömppäkirjasta ajatuksen, että rakkauden vastakohta olisikin välinpitämättömyys. Kumpaa kannatatte?

Lauantai-iltana menimme siis ystäväni kanssa syömään ja muutaman mutkan kautta päädyimme Martinaan. Tilasimme viiniä, hyvää ruokaa, jäätelöä ja (minulle) paljon kermavaahtoa. Jutut eivät loppuneet puhumalla ja nauroimme vedet silmissä elämän sattumuksia. Ikkunasta näimme parin ystävän taivaltavan vastapäiseen pubiin ja loppuillaksi liityimme heidän seuraansa. Tuollainen pieni sattumus vahvisti taas tunteitani tähän kaupunkiin; aina jossain on tuttuja ja aina siihen pieneenkin pöytään löytyy kaksi ylimääräistä tuolia, ja ilta saa yllättäen uuden suunnan. Ilta oli kokonaisuudessaan juuri sellainen, ettei musta harso ehkä poistunut kokonaan, mutta liikahteli niin paljon, että valoa pääsi taas sydämeen asti. Kiitos rakkaat ystävät!

Sunnuntain vietin toisten ystävieni kanssa Espoossa. Teimme tajuttomat määrät sushia, kilistimme kuohuviiniä synttärisankarille ja valmistuneelle, tunnistimme vanhojen tv-sarjojen tunnareita ja sushiövereiden päälle herkuttelimme vielä noin miljoonan kalorin suklaaunelmaa. Mielestäni ihan jokaiselle sunnuntaille pitäisi järjestää jotain vastaavaa ohjelmaa, jotta maailma ja kalorit pysyisivät tasapainossa.

Sushi

Kuvasta kiitos sushimestari Hennylle.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s