Pidä mieli kirkkaana ja paita puhtaana

On aika sanoa sananen kesälomasta. Aloitetaan vaikkapa sillä, että kuuntelette oheisen kappaleen, joka on kuin varkain asettunut kaiuttimeen. Oikeastaan juuri sillä hetkellä, kun kesäloma valtasi kehon ja mielen.

Yksi J. Karjalaisen parhaista kappaleista. Minuun tehoavat parhaiten iloisten sävelmien sijaan nämä vähän haikeat kappaleet.

Taisin jo viime vuonna kirjoittaa, että J. Karjalainen tuo lähes poikkeuksetta kesän. Niin kävi ihan vahingossa tälläkin kertaa, kun viimeisen työpäivän jälkeen kuuntelin junassa Karjalaisen uuden biisin. Sen jälkeen katselin hetken aikaa esityksiä hänen syntymäpäiviltään, sitten Ruisrockin liven ja kappas, kun tuli Tyttöni mun, silmiin nousivat kyyneleet. En uskalla liikaa ajatella, mutta pian minäkin taidan olla ”Amerikan rantateillä kulkemassa kuin muukalainen, päälläni juhlamekko ja korvissani renkaat kultaiset”. Vaikkei tuo varsinaisesti ollutkaan se liikuttava asia –sävelet vain menivät hieman ihon alle.

Niin siis J. Karjalainen saatteli minut lomalle ja myöhemmin muistin Sanasen. Sen sanoma voisi omalla tulkinnanvaraisella tavallaan kertoa kaiken sen, mitä päässäni juuri nyt pyörii. Terveisiä tutuille!

Kirjoittelen tätä tekstiä autosta, joka on matkalla tuntien päähän. Paikkaan, jossa sänkyyni on jo viritetty hyttysverkko ja ystäviä kyselemässä, missä vaiheessa seurueemme on matkalla. Pitäisi säästää puhelimen akkua, mutta lupaan heti tämän tekstin jälkeen keskittyä kaikkeen muuhun kuin sähköisiin laitteisiin. Laukussani on yli kaksi kiloa kalaa, valkoviintä ja kirja, ja toivon että joku porukastamme pakkasi mukaan pelikortit. Tästä tulkoon hyvä juhannus!


Kiitos iloisen matkalaisen kuvasta Suville!

Otsikko on muuten lainaus Marko Haavistolta. Kuulin sen tänään vahingossa, kun J. Karjalaisen levy oli pyörinyt loppuun (ympyrä sulkeutuu). Se olkoon täydellinen ohje kesälomalaiselle. Suukkoja ja auringonsäteitä kamut!

Mainokset

Elämä on nytku, ei sitku

Uskomatonta kuinka elämä rullailee eteenpäin. Hurina kuuluu korvanappien läpi ja maisemat vaihtuvat betonista vihreisiin metsiin ja pysäyttäviin järvinäkymiin, uhkaavan tummista pilvistä siniseen taivaaseen. Istun linja-autossa matkalla Tampereelta Hyvinkäälle ja vain hengitän. Autojonoissa kaikki ovat matkalla johonkin, tärkeiden luokse tai muualle, kunhan vain pääsisi perille. En osaa vielä sanoa, milloin itse olen perillä. Tuntuukohan siltä ikinä?

Alkuviikko pääsi yllättämään. Ihan sillä yksinkertaisella tajuamisella, että elämä tosiaan rullailee eteenpäin, eikä pysähdy. Takana oli ihan mielettömän kiva viikonloppu ja hyvien hetkien ikävä oli aika kova. Päätin kuitenkin hypätä elämän kyytiin, vaikka siipi olikin vähän maassa. Kai se vain on mentävä eteenpäin, pysyttävä imussa.

Maanantai-iltana juostiin ystävän kanssa intervalliharjoitus. Neljä kilometriä tuosta noin vaan (ja välillä aika kovillakin sykkeillä), vaikka muistan todella elävästi, kun vielä alkuvuodesta pelkkien alamäkien hölkkäily tuntui haastavalta. Toukokuussa juostiin kymppi ja nyt ilmeisesti ihan tosissaan harjoitellaan puolimaratonille. Odotan, että ennemmin tai myöhemmin herään jostain kummallisesta koko kevään jatkuneesta unesta.

Tiistai-iltana pääsin mukaan eräällä mökillä järjestettyyn illanviettoon. Kävin ensimmäistä kertaa ikinä savusaunassa ja heitin talviturkin Näsijärveen. Mökkikisailujen ja grilliherkkujen jälkeen tanssittiin ilta-auringossa lempibiisejä (minä olin tietenkin toivonut dj:ltä Daft Punkin Get Luckyn). Hauskan illan päätteeksi nukahdin tähän maisemaan:

En yksinkertaisesti voi olla muuta kuin kiitollinen kaikesta tästä onnesta!
Tänään kirjoitin itselleni muutaman onnellisuuteen liittyvän muistiinpanon. Yksi oli, että kuuntele hyvää musiikkia ja tanssi. En tiedä teenkö tuon jo tänään, mutta ehkäpä ohje voisi olla ihan jokaiseen päivään?

Nyt olen matkalla vielä villiyrttiretkelle! Rehellisyyden nimessä on sanottava, etten maanantaina ihan tarkkaan muistanut, millainen viikko olisikaan edessä. Kuten sanottu, en osaa olla muuta kuin kiitollinen tästä kaikesta.

Tänään eräs kaveri oli tehnyt Facebook-päivityksen ajan kulumisesta ja siitä, että elämä on nyt eikä ”sitten kun”. Se on kuulkaa juuri niin! Osallistukaa hulluihin juttuihin, tanssikaa, juhlikaa ja nauttikaa, sillä tämä hetki ei toistu enää ikinä.

Kotimatkalla korvanapeissa soi Gorillazin Dirty Harry, pitkästä aikaa. Äänet kuulostavat ihan eteenpäin rullailevalta elämältä, kuinkas sattuikaan.

Ehkä loppuviikon voisi lepäillä. Suukkoja!

Rockfest-huumaa Hyvinkäällä

Uskomaton juttu, mutta tuntuu kuin Hyvinkää olisi herännyt vuosia kestäneiltä talviunilta ja kaupunki olisi yhtäkkiä täynnä riemukasta energiaa. Ei sillä, minun rakkauteni ei tunnu vaihtelevan uneliaisuuden tai energian mukaan, mutta tervetuloa Rockfest. Mukanasi tuomat ihmiset ja kaikki lieveilmiöt ovat oikein tervetulleita! Vaikka täytyy kyllä todeta, että herääminen on tapahtunut tässä pikkuhiljaa kaikkien tapahtumien ja mahdollisuuksien myötä – suuri festivaali on vain kirsikka kakussa. Ja se musavisa meiltä toki vielä puuttuu.

Kuva: Noora Lindholm

Oli onni ja kohtalo, että juuri ennen festareita kaveri möi lippuja todella edullisesti ja päädyin itsekin juhlahumuun mukaan. Kaikki tutut ovat etsineet jonkun tukikohdan festarialueen läheltä ja niin minäkin siirryin äidille pitkäksi viikonlopuksi. Oikein naurattaa, että yhtäkkiä kaikilla hyvinkääläisillä tuntuu olevan sukulaisia tai vähintään tuttuja Mustassamännistössä. Kyllähän se vähän hymyilytti, kun Ozzy Osbourne lauloi mama I’m coming home ja minua odotti lapsuuden huoneeseen pedattu sänky.

Viimeksi Hyvinkään lentokentällä on järjestetty vastaavat kemut, kun täällä oli (ehkä hieman surullisenkuuluisakin) Rantarock. Muistelemme kaikki huvittuneesti Rantarock 1998:a  – never forget! Nyt sitten samat naamat ja tuhannet muut ovat kokoontuneet kahdenkymmenen vuoden jälkeiseen luokkakokoukseen, vain aavistuksen erilaisen musiikin pariin.

Hyvinkään ylle on laskeutunut myös säteilevää taikaa. Se tuntui voimakkaimmalta eilen kun CMX soitti Kirosäkeet, taivas repesi ja aurinko valaisi kaiken. Ilma on lentokentällä iltaisin hytisyttävän kylmä, joten jos asiaan voi vielä vaikuttaa, niin kannattaa varata mukaan vähintään villasukat, nahkatakki ja käsineet.

Koko ajan tavatessani uusia ihmisiä, kysyn heiltä ensimmäisenä, miltä Hyvinkää on vaikuttanut ja onko heillä ollut hyvä fiilis kaupungista. En tiedä janoanko kehuja, jonkinlaista vahvistusta omalle tunteelleni, mutta toistaiseksi olen kuullut vain hyviä kokemuksia. Uskon, että Hyvinkää on aidosti panostanut tähän festivaaliin, joka tuplaa hetkeksi kaupungin asukasmäärän. Toivottavasti takana ja edessä on siis hyvä viikonloppu ja loppujen lopuksi tietysti tärkeintä on musiikki.

Sitten vielä yksi päähänpisto, asiat kun tuntuvat elämässäni eskaloituvan helposti ja nopeasti. Rumpujen pärinää! Festivaalihuumassa päätimme ystäväni kanssa lähteä ensi kesänä taas Roskildeen! Jätän tämän todisteen nyt tähän, jotta varmasti pidämme lupauksen:

Kuva: Suvi Tarkkonen

Hyviä rokkeja kaikille – tulkoon musiikista ja ihmisistä hyvää energiaa!

Aika saada itsensä iskuun

Olen haaveillut kirjojen lukemisesta koko talven ja kevään, mutta vasta nyt luulen, että aivoni ovat oikealla taajuudella. Kotiin on jo aikaa sitten haettu valtava pino luettavaa dekkareista Bukowskiin ja kotimaisesta kaunokirjallisuudesta tositarinoihin. Luin viimeisimpänä todella puuduttavan teoksen uusperheen arjesta, johon oli varmaankin taiteellisuuden vuoksi sekoitettu suomalaista mytologiaa. Pakko sanoa, että hohhoijaa, ei ihme, etten saanut kahlattua sitä mitenkään nopeasti läpi.

Riemu olikin suuri, kun hain jokin aika sitten Hyvinkään kirjastosta yhden varauksen: Pamela Des Barresin Let’s Spend The Night Together. Voisin lukea musiikista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä loputtomasti. Aiemmin olen lukenut samalta kirjoittajalta Kuumana Bändiin, josta tallensin itselleni tämän muistilapun:

kuva-3

Älä mieti sitä, mitä muut sinusta ajattelevat, muuten et saa itseäsi ikinä iskuun. –Mick Jagger

En usko itsestäni tulevan ikinä välinpitämätöntä muiden ajatuksia kohtaan, mutta vähän pitää olla kapinallinen ja siksi uskon Mick Jaggeriin – merkittäviä asioita voi luoda vain silloin kun uskoo täysillä asiaansa ja antaa palaa.

Edessä on yhtä sun toista jännittävää, joihin tarvitsen juuri tätä mantraa. Ehkäpä digitaaliseen arkistoon hautautunut muistilappu oli taas yksi merkki kohtalolta?

Näiden ajatusten voimalla loppuviikkoon! Suukkoja kamut!

Etsintäkuulutus!

Uuh! Olen niin kesähuumassa kuin olla ja voi! Kuljen erilaisissa mekoissa (mustissa, mutta mekoissa yhtä kaikki), nautin auringosta – yritän olla kaiken mahdollisen ajan ulkona, teen pyöräretkiä huvikseni ja ostin jopa pinkit kimaltelevat bikinit. Hulluutta, täyttä hulluutta.

Kesä tuli etuajassa ja aion ottaa jokaisesta aurinkopäivästä kaiken irti. Vaikka töitä on juhannukseen asti, voi käydä syömässä lounaan ulkona, tehdä pienen kävelylenkin merenrantaan ennen iltakokousta ja aikataulujen osuessa jäädä töiden jälkeen puistojumppaan. Mielessä on myös kaikenlaisia pikkumurheita, mutta jos elämäni raamit ovat nyt tässä, niin kaikkihan on täydellisesti. On syytä olla onnellinen.

Etsin kuumeisesti soundtrackia tälle ilolle – jotain kihelmöivän hyvää kesäbiisiä. Toistaiseksi ykkösenä keikkuu tämä:

Olen heikkona torviin (tai vähintään niiden kuuloisiin ääniin) ja siihen, että voisin hyvin tanssia tämän tahtiin rantakalliolla. Rakastan biisin tempoa. Plussaa tulee myös siitä, etten kerrankin kiinnitä huomiota sanoihin, kun en niitä tahdo ymmärtää (vaikka videoon ne ovatkin käännetty). Kuuntelemalla hoksaan vain ”aurinko paistaa” ja ”talvi tulee pian”. Eikös siinä ole ihan riittävä sanoma kesäbiisille? Mikähän siinä muuten on, että juuri tuollaiset lainit ovat jääneet kouluajoilta mieleen? Noillahan pääsen kerrassaan pitkälle, kun on aika rupatella toisella kotimaisella.

Nyt muuten naurattaa, kun luen nuo sanat englanniksi. Kysehän onkin jälleen kerran erobiisistä, jossa toivotaan, että talvi tulisi pian ja hiljentäisi tämän kaupungin. ”Valheesi ovat niin täynnä reikiä, että aurinko paistaa niistä läpi.” Hehheh. Ehkä jatkan etsintöjäni, jotta löytäisin vieläkin osuvamman kesäbiisin.

Etsintäkuulutetaan siis parhaat kesäbiisit! Mikä sopisi tämän täydellisen toukokuun tunnusmusiikiksi? 

Pyöräilykausi korkattu!

Olen kaiken muun liikunnan ohella ihan pikkuisen hurahtanut pyöräilyyn. Ihan pikkuisen vain. Kaikki alkoi siitä, kun paljastui, että kaksi ystävääni molemmat omistavat sellaisen pumpun, jolla saa ilmaa pyöräni kumeihin. Yleensä pyöräilykauteni viivästyy siksi, etten ehdi tai saa aikaiseksi vierailtua pyöräliikkeessä. Myöhemmin hölkkäkaverini mies rasvasi ketjuni sillä aikaa kun me kirmailimme Sveitsin mäissä (ei tarvitse varmaan sanoa, että kirmailu on hieman liioiteltu ilmaisu, mutta pidän siitä). Vielä kerran suurkiitos! Harvassa lienevät ne ihmiset, jotka ruosteiset ketjut huomattuaan päättävät muuten vain yllättää ja ilahduttaa.

Vanha mummikseni on muutenkin ”hieman” ruosteessa, mutta tarpeelliset osat pelaavat kuin unelma (polkimet, jarrut ja mitä näitä nyt on). En siis voinut muuta kuin ryhtyä tutkimusmatkailemaan Hyvinkäällä ja lähiympäristössä – ei ollut enää tekosyitä.

Kun olin kiertänyt kaupungin Monnin ja lentokentän kautta, ja todellakin selvinnyt Pohjoisen Kehätien mäen polkien, totesin, että voisinhan uskaltautua vähän suurempiinkin koitoksiin. Ajatukset konkretisoituivat pian, kun autottomuudesta johtuen piti miettiä liikkumista Järvenpään työpaikkaan. Pyörä aamulla junaan (ilmaiseksi, kuinka kätevää) ja työvuoron jälkeen pyörällä kotiin. Matkaa oli noin 22 kilometriä ja se taittui yllättävän miellyttävästi. Rakastan tuulta kasvoilla ja aurinkoa iholla. Rakastan vauhtia, vaikka näin vanhemmiten olenkin tullut hieman araksi. Nuorena paahdoin maastopyörälläni niin kovaa kuin vain pääsin, mutta nykyään jarruttelen alamäissä ”ettei vaan sattuisi mitään”.

Samoihin aikoihin työystäväni ajoi päivässä yli 200 kilometriä. Respect! Koska olen päättänyt olla kadehtimatta muita, voin täysillä iloita meidän molempien suorituksesta. Voitimme molemmat oman sarjamme, parasta!

Nyt on vielä sellainen tilanne ratkaisematta, että tarvitsen pyöräilykypärän. Tiedän, että on typeristä typerintä ajella ilman, joten auttakaa! Tarvitsen tyylikkään ja tyyliini sopivan kypärän eli mihin suuntaan ostoksille? Nyt pyöräilygurut ja -velhot vinkkejä kehiin, tiedän että olette siellä!

Loppuun täydellinen soundtrack pyöräretkille (vaikken olekaan hip ja cool ”bike rider” vaan enemmänkin SIG-pyöräilijä – toistaiseksi tosin ilman kypärää):

Life Like Mine

Pari vuotta sitten vanha ystäväni kommentoi erästä kirjoitustani, että elämäni vaikuttaa seikkailulta, jotenkin jännittävältä. Olin toki otettu kohteliaisuudesta, mutta samalla muistutin, että todennäköisesti vain kirjoitan niin, että elämäni hetket vaikuttavat tainomaisemmilta kuin oikeasti ovatkaan. Elämäni on ihanaa, hirveää, jännittävää ja tavallista – ihan kuin kaikilla muillakin.

Viikonloppuna oli taas aikaa ajatella tätä elämää vähän enemmänkin, kun heräsin lauantaina aikaisin, söin aamiaista (rasti seinään) ja lähdin joogatunnille. Kaupunki heräili eloon ja korvanapeissa soi Kurt Vilen Life Like This. Olin päästä varpaisiin onnellinen.

Olen linkannut biisin tänne ennenkin, mutta kerrataanpa vielä, sillä taisin oivaltaa jotain tärkeää. Vile lienee kirjoittanut kappaleen potentiaaliselle puolisolleen (ja vieläpä soittamisesta), mutta jotenkin tietyt lainit takertuivat aivoihin.

Wanna live, wanna live, live a life like mine? Well I been doin’ it, baby all the time.

Elämäni on mitä on, mutten suostu kadehtimaan muiden arkea. Totuus on se, että tässä on ollut ajoittain aika kammottaviakin aikoja, mutta on oltava sujut kohtalon jakamien korttien kanssa. Muu ei oikein auta.

Tulen niin valtavan onnelliseksi pienistä asioista, ettei mitään järkeä. Aurinko heijastelee kultaisen verhon takaa, käden ulottuvilla on kupillinen täydellistä kahvia ja minulla on aikaa kirjoittaa. Hölkkäsin aamulla yli viisi kilometriä ja sillä aikaa ennestään tuntematon tyyppi oli rasvannut pyöräni ketjut. Söin äidin kanssa sushia ja ostin kirjaston poistokirjamyynnistä Jack Kerouacia. Mitä tapahtuu seuraavaksi, ei aavistustakaan, mutta kaikki päätökset ovat itselläni.

Well it’s up and down and out of sight.  Have you got what it takes?

Elämäni on hauskaa, se on hullua ja etenkin hullunkurista. Elämäni on sellaista, että ensin jokin tärkeä asia menee niin mönkään kuin olla ja voi (siis niin mönkään, että on maksettava naurettava summa mieltä kohentavasta huulipunasta) ja kas, sitten tuleekin mahdollisuus lähteä kesällä Los Angelesiin. Sen jälkeen tapahtuu taas jokin sydäntä naarmuttava kompurointi, kunnes heti perään syystä tai toisesta mielen valtaa onnellisuus. Kun vielä joka väliin lisää lähes epätodellista komiikkaa, on paketti kasassa. Koko homma on pelkkää vuoristorataa ja tiedättekö, voin sellaisissa laitteissa todella pahoin. On pitänyt kuitenkin opetella nauttimaan. Ainakin olen oppinut sen, ettei takaiskut tee minusta voimatonta, koska hyvin pian on odotettavissa jotain uutta ja jännittävää. Sanoisin, että hyvin outo tasapaino, mutta tasapaino sekin.

Jonain iltana puuhailin kotihommia ja televisio toi ääntä hämärtyvään iltaan. Maria Veitola kiteytti osuvasti: Toistaiseksi on tiedossa, että meillä on vain yksi elämä, joten kannattaa ottaa siitä kaikki irti ja tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Ei tätä yhtä elämää kannata käyttää muiden miellyttämiseen tai muuten epämiellyttäviin asioihin.

Lauantai ja sunnuntai istuttiin ystävien kanssa auringossa ja kun sunnuntai-iltana ajelin hölkkälenkiltä kotiin, ajattelin tavallista arkea. Siis sellaista, että olisi omakotitalo, mies ja koira, ja pihalla pyörisi pieni tuulimylly. Korvanapeissa soi sillä hetkellä Frank Zappa ja hymyilin. Tuo idylli on se tuhansien ihmisten todellisuus, joka ei ehkä ikinä kosketa minua, kuka tietää. Joskus ajatus tuntuu surulliselta ja joskus ihan valtavan helpottavalta, sillä ehkä minusta ei olisikaan siihen. Niin tai näin, voiko sitä haikailla jotain sellaista, mitä ei ole koskaan ollutkaan?

Jokaisen elämä ja todellisuus ovat yhtä aitoja ja oikeita. Oma todellisuuteni on tällä hetkellä musiikkia, liikuntaa ja iloa arkisista sattumuksista. Life like mine – täydellinen!