Ollapa paras itseni!

Tiedättekö sellaiset päivät tai pidemmätkin ajanjaksot, kun päässä pyörteilee satoja ajatuksia ja jossain siellä joukossa on oivallus, muttet vain saa sitä kiinni. Minä elän juuri nyt sellaista vaihetta. Tuijotan merta ja koitan saada ajatukset järjestykseen. Tuijotan metsään ja yritän saada oivalluksen nalkkiin. Tuijotan taivaalla lentäviä lintuja ja yritän äänettömästi komentaa ajatuksia kuriin. Tuloksetta – tuntuu kuin apina löisi lautasia yhteen, eikä meteli anna pienintäkään mahdollisuutta keskittyä olennaiseen.

Siispä hajanaiset ajatukset pyörivät edelleen mielessä ja härnäävällä tuulella oleva oivallus jossain siellä joukossa. Välillä se tulee esiin, mutta juoksee piiloon heti kun käännän katseeni. Peekaboo-leikki suoraan helvetin esikartanosta.

Kyllä minä vielä keksin sen, poimin sekalaisista ajatuksista sen yhden olennaisen. Lamppu syttyy ja niin edelleen. Luulen, että tämä vain vaatii hieman mietiskelyä (aargh), miellekarttoja, kirjoittamista ja asioiden sanomista ääneen. Ja pari kirjaa! Mitä luulette, onko näistä apua?

Yöpöydällä nököttää vähän liiankin kutsuvana Keith Richardsin elämäkerta, mutta olen vakaasti päättänyt ensin kahlata läpi nuo kuvassa näkyvät kirjat, jotta saisin vihdoin tolkun siihen, kuinka voisin olla vielä parempi itseni. Kun juuri sitä oivallusta en saa itsestäni ulos, vaikka kuinka yritän. Olisiko teillä vinkkejä?

Olen ryhtymässä ensi viikolla mehupaastolle (kyllä, naurattaa), jonka tarkoituksena on puhdistaa keho kaikesta kuonasta. Epäilen tosin, että paasto puhdistaa ihan kaikesta – sen verran hullulta se näin etukäteen tuntuu. Voisipa vain mielellekin saada puhdistuskuurin. Mitä suosittelette, jos vaihtoehtona ei ole luonto, meditaatio tai lobotomia?

Lupaan raportoida oivalluksesta heti kun saan sen poimittua talteen! Tuntuu aavistuksen pirulliselta tapaukselta, mutta haaste on nyt vastaanotettu.

Tätä kirjoittaessani mieleeni palautui joskus nuoruudessa bongattu seinäkirjoitus:

Älkää säätäkö päätänne,
vika on todellisuudessa.

Mietin, kuinka helppoa olisikaan tuudittautua tuohon, nostaa kädet ylös ja antaa kohtalon kuljettaa. Sitten jostain tuli hurja tarmonpuuska ja päätin, että aion itse vaikuttaa kohtalooni. Niin villiltä kuin se minun tapauksessani kuulostaakin.

Katsotaan kuinka käy – suukkoja ystävät!

 

Mainokset

Ota hitaammin!

Aijaijai! En tiedä kuvittelenko nyt vain, mutta ihan kuin Hyvinkää olisi herännyt Prinsessa Ruususen tapaan sadan vuoden unesta. Meillä on nykyään vaikka mitä hauskaa;  viimeisimpänä Spittin’ Fiyah Soundin 10-vuotiskemut, jotka kruunasi Asa.

Juuri tuollaista olin kaivannut Joensuun ja Kerubin jälkeen, mutten arvannut, että tanssia ja iloa täynnä oleva ilta toteutuisi Hyvinkäällä. Perfect!

Jos joskus tulee tilaisuus pakkautua paikkaan, joka huokuu muistoja viidentoista vuoden takaa, tartu siihen. Jos illan musiikista vastaa Asa, älä todellakaan mieti kahta kertaa. Ilta oli oikea nostalgiatrippi, sillä myös ihmiset olivat samoja kuin vuosia sitten. Harteilla oli vähän enemmän painolastia kuin silloin, mutta samaan aikaan tanssiaskel oli varmempi ja pää enemmän pystyssä kuin aikoinaan.

En kuunnellut Asaa ennen illan keikkaa ja riemu olikin suuri, kun mieleen palautuivat kaikki vanhat herkkupalat. Kyllä on ihminen lahjakas, jos sanat ovat vielä kahdentoista vuodenkin jälkeen lähes kivuliaan ajankohtaisia.

Samana iltana jätin jäähyväiset parhaalle ystävälleni. Olen vetkutellut tilannetta loputtomiin – virallisten läksiäisten jälkeen olen keksinyt tikusta asiaa loputtomiin, jottei tarvitsisi ihan vielä halata viimeistä kertaa. Nyt se kuitenkin tapahtui: lyhyt, mutta sitäkin voimakkaampi rutistus kaatosateessa. Hyvää matkaa P, täällä me muut ollaan ja odotellaan sitä, kun seuraavan kerran halataan jälleennäkemisen riemusta.

Pyöräretkellä

Nyt kun sade ropisee kattoon on hyvä muistella yhtä kaunista syysiltaa, jolloin tein pienen pyöräretken – tour de Hyvinkään, joku voisi sanoa. Sattui olemaan tunti luppoaikaa, ihanan kirpeä syysilma ja riittävästi auringonsäteitä (juuri niin kauniita kuin syyskuussa vain voi olla). Laitoin lämpimästi päälle, musiikkia korviin ja hyppäsin pyörän selkään.

Vanha pyöräni on oikea pommi, mutta palvellut kerran jopa 80 kilometrin pienen vaelluksen, joten sillä on tunnearvoa. Kolme vaihdetta riittää Hyvinkäällä kaikkeen, joten en tarvitse mitään uudempaa ja parempaa.

Suuntasin Vehkojalle ja sieltä Hyvinkään vanhimpaan osaan: Hyvinkäänkylään. Ajoin ohi peltojen, sekalaisten muistojen ja satunnaisten lenkkeilijöiden. Ylemmät voimat ohjasivat musiikkia niin, että ylämäissä tsemppasi muun muassa David Bowien Starman ja kun pääsi laskettelemaan alamäkeen, korvissa soi Beastie Boysin Sabotage.

Kurvailin maaseutuoppilaitoksen pihan läpi nähdäkseni lehmiä ja vanhan kolmostien varressa pysähdyin kuvaamaan ilta-aurinkoa ja Vantaanjokea. Kun voimat alkoivat jossain Koneen tienoilla hiipua, Massive Attackin Unfinished Sympathy antoi uutta toivoa ja virtaa.

Ei Hyvinkää mikään San Francisco ole, mutta sijainti salpausselällä luo ihan mukavasti korkeuseroja. Olinkin loppuillan elämäni tunnossa suorituksestani ja niin täynnä hyvää oloa, ettei mitään järkeä.

Samoihin aikoihin luin Nälkä-nettijulkaisusta Graciaksen haastattelun. Hän sanoi, että haluaisi elää sellaista elämää, josta ei tarvitse ottaa lomaa. Totisesti! Antakaa vähän vielä kauniita syysiltoja, irtonaisia tunteja ja keho, joka jaksaa ärsyttävätkin mäet. Sellaisesta elämästä en kaipaa lomaa.

Syyskuu

Oli elokuun viimeisen päivän ilta, kun ajoin kaatosateessa kotiin Vihdistä. Kaiuttimessa soi The Velvet Undergroundin Venus in Furs, pyyhkijät hakkasivat tuulilasia kilpaa sateen kanssa ja minä yritin parhaani mukaan varoa vanhan maantien uria, jotka tulvivat vettä. Halusin kotiin kipeämmin kuin aikoihin. Olo oli epätodellinen ja huumaavan tunnelmallinen. Olin melkein varma, että kalenterissa on virhe – ehkäpä syksy oli jo pidemmällä kuin olin luullutkaan.

Seuraavana aamuna ystävältä oli tullut kukonlaulun aikaan viesti, jonka voi lähettää vain sellaiselle, kenet tuntee hyvin. Pidän ihmisistä, jotka ymmärtävät syksyn merkityksen. Samaan aikaan parasta ja kauneinta, mutta toisaalta surullista ja lopullista.

FullSizeRender-3

Viesti julkaistu ystävän luvalla, tietty.

Jos syyskuu ei petä ikinä, niin eipä petä Hyvinkääkään. Olin saanut ilmaisen lipun Red Carpetin festivaaliklubille ja viikon väsymyksestä huolimatta päätin lähteä katsomaan Graciaksen ja Palefacen. Olin puolenyön aikaan liikkeellä yksin, mutta ei mennyt edes viittä minuuttia kun Villatehtaalta löytyi joukko ystäviä. Kuten olen joskus ennenkin sanonut, Hyvinkäältä löytyy aina tuttuja. Nopea keikkailta muuttuikin ihanaksi illanvietoksi kavereiden kanssa ja on pakko myöntää, ettei seuraavaksi aamuksi varattu pyykkitupa ollutkaan maailman paras idea.

Kun festivaaliklubi tuli tsekattua perjantaina, oli lauantaina tietysti käytävä leffassa ja pienellä festivaalikadulla oluella ja hampurilaisella.

IMG_6736

Huonolaatuinen kuva – hyvälaatuinen seurue. Terkkuja ihanasta kaurismäkeläisestä Kinomasta.

Minulle järjestyi valtava kulhollinen popkornia ja paikka, johon olisi voinut nukahtaa turvallisesti rakkaiden lähelle. Koossa oli siis kaikki ainekset täydelliseen leffailtaan ja pysyin kuin pysyinkin hereillä koko Tom of Finlandin ajan.

FullSizeRender-2

Illalla piti vielä hoitaa hieman niitä pyykkivelvollisuuksia, mutta palasin myöhemmin ystävien seuraan. Juuri oikeaan aikaan, sillä sain napattua tämän hetken talteen. Tiedättekö, että kuva karjuu ”no filter, no filter, NO FILTER, just the sky over Hyvinkää”.

Tänään nukuinkin sitten luvattoman pitkään. Sanovat, ettei univelkoja voi oikeasti nukkua takaisin, mutta jostain vain löytyi tarve uinua iltapäivään asti. Päivä on arvatenkin ollut aika vetelä, mutta laitoin huulipunaa ja valtavat korvarenkaat, niin vetelyyskin on tuntunut jotenkin ryhdikkäältä. Olkoon sivuseikka, että päälle unohtui pyjamahousut.

Suukkoja ystävät, saattaa olla niin, että onnellisuus löytyy juuri tästä syyskuusta!

Syntymäpäiväjuhlat

Tervetuloa syntymäpäiväjuhliin! Turvasatamani 41 minuuttia Helsinkiin täytti eilen kaksi vuotta. Mikä ihastuttava pieni taapero! Näissä juhlissa ei leikitä aasinhäntää tai pidetä hassuja hattuja (ööh, ei ehkä muidenkaan 2-vuotiaiden kemuissa), mutta kuunnellaan hyvää musiikkia ja puhutaan onnellisuudesta. Laittakaahan alta soimaan kappale, jonka äänimaailma kiteyttää täydellisesti näiden juhlien tunnelman.

On kaksi vuotta siitä, kun epäilevin mielin julkaisin Siltakadun. En tiedä, onko siitä tultu kovinkaan pitkälle, mutta ainakin elettyä elämää on tallessa kahden vuoden ajalta. Hyvinkäällä vietetty aika ei ole lisääntynyt, mutta rakkauteni on vahvistunut. Tuntuu siltä kuin kaupunki olisi parin viime vuoden aikana muuttunut hieman eläväisemmäksi. On tapahtumia, musiikkia, iloisia ihmisiä ja jopa elokuvajuhlat! Eiköhän tästä kaupungista ammenneta taustamaisemaa ajatuksilleni vielä vuosiksi eteenpäin.

Entä minä sitten? En tiedä olenko muuttunut, kasvanut tai kehittynyt – ainakin olen vanhentunut – mutta totta vie olen tarttunut mitä ihmeellisimpiin asioihin ja toisaalta nauttinut arkisistakin jutuista täysillä. Olen antanut flow’n kuljettaa ja välillä törmännyt seinään, mutta aika usein löytänyt myös paratiisin. Olen tehnyt asioita, joita haluan ja taidan juuri nyt olla aika onnellinen.

Synttärikuvituksena harvinaista todistusaineistoa siitä, kuinka nämä kirjoitukset syntyvät. Etsi poikkeamat!

Koska blogin ikuisuusaihe on onnellisuus, haluan jakaa kanssanne muutaman arkisen onnellisuutta lisäävän asian. Kuvitelkaa tämän olevan syntymäpäivävieraille jaettava lahjakassi (mistä ihmeestä sellainenkin tapa tähän maailmaan on putkahtanut). Juuri nyt onnelliseksi tekevät:

Kahvi
En tiedä onnellisempaa hetkeä kuin sen, kun herään aamulla klo 5.45 tuoreen kahvin tuoksuun. Kahvinkeittimeni hajosi viime viikolla ja vielä samana iltana kiiruhdin ostamaan uutta samanlaista – en vain voisi luopua aamun ensimmäisestä kupillisesta. Olen antanut itsestäni todellisen kahvi-ihmisen kuvan, sillä työystäväni toivoi kirjoitusta kahvista. Erinomainen idea, mutta nyt on tunnustettava, etten ymmärrä hienoista kahveista mitään. Tunnuslauseeni on jo vuosia ollut: ”Where the coffee is cheap are the most intense conversations.” Uskon esimerkiksi huoltoasemilla ja kaurismäkeläisiltä tuntuvissa kuppiloissa vietettyihin kahvihetkiin – niihinkin, joissa kuppiin saa ne pari tuntia seisseet jämät. En osaisi olla hienoissa kahviloissa – olen yksinkertaisuuden ystävä.

Kuivashampoo
Jokaisen kiireisen päivän pelastus. Kyllä se kuulkaa lisää onnellisuutta aika tuntuvasti, kun voi kymmenessä sekunnissa suihkaista kuontalon kuntoon ja painella taas seuraaviin seikkailuihin.

Kaverit
Tiedän, että tämä ystävien ylistys alkaa mennä jo liiallisuuksiin, mutta mitä sitä peittelemään. Juuri nyt onnelliseksi tekee se, että minuun pidetään yhteyttä ja aikataulujeni mukaan yritetään järjestää asioita, vaikka kalenterini on näin elokuussa mahdoton. Taitavat olla tosiystäviä.

Keikat
Olen juuri nyt rakastunut musiikkiin enemmän kuin aikoihin. Viimeksi tiistaina maleksin iltakokouksen jälkeen Helsingin keskustaan Mara Ballsin ilmaiskeikalle. Istuin alas, otin juoman ja painoin silmät kiinni, kun yksi tämän hetken sykähdyttävimmistä bändeistä alkoi soittaa. Sen jälkeen olin koko illan hattaraisen onnellisessa tilassa. Kiitos!

Kantarellit
Kunhan saan tämän tekstin julkaistua, siirryn keittiöön paistamaan valtavaa kasaa kantarelleja. Jääkaappi on täynnä sesonkiruokaa ja vietän mielelläni illan viimeiset tunnit sitä valmistaen. Olen löytänyt ihmisen, joka poimii minulle valtavan laatikon sieniä kahdellakympillä ja minulle on lähetetty kantarelleja jopa Kemiöstä asti. Ei ihan lähiruokaa, mutta ilmeisellä rakkaudella toimitettua ruokaa. Mitä jos elämäni karma näkyykin syksyn sienisatona? Minulla taitaa olla kantarellikarma.

Siinä se! Mikä arkinen asia sinut tekee onnelliseksi (ei tarvitse alkaa k-kirjaimella)?

Kaksi vuotta! It’s all good. It’s all damn good!

Psst. Vuosi sitten perustin vuoden ikään selviytyneelle blogille oman Facebook-sivun. Tervetuloa tykkäämään ja seuraamaan!

Miksei kukaan kertonut?

Voi Flow minkä teit! Tai oikeastaan te, jotka olitte paikalla, mutta ette vinkanneet minulle, että olisi ehkä sittenkin kannattanut vaivautua Suvilahteen. Olen viikonlopun jälkeen ahminut lähes jokaisen festareista kertovan raportin ja miettinyt, miksen vain mennyt mukaan. Noh, aika yksinkertaisesta syystä: en pitänyt festareiden viime vuodesta. Oli ihan liikaa ihmisiä ja tajusin selkeämmin kuin koskaan olevani klubikeikkojen ystävä. Täysien keikkasalien ystävä kyllä, mutta ahdistavien ihmismassojen ystävä – ei toivoakaan. Siinä on vissi ero. Viime vuoden kurjin hetki oli New Orderin keikka sunnuntaina. Olin hölmösti kuvitellut vain lampsivani paikalle keikan alkuun mennessä. Ehei, sieltä olisi pitänyt varata paikka hyvissä ajoin. Oma vika, tiedän. Ja he soittivat Blue Mondayn (ja monta muuta), kun olin jo hiippaillut häntä koipien välissä kauemmaksi. Hitto sentään, Blue Monday, kappale, jonka takia pukisin paljettimekon Tavastian Lauantaidiscoon. Mikä vääryys! Siispä tänä vuonna murjotin Flow’lle (kuin kuka tahansa kolmekymppinen). Pitäkööt keijuvalonsa, tyylikkäät festarivieraansa, herkkuruokansa ja kokeelliset keikkansa.

Päätin mökkeillä. Tai oikeastaan se oli sattumaa, mutta niin tai näin, minä mökkeilin.

Muistan kuinka viime vuonna hyppäsin töiden jälkeen hiostavaan raitiovaunuun, joka kuljetti Kurviin. Ei ollut kiire, joten festareille harhailtiin Heinähatun ja Siltasen kautta. Ilta oli kaunis ja Iggy Pop täydellinen. Massive Attackin aikaan oli vaikea kulkea, mutta en lannistunut. Join kahvia keijuvalojen alla.

Tänä vuonna samaan aikaan:

Pakkasin muutamia välttämättömyyksiä kestokassiin ja siirryin ulos odottamaan ystävää. Ajoimme mökille vähän pidempää reittiä ja periltä löysimme kaksi auringonpalvojaa. Siirryimme saunan terassille, aivan järven rantaan, ja unohduimme siihen pitkälle yöhön. Uimme läheiselle kalliolle. Ystävä auttoi liukkaimmilla kohdilla, jotta pääsin nousemaan kuivalle kivelle.  Tähyilimme tähtiä. Laitoimme kasvonaamiot ja saunoimme myöhään yöhön. Viimeisten pulahdusten aikaan oli jo pilkkopimeää. Söimme, joimme hyvää punaviintä ja nukahdimme.

Aamulla muut olivat jo heränneet kun venyttelin itseni ulos makuupussista. Tarkoitus oli lähteä kotiin jo lauantaina, mutta ystävät houkuttelivat jäämään vielä yhdeksi yöksi. ”Avataanko kuohuviini?” Avataan vaan. Pelasimme korttia ja vahdimme haukkana salamatutkaa. Koko iltamme oli ajoitettu myrskyn mukaan. Kala ajoissa savustumaan ja saunaan ennen seitsemää. Uimme viimeiset vedot siinä vaiheessa, kun taivas oli jo muuttunut mustaksi ja ukkonen jyrähteli pahaenteisesti. Illaksi hautauduimme isolle sohvalle katsomaan yleisurheilua ja täytyy myöntää, että opin aika paljon uutta. Illan viimeisellä vessareissulla tarvitsi taskulamppua, kun pimeys oli kietonut kaiken alleen.

En olisi voinut toivoa täydellisempää viikonloppua, mutta joku olisi tosiaan voinut vihjata, että Ryan Adams pitäisi nähdä. Miten voi olla, etten tajunnut sitä itse? Oli kuulemma aloittanut tällä (uusi suosikkini):

Miettikää sitä kylmien väreiden määrää?

What can I say?
I didn’t want it to change
But in my mind
It’s all so strange

Luulin, että Robert Smith tietää paljon rakkaudesta, mutta taitaa Ryan Adamskin olla oikeilla jäljillä. Huhhuh.

Psst. En pistä ollenkaan pahakseni, jos jatkossa minulle vain soitettaisiin ja sanottaisiin, että nyt tulet tänne keikalle / festareille / mihin tahansa VÄLITTÖMÄSTI.

Arki – mitä se oikein olikaan?

Aamu

Herätyskello kuulosti vieraalta. Se herätti hatarasta valveunesta, joka oli täynnä outoja yksityiskohtia. Torkutin melkein puoli tuntia, kunnes muistin, että herätykselle oli syynsä. Paluu arkeen. En ollut muistanut ajastaa kahvia, koska unohduin illalla tuijottamaan Areenasta höpsöä maalaiskomediaa. Ihan liian monta jaksoa, sen tunsin nyt väsyneessä kehossa. Myös kylpyhuoneen peili oli armoton, se heijasti ainoastaan merkkejä huonosti nukutusta yöstä.

Mitkä arkiaamun rutiinini olivatkaan? Hammaspesu, kahvia, suihku. Jokainen teko tuntui vieraalta ja kömpelöltä. Kaikkialla oli hiljaista, kun Ulpukin vielä nukkui. Lotrasin hiuksiin venäläisen kampaajan patistuksesta öljyä, kuivasin ja suoristin. Meikkiä! Sentään sen olin tehnyt, että jo viime viikon ajan opettelin meikkaamaan. Muuten kesän tuoma päivetys ja suuret aurinkolasit olivat riittäneet mainiosti.

Kurkistin VR:n sivuilta juna-aikataulut – ei toivoakaan, että olisin enää muistanut niitä ulkoa. Sukat ja farkut, yök. Olin painellut koko kesän erilaisissa koltuissa, mutta ulkona oli harmaata ja syksyn tuoksua oli ollut jo pidempään ilmassa. Valtava neule, kesän ihanin kirppislöytö. Ajattelin pienen hetken niitä päiviä, kun päälle voisi vetää vielä nahkatakin.

Kotona oli jäänteitä viimeisistä kesäjuhlista. Päivästä ja illasta, kun ikkunat olivat auki kesätuulelle ja vuorotellen vahdimme, ettei Ulpu innostu liikaa tutkimaan ulkoilmaa. Läppärin, työpuhelimen, kalenterin ja muistikirjan pakkaaminen. Evääksi kukkakaalikeittoa ja muutama lihapulla. Farkut tuntuivat puristavan, joten nepalilaiset lounaat ja sushibuffetit saisivat vielä odottaa.

Kuvituksena muisto lomaillasta, kun kävin ystävieni kanssa keräämässä kukkakaaleja (eli eväskeitto on todellista lähiruokaa). Kiitos kuvasta Emmi!

Se mihin tavallisesti menee puolisen tuntia, vei tänään kaksi tuntia. Olin unohtunut lomalle ja tottunut suloiseen aikatauluttomuuteen.

Kotimatkalla

Aamukoomani jatkui tasan tarkkaan Auroran sairaalalle, sillä vastaan alkoi tulla tyhjäkatseisia nuorukaisia kauppakärryineen. Sillä hetkellä muistin, kuinka hyvin kaikki onkaan. Olin matkalla maailman parhaaseen työpaikkaan ja voisin hymyillä aidosti juuri silloin kun itse haluan. Huhhuh, että sitä joskus rypeekin aivan turhaan. Nordenskjöldinkadulla tuuli puhalsi kasvoilta viimeisenkin väsymyksen ja oli ihanaa palata duuniin. Ihanaa, ihanaa, ihanaa!

Kukkakaalikeitto unohtui jääkaappiin, kun lähdimme lounaalla sushille. Kuten tavallisesti, minä sain päättää tulevan syksyn ruokasäännöt. Tarvitsen katsokaas sääntöjä, jotta pysyn ruodussa ja muista se on huvittavaa, mutta varmasti myös hyödyllistä. Päätin, että tarvitsemme pehmeän laskun arkeen ja vielä tänään sai käydä ulkona syömässä. Jatkossa sitten vain kerran viikossa ja eväsruokien on oltava terveellisiä.

Kotimatkalla katsoin kaikkea uusin silmin ja farkut puristivat hieman enemmän. Pehmeä lasku, kirjaimellisesti. Junassa saatoin olla jo täysin varma syksystä ja arjesta, kun katselin kuntonyrkkeilykurssia sillä silmällä. Mitä sanotte, uhka vai mahdollisuus?

Ilta

Pyöräilin oudossa sadesumussa ystävän luo vaihtamaan kukkakaaleja kanttarelleihin. Oli sellainen olo, että tästä(kin) tulee vielä hyvä elokuu ja arki lähtee rullaamaan erinomaisesti. Toinen ystäväni soitti, että lähdetään talvella johonkin lämpimään. Ei tarvinnut kuulkaa enempää suostutella, kun jo myönnyin. Tietysti!

Ihanaa elokuuta ja arkea kaikille! Tiedän, että vielä tulee hellepäiviä ja kesän tuntua, mutta olen niin rakastunut syksyyn jo nyt, etten malttaisi odottaa.