Baareissa nähdään!

Jihuu! Huomenna on yksi illoista, joka kannattaa ehdottomasti viettää Hyvinkäällä. Kaupungin valtaa perinteinen Kulttuuri Goes Baari -tapahtuma ja lähes jokainen Hyvinkään kuppila pursuaa livemusiikkia. On varmaan sanomattakin selvää, että aion olla mukana menossa.

Tapahtumassa ei nähdä Suomen ykkösartisteja ja hyvä niin. Jokaisesta ravintolasta voi löytää jotain uutta ja ihmeellistä, ja sehän livemusiikissa on parasta – hatarakin bändi tai artisti voi ilman odotuksia toimia uskomattoman hyvin.

Yhden erityisen menovinkin haluan teille kuitenkin antaa. Nähdään klo 23 Blokissa! Siellä esiintyy taitava ja minulle tärkeä muusikko: Jonne Nieminen.

17434481_767529850078716_7270270470541345667_oKuva: Henri Marttila

Joitain vuosia sitten järjestimme Ravintolapäivän tapahtuman ystäväni liiketilassa ja illan hämärtyessä tarjolla oli myös akustinen liveveto. Jonne soitti omia kappaleitaan ja joitain Neil Youngin covereita. Kun tuli Old Manin aika, taisi yksi jos toinenkin olla kyynelissä. Tiedättehän, esitys on täydellinen, jos se saa aikaan kylmiä väreitä.

Olen päässyt mukaan Jonnen ja muiden tärkeiden ”soitellaan huvikseen” -iltoihin, joissa on kuunneltu jopa minun toiveitani (nöyrä kiitos siitä). Arvatkaa miltä kuulostaa akustisilla kitaroilla soitettu Little Black Submarines omassa olohuoneessa? Saattoi tapahtua niin, että pyyhin salaa makuuhuoneen puolella silmäkulmiani. Aah, täydellisiä muistoja (niistä on tämä koti tehty)!

Jonne esiintyi myös 30-vuotisjuhlissani soittaen mm. The White Stripesin Fell In Love With The Girlin. Ei voi parempaa olla, jos itselle omistetuista esityksistä puhutaan.

Tiedän, että on olemassa tuhansia taitavia muusikoita, joten en yritäkään luvata mitään maailmoja mullistavaa, mutta jos valitsette Kulttuuri Goes Baarin tarjonnasta yhden keikan, niin valitkaa tämä. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä huomenna on ohjelmistossa, mutta aion todellakin olla paikalla yllättymässä (ja ehkä pyyhkimässä silmäkulmiani, katsotaan kuinka käy).

Kyllä ne Jonnet vaan jotain tietää – tässä tapauksessa ainakin musiikista. Blokissa nähdään!

Määritelmiä pt. 2

No nyt! Määritelmiä satelee, kun kerran ryhdyin asiaa pohtimaan. Toissapäivänä annettiin duunissa toisillemme vähän palautetta ja selvisi taas muutama kuvaus lisää.

Eniten nauratti tuo määrätietoinen. Minä puistelin päätäni, kun työystävä asetteli lapun paikoilleen. – Millä perusteella mä olen määrätietoinen? – No sähän meet vaikka läpi harmaan kiven! – Ööh, mähän istun siinä kiven juurella itkemässä.

Suukkoja ystävät – antakaa toisillenne hyvää palautetta, se kantaa aika pitkälle (sanoisin, että tämä kokonaisuus ilahduttaa kuukausia ellei vuosia).

Hyvinkään parhaat: kirjasto

Yksi suosikkipaikoistani missä tahansa on kirjasto – tai oikeastaan olen oppinut Pelle Miljoonalta kutsumaan paikkaa lainastoksi. Niin tai näin, en tiedä parempaa piipahdus- tai ajanviettopaikkaa. Kirjoja, levyjä, leffoja, jumppaohjeita, lehtiä, lautapelejä, ruokareseptejä tai mahdollisuus oppia kokonaan uusi kieli. Ei mitään järkeä, kuinka siistiä on paikka, josta saa viisautta ja hyvää oloa ilmaiseksi. Pelkkää rakkautta jo vuodesta 1985 (no jaa, tuskin olen vaippaikäisenä kahminut kirjastosta yleistietoa tai jumppaohjeita).

Kyselin Facebookin puolella ideoita ”viisi parasta” -listoihin. Ystäväni pyysi minulta listaa top 5 kirjoista, joten tässä tulee. On tosin ensin kerrottava, että luen, hmm, hyvin tasapainoisesti. Ensin luen jotain chick litiä ja kun se on ohi, kaikki ajatukseni ovat muuttuneet hattaraksi ja kuvittelen eläväni Disney-sadussa. Pian tajuan itsekin tilanteen harhaisuuden ja tartun kiireesti johonkin Pohjois-Koreasta kertovaan teokseen, jotta täräytän itseni takaisin todellisuuteen. Sen jälkeen poden niin syvää surua ja toivottomuutta, että on pakko taas lukea Marian Keyesiä tai Sophie Kinsellaa. Tasapaino tai noidankehä, miten kukakin sen haluaa ajatella. Silloin tällöin luen musiikista tai elämäkertoja. Jossain vaiheessa olin hulluna Charles Bukowskiin, mutta sitten yksi tarina meni niin mauttomaksi, että jätin kirjan kesken ja päätin ettei kyseistä kirjailijaa ole minulle olemassakaan. Myöhemmin kaverini tosin kertoi, että olin lukenut (vahingossa) Bukowskin sekopäisintä tuotantoa ja sain häneltä uusia kirjasuosituksia. Näin kirjailija palasi takaisin maailmankartalle.

Muistan vain murto-osan lukemistani kirjoista, joten listan tekeminen oli ihan hurjan vaikeaa. Luulen, että muistikapasiteettini on varattu musiikille ja työlle, mutta onneksi muutamat helmet erottuivat edukseen.

#1 Kilpikonna ja olkimarsalkka (Tuula-Liina Varis)
Muistan, että tämä teki minuun aikoinaan järisyttävän vaikutuksen. Olen aavistuksen heikkona maailmantuskaa poteviin taiteilijoihin, joten oli jännittävää ja samalla todella pysäyttävää kurkistaa elämään vakavasti alkoholiongelmaisen Pentti Saarikosken kanssa. Kirjan lukemisesta on varmaan yli kymmenen vuotta, mutta hatarallakin  muistilla voin sitä suositella.

#2 Irvine Welshin tuotannosta erityisesti Trainspotting ja Porno
Olen varma, että näin elokuvan ennen kirjaa, mutta taivas että kirjakin oli hyvä (sellainen mielikuva minulla ainakin on). Trainspottingin jatko-osan taas muistan ahmineeni hetkessä. Olin todella kaivannut tarinalle jatkoa. Olisikohan Welshin suomennetusta tuotannosta ainoastaan Paska jäänyt kesken. En ole oikein varma, tajusinko siitä mitään.

#3 Kingston Wall Petri Wallin saaga (Viljami Puustinen)
Kingston Wall on minulle ihan valtavan rakas bändi ja Petri Wallista kertova teos oli todella hyvin kirjoitettu. Muistan jakaneeni kirjasta kuvan Instagramiin saatteella: ”Tiesin miten tää loppuu, mutta itkin silti. Junassa.”

#4 Pjongjangin akvaariot (Kang Chol-hwan, Pierre Rigoulot)
Tämä oli ensimmäinen kurkistukseni Pohjois-Korean elämään, enkä tosiaan ollut tiennyt siitä puoliakaan. En oikeastaan edes jäävuoren huippua. Välillä itkin ja välillä koin vain ihan valtavaa vääryyttä. Voiko tässä maailmassa todella olla näin kauheaa julmuutta ja epäoikeudenmukaisuutta? Ehkä pahinta oli kuitenkin tajuta, että jossain on varmasti kauheampaakin. Myöhemmin tajusin, että samasta aiheesta on kirjoitettu aika paljonkin, mutta muut teokset eivät herättäneet enää niin paljon tunteita. Tapahtui jonkinlainen turtuminen (kyllä, kauheaa).

#5 Poika (Marja Björk)
Viimeisimpänä helmenä olen löytänyt Marja Björkin tuotannon. Pidän kovasti hänen tavastaan kirjoittaa ja Pojassa yhdistyivät hyvin todellisuus ja tarina. Kirjoitin tärkeimmän lainauksen itselleni muistiin: ”Tajuan, että tuskin saan elää unelmieni elämää. Harva saa. Ymmärtävätköhän ne olevansa onnellisia, joilla on kaikkea, koti ja muija ja lapset, työ ja oma itse. Helposti voi käydä niin, että menettää kaikessa kiireessä sen, mikä on oma minä.”

Pidän ihan valtavasti kirjoista, jotka saavat nauramaan ääneen, mutta pidän myös kirjoista jotka saavat itkemään. Pidän siitä, että kirja saa minut tuntemaan jotain – mitä tahansa. Jos kirja on hyvä, siitä voi keskustella jonkun kanssa. On joku juttu, mitä kertoa eteenpäin. Pidän hyvästä ja oivallisesta kielestä, mutta liika kikkailu pilaa tekstin kuin tekstin. Toisinaan haluan oppia uutta ja ahmia yleistietoa, mutta toisinaan kaipaan vain ihanaa rakkaustarinaa, johon uppoutua todellisuutta pakoon.

Parhaillaan luen Likainen Havanna -trilogiaa. Voin sanoa sen verran, että seuraavaksi onkin sitten aika siirtyä taas rakkaustarinoiden maailmaan. Kirja romutti täysin vaaleanpunaisen käsitykseni Kuubasta ja Castroista. Harmi, mutta oikeastihan se tarkoittaa vain sitä, että kirja on onnistunut – se kannatti lukea.

Kävin eilenkin vapaapäivän johdosta kuluttamassa aikaa Hyvinkään kirjastossa (koska ei huvittanut tuhlata rahaa). Kuvassa ovat uusimmat lainaukset – ei auta paljon hienostella, hehheh.

Kiitos juttuvinkistä ystävälleni Nooralle ja jättäkää muutkin toiveita top vitosiksi!

Eipä tiennyt tyttö

Syntymäpäivä oli, meni ja herätti taas yhden jos toisenkin ajatuksen. En tunnusta ikäkriisiä, mutta kyllä minä melkoisen paljon ajattelen elämää. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan – ehkei mitään, ehkä kaikki ajattelevat samoin.

Kirjoittelin noin vuosi sitten muistikirjaani erään tekstin, jonka aika pian pyyhin yli. Siinä ei ollut potentiaalia. Nyt etsin sen uudestaan, sillä muistelin, että jotain siinä taisi kuitenkin olla. Ja olihan siinä – ajatuksia elämästä, kuinkas muutenkaan.

Ajoin viime keväänä Porvooseen töihin ja kuuntelin samalla jotain ikivanhaa soittolistaa. Sieltä tuli Zen Cafen Eipä tiennyt tyttö, joka sai minut ajattelemaan, kuinka merkittävästi toisin kaikki olisi voinut mennä. Ja kuinka onnellinen ja helpottunut olen, ettei mennyt.

Kuinka pienestä kaikki onkaan joskus kiinni. Pari väärää valintaa ja kohtalo on sinetöity. Huhhuh, ihoni taisi juuri mennä kananlihalle.

Ehkä te vain kuuntelette laulun ja tajuatte mitä tarkoitan.

Nyt jos kestät tämän vuoden
Niin on seuraava
Jos kestät sen
Niin kestät sitten varmaan vielä yhden

Radio yritti hyvin tehokkaasti pilata koko Zen Cafen tuotannon, puhumattakaan tästä kappaleesta, mutta vaihdoin kanavaa (loppuelämäkseni), niin johan toimii taas muutaman kuuntelun verran.

Toisin sanoen olen ihan valtavan kiitollinen tähänastisesta ja nöyrästi toivon vielä jotain himpun verran parempaa tulevaisuuteen. Pus pus pus ja lahjuksia maailmankaikkeudelle ja kohtalolle!

Loppuun jätän vielä yhden vinkin 32-vuotiaalle ja miksei muillekin:

Ja jos tanssit
Tanssi kunnolla
Tanssi niin kuin nainen
Älä laske askeleitas
Anna mennä

Noin toimin jatkossa(kin) – annan mennä. Täyttä höyryä pieniin erehdyksiin ja suuriin onnistumisiin, vain niin elämä tuntuu todelliselta. Suukkoja ystävät!

Muistilappu loppuelämäksi

Tulin vain pikaisesti jakamaan kanssanne tänään opitun viisauden. Minulle sanottiin, että ikinä ei saa asettaa itseään toisen yläpuolelle, mutta ei myöskään alapuolelle. Vaa’an on aina pysyttävä tasapainossa.

tasapaino

Siinä on  täydellinen muistilappu vaikka koko loppuelämäksi.

Minuun on aina tepsinyt varsin tehokkaasti tuollaiset pienet Yoda-henkiset viisaudet. Yksinkertainen juttu, mutta jokin loksahti kohdilleen, kun toinen katsoi silmiin ja sanoi asian ääneen.

Määritelmiä

Vaivaiseukko Valkonen täällä terve! Lähdin sunnuntaina ystävieni kanssa retkiluistelemaan Tuusulaan. Oli hauskaa, mutta ensikertalainen ja ilmeisesti hieman huonokuntoinen jäärata eivät olleet kovin hyvä yhdistelmä. Jossain vaiheessa tein kunnon ilmalennon pyrstölleni, jonka jälkeen makasin ikuisuudelta tuntuvan hetken jäällä – ilmat pihalla, kuinkas muutenkaan. Ei se mitään, talviurheilu tuntuu olevan kerrassaan huippuhauskaa. Hehheh.

Luistelun päätteeksi raahustin ystäväni luo pitsalle ja kahville (sunnuntaipizza tuntuu olevan minulle aamupuuron kaltainen käsite). Hän nauroi melkein kippurassa, kun tuskaisesti pääsin eroon ulkovaatteistani. ”Mitä sä naurat?”

”No toi on niin tyypillistä sua. Jos joku sanoisi, että miten ois mäkihyppy, sä sanoisit, että joo tietysti kokeillaan – kuinka vaikeaa se oikein voi olla. Sun mielestä kaikki on niin helppoa, että tehdään vaan.”

En tietenkään itse vertaisi retkiluistelua mäkihyppyyn, mutta tajusin kyllä jutun pointin. Juuri tuollainen olen – kuvittelen kaiken olevan toteutettavissa ja mietin seurauksia vasta sitten, kun makaan puolikuolleena naama Tuusulanjärvessä tai konttaan lumikenkineni jossain Kytäjä-Usmin ryteikössä. Joskus on hauskaa ja joskus ei, mutta lähes aina jälkeenpäin kyllä naurattaa. On tosin pakko lisätä, etten tekisi benjihyppyä tai purjehtisi maailman ympäri. Olen nopeasti innostuva, mutta tunnen kyllä pelkoni.

Miksi halusin kertoa teille tämän? Siksi, että olen tässä miettinyt jonkin verran määritelmiä. Oikeastaan siitä asti, kun eräs kysyi, määrittelenkö itseni töideni kautta. Tietenkin vähän, kukapa ei, mutta en pelkästään. En silti keksinyt, kuinka voisin määritellä itseni. Ja pitäisikö edes?

Olen sinkku ja lapseton. Olen huomannut, että tässä iässä (syntymäpäiväkin lähestyy, huh) muut määrittelevät minut usein juuri tämän tiedon kautta. Ei se haittaa, mutta ei se kerro minusta oikein mitään. Itse ajattelen olevani ”vain” minä.

Olen osa perhettä ja osa suurta ystäväporukkaa, jossa kaikki huolehtivat toisistaan. Näillä rooleilla on ihan valtava merkitys siihen, kuinka itseni näen ja koen. Jos olisin aina vain yksin, olisin hukassa.

Jos mennään pinnallisempiin asioihin, niin kyllä, olen musiikkinainen ja kirjoittaminen on aina kuulunut elämääni. Sen sijaan, että määrittelisin itseni palkkatyön kautta, määrittelen usein itseni vapaa-ajan kautta. Mihin ja miten käytän sen ajan, jolloin voin tehdä juuri sitä mitä haluan.

En ole rakettitieteilijä tai fysiikan osaaja, mutta minulla on sosiaalista älykkyyttä. Olen hyvä ihmisten kanssa. Olen todennut, että kaikki eivät voi ratkoa mutkikkaita yhtälöitä. Tässä kylmässä maailmassa tarvitaan niitäkin, joilla on suuri sydän täynnä empatiaa.


Olen hyvä, huono, kiltti ja paha, mutta olen aina minä. Pyrin hyvyyteen ja muiden ihmisten arvostamiseen. Uskon siihen, ettei muita määritelmiä tarvita.

Ja kuulkaa, loppuviimein ihminen määritellään juuri sen kautta, kuinka suhtautuu toisiin ihmisiin. Vihaan sitä, että ajatellaan muiden olevan huonompia kuin itse. Vihaan hyväosaisia, jotka automaattisesti kokevat olevansa vähemmän tienaavien yläpuolella. Vihaan oletuksia siitä, että joku vaikkapa raksalla työskentelevä olisi tyhmempi kuin yritysjohtaja.

Paras testi tähän on se, kuinka suhtautuu siistijöihin. Miettikääpä itse? Tein itse nuorena siivoushommia ja muistan kyllä ne tyypit, jotka eivät voineet edes katsoa minua silmiin. Se oli ihan hullua.

Ai niin, olikos tämä muuten paikallisblogi Hyvinkäästä..? Olen ollut liikaa poissa ja liikaa omissa ajatuksissani, mutta tiesittehän että Hyvinkäälläkin voi retkiluistella Kytäjärvellä! Luistinvuokraus ei taida olla ihan yhtä sujuvaa kuin Tuusulassa, mutta omat terät mukaan. Jos ilmat vielä sallivat, niin suosittelen kokeilemaan! Nauru peittää aika tehokkaasti nuo alaselän kivut.

Vimma

Ville Leinonen tässä kertoo teille, mitä olen viime aikoina ajatellut. Loputtomiin.

Kuka tätä laivaa ohjaa, joka tyhjänä painuu pohjaan?
Kuka tätä laivaa ohjaa, kun ei huvittais hukkua pohjaan?

Kehoni on täynnä vettä ja kasvisten antamia vitamiineja, mutta jotenkin kaikesta hyvästä olosta on seurannut ajatusten tulva. Ajattelen merkittäviä asioita kun herään, kun kävelen, kun yritän käydä nukkumaan. Ihan jokaisena hetkenä, kun ei ole muita ärsykkeitä, ajattelen.

Osa ajatuksista kiertää vain kehää, mutta olen tehnyt myös johtopäätöksiä. Yksi tärkeimmistä on se, että tarvitsen vimman. Siis hillittömän halun syöksyä johonkin asiaan ja antaa sille itsestäni kaiken. Kuulostaa mielenvikaiselta, mutta sitä minä kaipaan.

Sitten tuli perjantai. Ihan tavallinen perjantai. Hyviä asioita alkoi vyöryä luokseni sellaista tahtia, etten meinannut pysyä perässä. Muutama stressannut asia järjestyi kuin itsestään, tapahtui hassuja sattumia ja lopulta olin illalla Palopuron hostellilla silittämässä pöytäliinoja ja ystävä antoi käteeni kylmän oluen (ja myöhemmin kuuman pitsan). Kun palasin kotiin väsyneenä, mutta onnellisena, tajusin että tänään planeetat olivat asettuneet oikeaan asentoon ja tähtipölyä oli ilmassa juuri sopiva määrä.

Palopurollakin merkit viittasivat pelkkään onneen.

Aamulla kun heräsin, en miettinyt enää sitä, kuka tätä laivaa ohjaa. Laitoin kahvin tippumaan, vanhan Lemonatorin soimaan ja taisin vähän tanssiakin. Tänään nimittäin juhlitaan ystävien häitä ja minulla on jo alkava vimma hyviin asioihin. Marvellous, perfect!

Niin että vastauksena alun ihmetykseen: minä tätä laivaa ohjaan!