Kulomäki 4.30 a.m.

Kesä on pyrähtänyt puoleen, vaikka tuntuu ettei se oikein ole alkanutkaan. Olen päättänyt, että minun kesäni alkaa täysillä huomenna, kun siirryn ulkoilmaan ja merimaisemaan (säätiedotusten mukaan sateeseen, mutta en anna sen haitata). Pian riennän myös toiselle puolen Suomea ja saatanpa vielä vähän lennähtääkin jonnekin. Katsotaan, mitä käänteitä kohtalo on minulle varannut.

Muutama taianomainen kesäyö on kuitenkin koettu. Ehkä tärkeimpänä oli kipuaminen Hyvinkään korkeimmalle kohdalle, aivan liian pitkän yön päätteeksi. Vietimme iltaa ystävieni kanssa ja yhtäkkiä olikin jo aamu. Pääsin ystäväpariskunnan kyydillä kotiin ja juuri ennen viimeisiä risteyksiä toinen heistä ehdotti, että mentäisiinkin katsomaan auringonnousua Kulomäkeen. Silmät lupsuivat kiinni, mutten halunnut jäädä ulkopuolelle mistään kauniista. Tietysti mennään!

Myös paikalliset poliisit olivat katselemassa maisemia ja vaihdoimme muutaman sanan. Me kapusimme vielä korkeammalle – sille korkeimmalle kohdalle. Tuuli sekoitti hiukset ja väsymys pakotti lihaksia, mutta valvominen ja kiipeäminen olivat tuon hetken arvoisia. Myöhästyimme ihan niistä ensimmäisistä säteistä, mutta ei se mitään, onneksi auringossa on aina taikaa.


Kotimatkalla halusin kuulla Nick Cavea, olen nimittäin rakastunut tähän:

Alkukesästä mietin, että biisi on ehdottomasti syysillan ja punaviinilasillisen soundtrack, mutta yllättävän hyvin se näköjään toimii myös aamuyöllä tyhjässä kaupungissa. Silloin kun vastatuuli on sekoittanut hiukset, moottorin lempeä hurina pakottaa ummistamaan silmät ja auton ikkuna tuntuu sopivan viileältä poskea vasten.

Kesätärppejä Hyvinkäälle

Loma ilman suunnitelmia on hädin tuskin alkanut, mutta silti olen jo ehtinyt tehdä vaikka ja mitä! Haluan jakaa puuhani teillekin, koska kerrankin mielessä on jotain paikallista.

Kesämieli tulee paitsi J. Karjalaisen Et ole yksin -albumista, myös parvekkeen siistimisestä ja vierailusta kasvihuoneilla. Puutarhakaupat ovat ihan kivoja, mutta mikään ei vedä vertoja sille, kun pääsee haahuilemaan valtaviin kasvihuoneisiin, jotka pursuilevat erilaisia värejä ja muotoja. Kesäni alkaa lähes poikkeuksetta ostosreissulla Vanhanmyllyn puutarhalle, mutta tällä kertaa löysin myös uuden suosikin: Puutarha M. Lindström Rantakulmassa. Usein kukkaostoksilla mopo lähtee käsistä ja parvekkeeni on turvoksissa erilaisista kaunokaisista, mutta tällä kertaa pysyin rauhallisena. Tärkeimmät hankinnat olivat avaruuden näköinen Petunia ja yrttejä keittiöön.

Vaikka pientä parveketta on hankala sisustaa, niin siivous ja kukat tekevät ihmeitä. Minulla on oma pieni kesäparatiisi!

Toinen varma kesäjuttu on vierailu pyöräliikkeessä. Olen höveli huoltamaan (tai huollattamaan) pyörääni, mutta joka vuosi käyn Runeberginkadulla laitattamassa ilmaa renkaisiin. Heti maanantaiaamuna talutin fillarini Parantolanpuiston läpi ja kun lähestyin pyöräkauppaa, jähmetyin. Miksei missään näy pyöriä? Eikö liike ole auki? EIKÖ SITÄ ENÄÄ OLE? Enhän joudu toiseen pyöräliikkeeseen, enhän? Kauhuni ei johtunut laiskuudesta vaan siitä, että eräästä toisesta liikkeestä saa kammottavaa ja lähes ilkeää palvelua. Kun kävelin lähemmäs, niin olihan kauppa vielä siinä ja jopa avoinna. Olin vain muistanut ympäristön hieman toisin – ehkä pitäisi vierailla siellä hieman useammin. Hmmm.

Oli miten oli, pyörä kulkee taas ja jälleen sain hyvää ja edullista palvelua. Kiitos!

Kesällä on myös aikaa laittaa ruokaa, syödä ja kiinnittää huomiota siihen, mitä syö. Päätinkin innostua marjoista, hedelmistä ja salaateista – toistaiseksi jopa hyvällä menestyksellä. Siispä oli enemmän kuin perusteltua tehdä pitkästä aikaa tilaus Hyvinkään REKO:sta eli lähituottajilta. Illalla haen kotiin naurettavan paljon kasviksia ja kananmunia, ja teen parhaani, että myös syön ne. Voi näitä kesäiloja!

Käytännössä vasta tänään on ollut ensimmäinen lomapäivä ilman etukäteen suunniteltua ohjelmaa ja pääsinkin suosikkipaikkaani: kirjastoon. Maleksin hyllyjen välissä etsien erilaisia peli- ja tietokilpailukirjoja, sillä päätin järjestää ystävilleni kunnon juhannuskilpailut! En löytänyt mitään erityisen kiinnostavaa, joten tarvitsisin hieman apua. Kertoisitteko kaikki mahdolliset ideat mökillä järjestettäviin juhannuskisailuihin liittyen? Tietovisaa, olympialaisia vai jotain ihan muuta? Luulen, että kesämekkojen sijasta juhannusreissuun pitää pakata villapaitoja, mutta eipä kylmyys ole ennenkään estänyt hauskanpitoa!

Koska yksi parhaista kesälevyistä tosiaan on alussa mainittu Et ole yksin, niin kerrottakoon loppuun vielä hauska yksityiskohta liittyen J. Karjalaiseen: isäni näytti täsmälleen häneltä ja minä taas näytän aika paljon isältäni. Jos siis havaitsette jotain samankaltaisuuksia, niin tiedätte nyt syyn. Lisäksi minulla on yksi kitaraan maalattuihin liekkeihin liittyvä kohtaaminen J. Karjalaisen bändikaverin kanssa, mutta se on liian pitkä tarina. Sanotaan vaikka näin, että oli erittäin lähellä, ettei ”taiteeni” olisi päätynyt tyypin kotiin.

Kuten jo vihjasin, koko levy kuulostaa automatkoilta, kesäilloilta, ystävien hymyiltä ja auringon kultaamilta laineilta, mutta eiköhän kaikki kiteydy tähän biisiin:

Kohtaamisia ennen kesää

Onkohan siellä näytön toisella puolella enää ketään? Tiedän, ettei pitäisi selitellä tai pahoitella hiljaisuutta, mutten voi itselleni mitään. En ole kadonnut tai edes kyllästynyt, kevät vain kaikessa yksinkertaisuudessaan vei kaikki mehut ja piti priorisoida muita asioita kuin kirjoittamista. Ja, no, asensin Netflixin.

Summaan kuulumiseni parin tärkeän kohtaamisen ja musiikin kautta, kuinkas muutenkaan. Jonain hetkenä on tehnyt mieli vain seilata viikoksi höyhensaarille tai kadottaa kalenteri junaan, mutta musiikista on löytynyt ihmeellistä lisävirtaa. Tiesinhän minä sen, aina lopulta musiikki tsemppaa, helpottaa ja kohentaa mieltä.

Oli ehkä huhtikuu, kun kävelin töihin ja kuuntelin Litku Klemettiä. Olin uppoutunut sanoihin ja merkityksiin, kun erään palvelutalon terassilla istui elämää nähnyt Matti Pellonpään näköinen heppu aamusavukkeella ja katseemme kohtasivat. Sekunniksi hetki pysähtyi, kun hymyilimme ja sanoimme toisillemme huomenta. Korvanapeista kuului: ”Nyt helvetin iso pato murtuu ja kaikki ne, jotka horjuu, hukkuu.” Uskon, että se pieni hetki muutti jotain ja tajusin, ettei nyt olekaan aika horjua. Kaikki on ihan hyvin niin kauan kuin ihmiset hymyilevät ja toivottavat toisilleen huomenta. Kyseisen kohtaamisen jälkeen olenkin hymyillyt Pellonpäälle aina hänet nähdessäni – hän (yhdistettynä Litku Klemettiin) saattoi tajuamattaan muuttaa minussa jotain, niin hullulta kuin se kuulostaakin.

Viime viikolla tulin eräästä työseminaarista kotiin aika myöhäisellä junalla. Viereeni istui mies, joka kysyi eihän minua haittaa jos hän kuuntelee jotain puhelimestaan. – Ei haittaa, kiva kun kysyit. Olin juuri kaivanut repustani pienen mustan kirjan ja ryhtynyt kirjoituspuuhiin, kun mies pahoitteli puhumaansa puhelua. – Ai, en mä tavallaan edes huomannut, ei häirinnyt yhtään. Mies kysyi, mitä kirjoitan, työjuttuja vai päiväkirjaa. –  Tavallaan päiväkirjaa, ajatuksia vain. Mies oli vaikuttuneen oloinen – eihän kukaan enää kirjoita (no, todellisuudessa varmaan aika monikin, muttei ehkä repaleiseen muistikirjaan). Annoin kirjoittamisen olla ja kysyin, mihin hän tallentaa sellaiset ajatukset, joita siteerataan sadan vuoden päästä. Kysymykseni yllätti hänet, enkä oikein itsekään tajua mistä se pullahti. Keskustelu jatkui Hyvinkäälle asti ja vaihdoimme vielä käyntikortteja, kun selvisi että olemme vähän samantapaisella alalla. Taas yksi kohtaaminen, joka muistutti siitä, että ihmisille kannattaa aina antaa mahdollisuus. Olisin voinut valita korvanapit ja kirjoittamisen, mutta annoin kuitenkin juttutuokiolle mahdollisuuden ja se päättyi oikein hyvin.

Kesälomaan minut taas saatteli Jukka Nousiainen. Juuri tällaista lohtua tarvitsin viimeisiin ”maailma valmiiksi” -päiviin. Kiitos!

Eräs kysyi minulta toukokuussa, että millaisia kesälomasuunnitelmia minulla on. Menin paniikkiin – ei mitään! En ollut uhrannut ajatustakaan kesälle, sillä vielä vappunahan satoi lunta. En voi oikein vieläkään tajuta, että nyt vietetään juhannusviikkoa. Parin viime viikon ajan olen ajatellut, että pitäisi tehdä jokin lista kesäpuuhista, mutta alitajuisesti en ole saanut sitä aikaiseksi. Ehkä mitään kesälomasuunnitelmia ei tarvitse olla? Tästä kesästä ja lomasta tulkoon sellainen, että voin jokaisena aamuna vasta päättää, mitä päivä tuo tullessaan. Aion kokeilla, vaikka se on minulle uutta, ihmeellistä ja vähän pelottavaakin.

No jaa, voisin minä kesäloman aikana vähän kirjoittaa. Puss!

Postikortti Kreikasta

Eikös olekin enemmän sääntö kuin poikkeus, että reissusta lähetetyt postikortit saapuvat perille vasta sitten, kun lähettäjä on unohtanut edes käyneensä missään? Silloin kun rusketus on kadonnut ja hattarainen lomapää on taas ahdettu täyteen arkea ja rutiineja. Siihen nähden minä olen ajoissa, sillä lento laskeutui Suomeen vasta eilen ja olen edelleen lomatunnelmissa. Matkatavarat lojuvat ympäri asuntoa ja minä haahuilen kahvikupin kanssa niiden seassa.

Aurinkoa symboloiva kuvituskuva kotoa – lomatunnelmissa nimittäin unohtui myös valokuvaus.

Terveiset Kreikasta! Vietin viikon äidin ja kummilasten kanssa all inclusive -paratiisissa Kreetalla. En ollut tajunnutkaan, että voi olla tila, jossa ei tunne nälkää tai janoa, kun kaikki on niin älyttömän yltäkylläistä. Aika hullua, mutta samaan aikaan melkoisen rentouttavaa. Etenkin, kun paratiisissa toimi netti vain yhdessä huoneessa (ja sielläkin aika takkuillen) eli kaikki suunnitellut ”nämä hoidan lomani aikana” -jutut jäi pakon edessä tekemättä.

Vaikka aurinko ja itse miksatut shandyt pehmittivät mukavasti kierroksilla käyvät aivot, niin joitain oivalluksia toki tein. Eräänä aamuna valmistauduin taas yhteen aurinkopäivään ja pukeuduin bikineihin. Vessan peili tuntui armottomalta ja oma mieli hiilihankoa heiluttevalta pirulta. Miten tuo vatsa on edelleen tuossa ja miten se noin pömpöttääkin? Voi tuota käsivartta, pitääkö siinäkin olla ylimääräistä? Täytyy heti Suomessa ryhtyä taas juoksemaan ja kuntoilemaan.

Myöhemmin luin nettihuoneessa päivän uutisia ja sain tietää Chris Cornellin kuolemasta. Tieto lamaannutti ja häpesin omaa turhamaisuuttani. Voit nimittäin olla yksi maailman komeimmista, karismaattisimmista ja lahjakkaimmista ihmisistä, ja silti sisältä täysin hajalla tai sekaisin. Pitää siis iloita elämästä niin kauan kuin onnellisuutta riittää – ei keskittyä epäolennaisuuksiin kuten pömpöttävään vatsaan.

Tarinoita ja huomiota matkalta olisi enemmänkin, mutta palaan niihin ehkä myöhemmin. Nyt allekirjoitan postikorttini kauneimmalla tribuutilla Chris Cornellille (katsokaa omalla vastuulla – minä aloin itkeä jo ensimmäisen säkeistön aikana). Suukkoja ystävät, muistakaa että mieli on tärkeämpi kuin yksikään ulkonäköseikka!

Paska kaupunki

Olen teini-ikäisestä asti kuunnellut monien ihmisten tuskaista valitusta Hyvinkäästä. Pieni, kauhea, ankea, tylsä, hiljainen, väsynyt, ruma, ahdistava. Ja sama rimpsu uudelleen.

Rautatie, rautatie menee etelään.
Jos pelaat keskinkertaisuuden säännöillä et voi kuin hävitä,
ja jos häviät et muuta voi kuin häipyä täältä.

Vaikutteille alttiina minäkin joskus ajattelin, että pois on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Ei välttämättä sen takia, että olisin kokenut aitoa tarvetta päästä pois, vaan siksi, että ajatuskin kaupunkiin jäämisestä nolotti. Sanoa nyt jollekin asuneeni aina Hyvinkäällä. Kammottavaa.

Joopa joo. Sitten jostain nuorelle aikuiselle kehittyi omat aivot. Kyky muodostaa omia mielipiteitä. Myönsin itselleni, että täällä minun on lempeää olla, rakkaimmat lähelläni.

Olen kyllä monesti sen jälkeenkin vielä ajatellut, olisiko minun seesteisempää olla muualla. Tiedättehän, uusi ympäristö, uudet ihmiset ja uusi minä. Ongelma vain on se, että oma pää keikkuu aina tuossa kehon jatkona. Omia ajatuksiaan ei pääse pakoon, vaikka ympäristö antaisikin uusia virikkeitä.

Toki Hyvinkäällä asumista helpottaa työpaikkani Helsingissä. Pidän siitä, että voin osallistua pääkaupungin rientoihin, mutta aina lopulta saan palata sinne missä on helppoa hengittää. Sinne, mikä sydämen pohjassa asti tuntuu kodilta. Samoin ovat tehneet Hyvinkäällä asuneet taiteilijat – muuttaneet kaupunkiin, jotta saivat jotain merkittävää luotua. Helsingin kiusaukset olivat riittävän kaukana ja samaan aikaan tarpeeksi lähellä.

Hyvinkäällä ehtii vielä loppuviikon ajan katsomaan, kuinka Willan nuorisoteatteri ihan hyvässä hengessä mollaa kaupunkia. Kävimme ystäväni kanssa viikonloppuna katsomassa Radanvarsikaupungin ja ehkä tietynlaisesta sunnuntaihervottomuudesta johtuen välillä vain tuijotimme tyhminä toisiamme ja välillä nauroimme vedet silmissä näytelmälle. Hyvinkään ykkösfanina olisin revitellyt kliseillä vielä enemmän, mutta suosittelen kuitenkin tsekkaamaan kyseisen esityksen. Etenkin jos kaupunki on vähääkään tuttu.

Ympyrä muuten sulkeutui eilen, kun Stadin Panimon työntekijä kertoi, että on olemassa juoma, jossa keskioluttuoppiin pudotetaan Jaloviina-shotti. Tuon ”herkkupalan” nimi on kuulemma Hyvinkää. Voitte vain kuvitella, kuinka nolostuin.

Olkoon kaupunki muille mitä tahansa, minua Hyvinkää on kohdellut kauniisti. Täällä on hyvä. Pus!

Vapputerkkuja!

Leikitäänkö vähän lumisateen kunniaksi? Laittakaa kohta alla oleva kappale soimaan ja painakaa silmänne kiinni. Kuvitelkaa itsenne makamaan pehmeälle nurmikolle levitetylle piknik-viltille, kun tämä soi taustalla juuri sopivalla volyymilla. Aurinko paistaa täydeltä taivaalta kasvoille, kuohuviinilasi on jossain ihan käden ulottuvilla ja ystävien nauru kantautuu riittävän läheltä.

Tuossa on unelmieni vappu. Paino sanalla unelma, sillä annan ylempien voimien rellestää ihan rauhassa tuon sään kanssa, enkä kuvittelekaan makoilevani maanantaina auringonpaisteessa. Mutta aina saa haaveilla – ehkä sitten ensi vuonna!

Koska huominenkin kuluu töissä, toivotan hyvät vaput jo nyt. Kuohuviini on kylmässä ja juhlamekko roikkuu henkarissa paraatipaikalla. Kun huomenillalla ajan kotiin kaksitoistatuntisen työpäivän päätteeksi, lupaan kunnella täysillä Carmensitaa ja virittäytyä vapputunnelmaan. Kotimatkalle ainoa toiveeni on kuiva asfaltti, sillä toisenlaista ilmaa pääsin kokeilemaan kesärenkailla jo tänään.

Näköjään yksi vappuperinne on syntynyt, nimittäin foliopallo. Olin salaa toivonut kaunista palloa ja sain mitä halusin. Ilmalaivalla kulkevan Hello Kittyn. Eihän söpömpää voi olla! Perjantaina olin myös pukeutunut juhlan kunniaksi pinkkiin ja kultaan. Vaikka värejä löytyi vain korvakoruista ja huivista, työkaveri sanoi melkein sokaistuvansa. Hehheh, peilikuva mykisti itsenikin.

Älkää murehtiko tuota outoa ilmaa, vaan viettäkää ihastuttava vappu! Sanotaan vaikkapa näin, että pitäkää aurinko sydämessä, niin ympäristöllä ei ole juuri merkitystä. Paljon ilmapalloja ja kuplia kaikkien pitkään viikonloppuun!

Kyyneleet

Ottakaahan hyvä asento ja kuppi kahvia (minulle tässä vaiheessa kofeiinitonta) tai jotain muuta hyvää – luvassa on pitkä ja polveileva tarina, jonka pää- ja sivuosassa seikkailee Terhi Kokkonen. Merkittävässä roolissa on myös koulun jumppasalin ruma katto.

Olipa tässä eräs pääsiäisilta. Olin juossut paikasta toiseen, mutta ollut myös erittäin läsnä kaikille tärkeille. Kun lopulta pääsin kotiin, ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä ja kyyneleet pyrkivät jatkuvasti silmiin. Ajattelin tapani mukaan, että ei se mitään, kyllä hymykin sieltä vielä joskus tulee. Kaikelle on aikansa.

En ole ikinä pitänyt Scandinavian Music Groupista. En pidä musiikista, johon kaikki samaistuvat ja jonka tahtiin sadat naiset huokailevat: “Oi, tämä kertoo minusta, elämäni on jollain ihmeen kaupalla saatu sanoitettua tähän kappaleeseen.” Kai minä salaa uskon olevani edes hieman erityinen.

Kunnes tapahtui jotain hassua. Toiset uskovat sattumaan ja toiset kohtaloon, minä tuohon jälkimmäiseen. Tein eräänä päivänä vimmatusti töitä kuulokkeet päässä, kun Radio Helsingissä soi Näin minä vihellän matkallani. Jokin siinä sai minut pysähtymään ja kuuntelemaan. “Voi hyvänen aika, näissä sanoissa ja äänissä on elämäni.” Ärsyttää myöntää: en taida sittenkään olla niin erityinen.

Ja siinä minä sitten pääsiäisiltana olin – kirjoittamassa ja kuuntelemassa tuota kappaletta kyyneleet silmissä. Osuvampaa kun ei siinä hetkessä voinut olla.

Ei tunnu missään
Olen matkalla taas
Olen matkalla sinne
Olen matkalla takaisin sinne
Minne kerran toivotit minut

Kun minulta viedään kaikki
Autan kantamaan
Kevyesti nousee askel
Autan kantamaan
Ja kun lopulta kaadun
Teen sen näyttävästi

Näin minä vihellän matkallani
Näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin
Olkoon sitten niin

Biisi on minulle kuvaus siitä, kuinka pitkälle hyvyys ja ystävällisyys voi pahimmillaan viedä. Tekstihän on oikea marttyyritarina. Silti, vaikka totuus vähän itkettääkin, en voisi olla mitään muuta kuin olen. Olkoon vaikka kaikki muut inhottavia ja kovia, minun on pystyttävä katsomaan itseäni silmiin ja voin tehdä sen vain silloin, kun toimin juuri kuten uskon oikeaksi. Usein se on muiden ihmisten huomioon ottamista ja joskus jopa omalla kustannuksella. Eikä se tarkoita mitään kynnysmattohommia, sellaiseen en enää näin aikuisiällä jaksa tuhlata aikaani, mutta kiltteys voittaa aina lopulta ilkeyden – vaikka siitä sitten saisikin vähän siipeensä.

Sanoitukset ovat ylipäänsä vähän haastava aihe, koska lopulta kaikki biisit saa sopimaan itseensä, kun oikein kovasti yrittää. Kannattaakin valita vain oikeasti hyvät ja merkitykselliset kappaleet oman elämänsä soundtrackiksi. Minut saa ravistella hereille, kun tulen kertomaan, että Antti Tuiskun Peto on irti on kuin story of my life. Hehheh.

Kun elämäni oli sanoitettu, sattui toinen hassu sattumus. Eräs sanoi miettineensä päänsä puhki, ketä muistutan. “Ai jotain julkkista, sano sano!” Kaksi päivää hän oli miettinyt, mahdankohan olla Terhi Kokkosen sisko. Kuulemma ääneni ja eleeni olivat olleet juuri kuin hänellä. Otin sen kohteliaisuutena, vaikken olekaan perillä Terhi Kokkosen olemuksesta. Toivottavasti se on viehkeä. Lauluääni ei ole mennyt yksiin, mutta vimmainen suhtautuminen elämään kylläkin. Ja ei, en ole Terhi Kokkosen sisko, jos joku jäi asiaa vielä miettimään.

Sinä pääsiäisiltana pääsin alakulossani niin sanottuun myttyvaiheeseen. Olin juuri saanut taivutettua itseni sohvalle oikein kunnon epäryhdikkääseen myttyyn, kun ovikello soi. Rasti seinään, tällä kertaa se tarkoitti jotain hyvää. Ovesta saapui ensimmäinen ystävä, joka palautti minut todellisuuteen. Ovikello soikin tasaisesti läpi illan ja lopulta istuimme ystävien kanssa olohuoneessani, kaivoimme kitaran esille ja lauloimme kaikkea ihanaa. Nöyrä kiitos täydellisestä ajoituksesta, alakulo ei ole sen jälkeen enää palannut.

Kuvamuistosta kiitos Nooralle.

Päivät rullasivat eteenpäin ja viime torstaina pääsin pitkästä aikaa lähikoululle kuntopiiriin. Jossain vaiheessa makasin selälläni jumppasalin lattialla, tuijotin harvinaisen rumaa kattoa ja mietin, että voi kun voisikin ymmärtää elämää ”as it’s fullest” – täydellisesti sen jokaista yksityiskohtaa ja tuntemusta. Ei tarvitsisi vaivata päätään turhuuksilla. Sitten tajusin, etten ehkä sittenkään toivo sitä – silloinhan olisin todennäköisesti munkkina Tiibetissä (ettehän takerru siihen, ettei se oikeasti olisi mahdollista) enkä teidän ilonanne täällä verkossa.

Sanovat, ettei auta itku markkinoilla. Totta, eihän se mitään auta, mutta kyllä se aika ajoin vähän helpottaa. Puss!